Alavireisyys.

   Sanahirviö, alavireisyys, mutta kuvaa hyvin olotilaani. Ei ole kipuja, mutta olo on kuin lierolla joka on joutunut kuivalle asfaltille.
Ei jaksa, tie on kova ja kuiva.

   Ei tämä ole flunssaa, ei, mutta olisko se niin kovasti tuloillaan, että yrittää lannistaa minut. Ei onnistu, en anna periksi, vaikka ulos ei ole jaksanut paljon edes aikoa. Palelee sisältä ja päältä, tai on hiki kuin saunassa parhaimmillaan. Ollut muutaman päivän, mutta eiköhän tästä tänään jaksaisi, aikomus on, toteutuneeko.

   Henkiset painolastit tuppaavat kerääntymään ajoittain liian painaviksi, mutta nyt ei ole kyse siitäkään. Olen pyrkinyt pyyhkimään ylimääräiset sivuun. On olemassa ihmisiä joita en halua ajatella, heillä kun on tapana tuoda vain kiviä reppuuni. Kai minä olen jo niitäkin tarpeeksi kantanut ja mielestäni minulla on oikeus kipata kaikki lähimpään jätekasaan. Menkööt täytteeksi joihinkin koloihin!

   Terveystarkastukset jatkuvat ja ei tässä nyt niin suuriin voimainnäytöksiin ja kokeiluihin ole aihetta, eikä oikeastaan kannata tässä vaiheessa kokeilla kuinka paljon kantti kestää.
Odottelen vielä, nyt tilanteen mukaan, hiki pintaan, vaikka pää kylmänä.

   Yhteiskunnassa on paljon ahdistusta ja ihmiset eivät voi hyvin. Yksilö on kovin yksin ellei ole työtä. Moni tekee pätkätöitä, jos työnantajalla on jotain hommia viikoksi, ei sitten seuraavalla viikolla tarvitse aamulla suunnitella muuta kuin nuukailua. Työn teettäminekin on liian kallista!
   Noilla alin palkka vaatimuksilla joita kuviteltiin kaikken eduksi, saatiin paljon pahaa aikaan. Moni nuori joka oli päässyt pienellä palkalla opettelemaan työn tekoa, joutui lähtemään lopputili kourassa.      Enää ei ollut apupojille paikkoja, ei kotiapulaislle työtä perheissä, eikä lautapoika päässyt rakennuksille kesäksi hommiin.  Työstä tehtiin liian kallista työn teettäjälle. Nyt tuskitellaan kun ei ole töitä. Töitä on, mutta ei ole varaa maksaa palkkaa. Siitä se tämä yhteiskuntamme nyt nauttii ja maksaa työttömyyskorvauksia kotiin makaavalle terveelle ihmiselle joka tekis mielellään muutakin kuin sylkis kattoon.

   Tekee oikein pahaa kun kuulee kuinka moni elää kituuttaa muutamalla eurolla viikon.
   Eikå ole kyse vain työttömistä ja nuorista, vaan monella vanhuksella on niin pieni eläke, että pienenkin sairauden tullessa talous on ahtaalla. Lääkkeet ja sairaalahoidot muodostavat suuren kolon toimeentuloon ja netipalstalla saimme lukea erään vanhuksen kirjoittamaa tekstiä siitä, kuinka ihminen syö mitä vain kaapeista löytyy, että eläisi huomiseen. Tekisin mitä vain jos naapurini joutuisi nälkää näkemään. Onneksi ei ole naapureissa niin vaikeaa, vaikka en kaikkea voi tietää, tiedän vain sen mitä näkyy.
   Aiemmin, kun naapurissani asui yksinäisiä ja vanhuksia, leipomukseni jaoin heillekkin. Lämpimäis pussin vieläkin muistan viedä jos sattuu tuoreiden leipomusten aikaan sinne asiaa olemaan.

   Jo pelkkä muistaminen kantaa ihmistä vaikeissakin asioissa. Poikkeaa tervehtimään ohikulkiessaan ja kuuntelee mitä on huolia ja mistä taas yhdessa voimme iloita.  Pyrin muistamaan tuon asian, koska omat kokemukseni yksin olemisesta, kun kukaan ei välitä, ovat niin tarkkaan muistissa. Ellei naapuria olisi ollut, jaa, mitä ja missä minun elämäni olisi tänään. Kiitollisuuteni haluan yhä osoittaa sinne suuntaan.  Eipä moni poikennut pihaan pyytämättä! Pelkäsivät kai, että masennus tarttuu.
   Tänään on onnekseni toisin. Nyt minulla on jo rohkeutta kohdata vaikeatkin hetket ja purkaa puhumalla pahaa oloani, joka onneksi tuntuu olevan muisto jonka en halua palaavan.
   Kuka on yksin ja tarvitsee kuuntelijaa, kuka ei jaksa suoriutua töistänsä, heitä on paljon, mutta pitäisi yrittää olla läsnä kaikille joilla on vaikeaa. Siihen on aina aikaa.

Vaeltava sieluni.

Karuja totuuksia.

Oikeita ratkaisuja.

Vuoden vaihtuessa ihminen kuin pakotettuna kääntyy katsomaan menneisiin aikoihin.

Mieheni kuolemasta tuli elokuussa jo 17 vuotta., josta ensimmäiset vuodet elin vailla huomisia. Kun lopulta löysin huomiset ja oman minuuteni, alkoi yaustalta ikäänkuin vainon vuodet, syytöksiä, uhkiluja, loukkauksia, vaatimuksia ja minut oli pakotettu piirtämään raja jonka yli tulemalla heille ei ole ystävällistä vastaanottoa.
Televisiossa pyöri aikanaan sarja; Perhe on pahin, niin se taitaa olla kun kaikki minkä teet muiden hyväksi, koetaan jonain muuna.

Vuosien aikan monet asiat olivat kiusanneet mielessä. Olin ikäänkuin muiden ohjauksessa, vaikka itse päätökseni teinkin. Jollain tavalla olin kuitenkin tyytymätön asioiden tilaan ja mietin kuinka asioista voisin päästä oman mieleni mukaan tasapinoon niin, etten loukkaa ketään.
Olin miettinyt muutoksia ja lopulta rohkenin ottaa huomioon omat halut ja tarpeet. Siinä muutosten pyörteessä tulikin tehtyä päätöksiä joissa tunnen toimineeni ihan oikein. Luovuin paljosta ja sain paljon. Tuntuu kuin suuri painava reppu olisi pudonnut harteiltani niiden päätösten seurauksena joita tein ennen joulua 2012 ja seuraavana vuonna sain lopultakin laittaa pisteen muutamiin asioihin.
Vuosi 2014 olikin taas täynnä vastamäkiä. Vuokralainen toimi kuin telkkariohjelmassa, vuokralaiset helvetistä, pitää paikkansa kun oikein alkavat saamansa varoituksen jälkeen toimimaan.
Millään ei ole mitään merkitystä, ja tuo kokemus kun ei ole ainoa kokemukseni vuokralaisista!
Onneksi, ennen kuin kirjoitettiin vuosiluku 2015 asiat olivat paremmin kuin hyvin.
Jospa tässä taas voisi keskittyä elämään, ei taistelemaan muiden kanssa tilasta tai rahasta.

Opin kyllä muutamien vuosien aikana pitämään varani siitä, ketä päästän lähelleni. Minä en sitoudu mihinkään sopimuksiin noin vain kevyin perustein. Omat tunteet ovat tärkeimmät ja kaikki asiat joita tekee pitäisi kokea itsellensä hyviksi.

Meneillään on monta projektia, oma hyvinvointi tärkein. Milei ja keho kun tekevät yhteistyötä on kaikki hyvin. Nyt kun otan sukset autoon ja ajelen pitkälle korpimaisemiin, olen kuin lintu jota myötätuuli kannattelee, Nyt on jo aika saada henkinenkin tasapaino, koska uskon ettei mistään ole kivireki tavoittamassa kulkuani.
Vaihtelu virkistää. Virkistääkö? Olen sittenkin taipuvainen pitämään määrätyistä perinteistä ja tavoista kiinni. Elämä on siten turvallisempaa ja tietää mitä voi tekojensa tuloksina odottaa.
Odotan onnellisia päiviä tämän vuoden haltijalta.
Päätökset joita olen tehnyt kymmenen vuoden aikana ovat olleet vaikeita, mutta nyt tuntuvat kaikki ihan oikeilta, mitään kun ei enää voi muuttaa. Tehty mikä tehty ja tulokseen tyydyn.

Kaksiko pitäisi olla?

Seuran etsiminen, toisen ihmisen kohtaaminen ; kaksi asiaa jotka ovat kuin yksi, mutta voivat olla kaksi eri asiaa jos tarkastelen tarkoitusta.

Joskus kaipaan seuraa esimerkiksi jollekin matkalle, ei sen tarvitse merkitä sänkyyn menoa, eikä vakavaa suhdettakaan, mutta olisi kiva jakaa kokemuksia ja näkymiä jonkun samanhenkisen ihmisen kanssa, sukupuolesta riippumatta. Seuraa kaverihengessä. Onneksi olen sellaisiakin löytänyt

Sitten kaipaa vain juttukaveria, pientä hetkeä muiden ihmisten parissa, vaikka kahvilan pöydässä päivän tapahtumia kerraten. Voi istahtaa vieraaseen pöytään, olla hetken seurana ja mennä pois, ellei enempää halua eikä etsi. Usein tuolla kaupungilla saakin pöytäänsä ihan vieraan ihmisen jonka kanssa syntyy ihan mieleenpainuva hetki juuri spontaanisuuden vuoksi. Tavattu sopimatta, viihdytty ja viihdytetty.

Nuo ukkoköörit toreilla ja kahviloissa ovat kuin pilkantekoa yksinäisille naisille.
Keskstelin juuri hiljakkoin asiasta ja toinennhenkilö sanoi, ettei niissä kahviloissa naiset viihdy joissa miehillä on ikäänkuin kantapöytä jossa he istuvat kuin arvosteluraati omana suljettuna piirinä. Siihen joukkoon liittymiseksi vaditaan naiselta todella "karhunnahka".

On seuran etsimistä elämänkumppanin löytämiseksi. Sellaisen etsimiseen asennoidutaankin eri tavalla, se ei ole haja ampumista johonkin laumaan, vaan sielujen sympatian etsintää. Monet onnistuvat aina uudelleen ja uudelleen, mutta miksi kaikki suhteet eivät sittenkään kestä. Tapasin hiljakkoin henkilön joka oli eronnut kolme kertaa ja kerran jäänyt leskeksi, eikä hän ollut läheskään minun ikäiseni, tuskin viittäkymmentä täyttänyt. Yhä hän etsi sitä pysyvää onnea joka kuulemma jossain on hänellekin varattuna.

Tekeekö ihminen liian hätäisiä päätöksiä juuri siksi, että pääsisi yksinäisyydestä.
Onko joku suhde tärkeämpää kuin oman elämän hallinta ja onnellisuus, kun avioidutaan ja erotaan monta kertaa?

Omalle kohdalleni en voisi ajatellakkaan lyhyen tuttavuuden jälkeen muuttoa yhteen, vaikka ei edes ole ennättänyt toiseen ihmiseen tutustua. En ole valmis ottamaan sellaista riskiä minkään pelonkaan vuoksi.

Lyhytaikaisissa suhteissa on oma helppoutensa, ei tarvitse tälläytyä sukujuhliin!
Niissä on tietysti oma hohtonsa heille joille sellainen suhde riittää. Kestää aikansa ja pyyhitään osoitekirjasta. Suuria pettymyksiäkin sellaisiin liittyy, jos toisella on kovin suuret ja syvääluotaavat odotukset. Ihminen on heikko joissain asioissa tuntemaan edes omien tekojensa tärkeyttä ja lopullisuutta.
Tekemiänsä valintoja kannattaa miettiä kahdelta suunnalta, menneisyyden ja tulevan.

Yksin elämisessä ei ole mitään pahaa. Minulle tämä sopii ja on mielestäni parasta mitä tässä ajassa on. Ei ole velvollisuutta mihinkään suuntaan.

Onnellisuus ei riipu toisesta ihmisestä.
Minuus on tärkeintä, koska kenenkään peilikuva ei vastaa minua, enkä minä voi peilautua jonkun toisen kautta.

Puppua on se, että elämä vaatii kaksi yhdessä, vaikka yhdessä samotaankin me, ei sinä ja minä.
Yksin eläjällä riittää kun sanoo minä ja uskaltaa seisoa minuutensa takana yksinkin.

Muistoja kerraten.

Varovasti kuin ensijäälle, hiivin taas muutamiin muistoihin, joulun lähestyessä.
Elämä ei ole ollut pelkkää piikkikoroilla kävelyä asfaltilla tai tanssisalien parkettilattioilla. Kovin harvoin kyllä olen asfaltille korkokengissäni edes lähtenyt, koska ne kuuluvat mielestäni juhlaan, ei mihinkään pasteeraamiseen julkisilla paikoilla.

Muistanpas ajan tuolta 1950 luvulta, kun olisin mielelläni mennyt paikalliseen tanssipaikkaan, mutta en omistanut tanssikenkiä. Ei ollut sellaisia hienoja sisäkenkiäkään jotka olisivat soveltuneet sellaiseen käyttöön. Olin köyhä työn kautta opiskeleva, elämän aakkoset hallussa, mutta itse käytännön työtä tehden hakemassa oppia ammattiin, josta ei sitten tullut ammattia erinäisistä syistä johtuen.

Muistan olleeni kateellinen sotaorvolle joka sai vapaaoppilaan paikan oppikouluun, minun vanhemmillani ei ollut varaa minun opiskeluani järjestää. Tuota en kyllä koskaan julki sanonut, eikä se lopulta ole ollut syy elämäni kulkuun, vaikka en oppikouluun päässytkään.
Tavallaan, kun aikuisenakaan en ole hakeutunut sen kummemmin koulutukseen, pidän elämäni valintoja omina valintoinani. Kaiken olen tehnyt aina kulloistenkin tietojeni ja taitojeni varassa, enempää tuskin voin itseltäni vaatia.

Silloin 1957 vuonna lähdin lapsuuskodista maailmalle hyvin heikoin eväin, pienen matkalaukun sisältö omaisuutena ja unelmia koko pää täynnä sekoittuneina pelkoon suuren maailman vaaroista jotka minua odottivat ilman kodin turvaa.
Matkalaukku hajosi ja katosi vuosien saatossa, monien kokemusten kautta siitä syntyi minun elämälleni tarujen arkku, tosin tositapahtumiin liittyen.
Sain isältä pienen matkalaukun joskus vuosia myöhemmin, vanhan pahvilaukun joka nykyisin taas on hallussani, aarre laukkuni, tarinoita tulvillaan.

Voin sanoa onnistuneeni omalla paikallani niin, ettei minun tarvitse syyttää itseäni, vaikka vääriä valintoja ja huonoja päätöksiä toki olen tehnyt. Kun olen ne itselleni hyväksynyt, ei niistä sen enempää omantunnontuskia synny. Joku muu voi olla toista mieltä, mutta se ei häiritse. Kuka olisi onnistunut elämässä olemaan kaikkien mieliksi?

Selailin vanhoja kirjoituksiani ja  sain aiheen muistella menneitä.

Kun elämä ei ole aina helppoa, ei tuo pelkkiä naurunryppyjä, eikä anna maistella elämän makuja niiden parhailta puolilta, on hyvä jos kykenee pitämään oman  mielensä koossa, olemaan oma itsensä kaikissa tilanteissa.  Eiliset muistamalla osaa nauttia huomisestakin. Terveys ei ole itsestään selvyys. Vaikka kuinka toivoisi että vaivat ja taudit kulkisivat ohitse, niin ei vain aina käy. Joskus ne pysähtyvät omalle kohdallekin, laittavat pysähtymään ja ajattelemaan kuinka arvokasta tämä elämä on. Mitä jos, jos en huomenna herää  toivottamaan hyvää huomenta, jos en kuule linnun laulua, en näe kaunista luontoa, tai en ymmärrä siitä kaikesta mitään.  Kun ajattelee mitä silloin menettää, osaa laittaa arvot kohdalleen juuri tässä päivässä, tässä hetkessä joka juuri on meneillään. Elämä on tassä ja nyt, ei eilisissä tai huomisissa, ei pelkissä muistoissa tai uusissa unelmissa.  Jokin kumma ajatus vain liikkuu alitajunnassani, kuin ajaen minua pohtimaan kaikkea syvällisemmin, sielun pohjia myöten, kaivamaan itsestäni esiin senkin mikä on ollut piilossa, jotain mitä en ole osannut tähän saakka tuoda esiin, tai elää.

Unelmoin. Haaveilen. Uskon ja toivon. Kaipaan ja rakastan.

Eikö siinä jo ole elämän arvoja ja elämän arvostusta. Mitä minun vielä pitäisi, vai enkö osaa olla tyytyväinen siihen mitä minulla on?. Kysymyksiä ilman vastausta. Haaveita ilman sanoja, uskoa johonkin jonka tiedän olevan olemassa, kaipuuta menneeseen ja tulevaan, rakkautta olevaan ja unelmaan. Rakkaus on elämän perus voima, se kuuluu elämään, sen voima on ihmeellinen, kantaa kun uupuu, nostaa kun kaatuu ja kuljettaa kevyesti unelmastakin uuteen unelmaan. Kiitos kun kaikki rakkaat ihmiset ovat minua tukemassa ja kantamassa, ilman teitä en olisi mitään, en jaksaisi.  Uusi unelma kantaa aina seuraavaan eikä unelmille ole loppua kun ei heitä huomisen toivoa missään tilanteessa.

Omat ajatukset ovat tänään taas päällimmäisinä, onhan oma elämä aina se kaikkein tärkein, vaikka, usein toisin sanomme. " Oma  suu lähempänä kuin kontin suu."

Kun rakastaa elämää, pitää muistaa  että ruusuja rakastavankin pitää sietää piikkejä. Sitä se on, myötä ja vastamäkeä vuoroin, laelle päästyä toinen vuori näyttää paljon helpommalta valloitettavalta ja pitäähän sekin kokea, olisiko kuitenkin ja jos.... , eikä koskaan ole selvillä kumpi tai mikä valinta oli se paras, jäikö parempi valitsematta. Hyvä niin, elämässä säilyy jännite ja aina löytyy uusi tavoite jos jaksaa katsoa eteen päin. Onhan jokaisen vastamäen jälkeen myötämäki, ja syvässäkin supassa voi olla hyvä levätä välillä.

Paljon vanhaa, vähän uutta.

Tuskastumiseen asti olen yrittänyt järjestää kaapeissa lojuvaa tavaraa siihen mikä jää ja siihen mikä annetaan pois.

Eräänä päivänä keräilin eri kaapeista ja hyllyistä niitä vanhoja korurasioita joissa osassa oli korukin sisällä, osassa nappeja tai muuta muka niin tärkeää.
Lastasin niitä koruja sitten seinälle halteksista tehdyn korutauluni koristeeksi nuppineuloihin ripustettuina, helmiä, riipuksia, kaulakelloja, rannekoruja, jopa kultainen nlkkakorukin joka ei ikinä ole nilkkaani kiertänyt. Korvakoruja aidoilla helmillä, kultaa ja kevyttä hilpetööriä joka on säilynyt koreana ja houkuttelevana, kuten kai ostajan silmissä vuosikymmeniä sitten. Ettäkö ostanut noita, no en taatusti edes 10% itse hankkinut, lahjoja ja lahjuksia, mutta monen tarina on rakas.

Rahaahan korutkin ovat, varsinkin jos noilla timanteilla nyt arvoa on muutakin kuin se muisto.
Taitaa tulla koruinventaario kaiken muun tarpeettoman hävittämisen keskelle.

Myydään, tai annetaan pois mitä ei tarvita.

Metsää minulla ei ole koskaan ollut, mutta se on minulle elämäni tärkein paikka aina kun etsin mielenmaisemaa ja rauhoittavaa ympäristöä kaiken ahdistavan purkamiseen. En istu meren rannalle merituuleen huutamaan tuskaani, vaan samoan korpeen tai vaaralle kokemaan oman pienuuteni.
Omakotitalon pihalla oli kuusia joulupuuksi, tuomia kesäkukiksi, pihlajia linnulle talvimarjoiksi ja haapoja havisuttamaan lehtiänsä kesäillan iltalauluna.
Tunnen olevani luonnosta rikas.

Kaikki ne T-paidat joita eri järjestöiltä olen saanut, joko työtehtävissä käytettäviksi, tai muuten vain jostain saanut logolla tai ilman, missä minä niitä kaikkia ennätän käyttää. Ei niitä voi levittää seinälle nähtäväksi, eikä kaapeissani kertakaikkiaan ole tilaa ihan jokaiselle muistolle joka on paitana kaapissa. Osa jo melkein loppuun pidettyjä, mutta niin rakkaita ettei ole voinut heittää edes lattiarätiksi.
Keräsin kyllä ison kassillisen ja vein taas tuonne eläinhoitolaan, siellä kaikki lämmin ja pehmeäkin on tarpeen, sellainenkin mitä ihan jäteastiaan on heittämässä. Näin joulun aikaan sinne voisi viedä vaikka luita koirille ja muruja kissoille, mutta vien noita pehmeitä paketteja lisää. Minulle tarpeeton ja roju, voi olla toiselle tarpeellinen ja aarre. Niin tavataan sanoa vaikka ruosteisesta raudasta.

Käyttämättömiä, uusia kankaitakin on kaapeissa, samoin eri laatuisi lankoja. Niiden suhteen käy mielessä monia suunnitelmia ja yksi ylitse muiden, mutta paljastamaton olkoon.
Kunhan tässä kaappi kerrallaan todetaan mitä tarvitsen ja mitä jätän muistona, onhan siinäkin pimeille päiville tarkoitusta.
Talvipäiväntasaus lähestyy ja kukon askleen verran ollaan joka päivä lähempänä kevättä.
Kunhan tämä joulu eletään alta pois.