Alavireisyys.

   Sanahirviö, alavireisyys, mutta kuvaa hyvin olotilaani. Ei ole kipuja, mutta olo on kuin lierolla joka on joutunut kuivalle asfaltille.
Ei jaksa, tie on kova ja kuiva.

   Ei tämä ole flunssaa, ei, mutta olisko se niin kovasti tuloillaan, että yrittää lannistaa minut. Ei onnistu, en anna periksi, vaikka ulos ei ole jaksanut paljon edes aikoa. Palelee sisältä ja päältä, tai on hiki kuin saunassa parhaimmillaan. Ollut muutaman päivän, mutta eiköhän tästä tänään jaksaisi, aikomus on, toteutuneeko.

   Henkiset painolastit tuppaavat kerääntymään ajoittain liian painaviksi, mutta nyt ei ole kyse siitäkään. Olen pyrkinyt pyyhkimään ylimääräiset sivuun. On olemassa ihmisiä joita en halua ajatella, heillä kun on tapana tuoda vain kiviä reppuuni. Kai minä olen jo niitäkin tarpeeksi kantanut ja mielestäni minulla on oikeus kipata kaikki lähimpään jätekasaan. Menkööt täytteeksi joihinkin koloihin!

   Terveystarkastukset jatkuvat ja ei tässä nyt niin suuriin voimainnäytöksiin ja kokeiluihin ole aihetta, eikä oikeastaan kannata tässä vaiheessa kokeilla kuinka paljon kantti kestää.
Odottelen vielä, nyt tilanteen mukaan, hiki pintaan, vaikka pää kylmänä.

   Yhteiskunnassa on paljon ahdistusta ja ihmiset eivät voi hyvin. Yksilö on kovin yksin ellei ole työtä. Moni tekee pätkätöitä, jos työnantajalla on jotain hommia viikoksi, ei sitten seuraavalla viikolla tarvitse aamulla suunnitella muuta kuin nuukailua. Työn teettäminekin on liian kallista!
   Noilla alin palkka vaatimuksilla joita kuviteltiin kaikken eduksi, saatiin paljon pahaa aikaan. Moni nuori joka oli päässyt pienellä palkalla opettelemaan työn tekoa, joutui lähtemään lopputili kourassa.      Enää ei ollut apupojille paikkoja, ei kotiapulaislle työtä perheissä, eikä lautapoika päässyt rakennuksille kesäksi hommiin.  Työstä tehtiin liian kallista työn teettäjälle. Nyt tuskitellaan kun ei ole töitä. Töitä on, mutta ei ole varaa maksaa palkkaa. Siitä se tämä yhteiskuntamme nyt nauttii ja maksaa työttömyyskorvauksia kotiin makaavalle terveelle ihmiselle joka tekis mielellään muutakin kuin sylkis kattoon.

   Tekee oikein pahaa kun kuulee kuinka moni elää kituuttaa muutamalla eurolla viikon.
   Eikå ole kyse vain työttömistä ja nuorista, vaan monella vanhuksella on niin pieni eläke, että pienenkin sairauden tullessa talous on ahtaalla. Lääkkeet ja sairaalahoidot muodostavat suuren kolon toimeentuloon ja netipalstalla saimme lukea erään vanhuksen kirjoittamaa tekstiä siitä, kuinka ihminen syö mitä vain kaapeista löytyy, että eläisi huomiseen. Tekisin mitä vain jos naapurini joutuisi nälkää näkemään. Onneksi ei ole naapureissa niin vaikeaa, vaikka en kaikkea voi tietää, tiedän vain sen mitä näkyy.
   Aiemmin, kun naapurissani asui yksinäisiä ja vanhuksia, leipomukseni jaoin heillekkin. Lämpimäis pussin vieläkin muistan viedä jos sattuu tuoreiden leipomusten aikaan sinne asiaa olemaan.

   Jo pelkkä muistaminen kantaa ihmistä vaikeissakin asioissa. Poikkeaa tervehtimään ohikulkiessaan ja kuuntelee mitä on huolia ja mistä taas yhdessa voimme iloita.  Pyrin muistamaan tuon asian, koska omat kokemukseni yksin olemisesta, kun kukaan ei välitä, ovat niin tarkkaan muistissa. Ellei naapuria olisi ollut, jaa, mitä ja missä minun elämäni olisi tänään. Kiitollisuuteni haluan yhä osoittaa sinne suuntaan.  Eipä moni poikennut pihaan pyytämättä! Pelkäsivät kai, että masennus tarttuu.
   Tänään on onnekseni toisin. Nyt minulla on jo rohkeutta kohdata vaikeatkin hetket ja purkaa puhumalla pahaa oloani, joka onneksi tuntuu olevan muisto jonka en halua palaavan.
   Kuka on yksin ja tarvitsee kuuntelijaa, kuka ei jaksa suoriutua töistänsä, heitä on paljon, mutta pitäisi yrittää olla läsnä kaikille joilla on vaikeaa. Siihen on aina aikaa.