Elämä ei ole ollut pelkkää piikkikoroilla kävelyä asfaltilla tai tanssisalien parkettilattioilla. Kovin harvoin kyllä olen asfaltille korkokengissäni edes lähtenyt, koska ne kuuluvat mielestäni juhlaan, ei mihinkään pasteeraamiseen julkisilla paikoilla.
Muistanpas ajan tuolta 1950 luvulta, kun olisin mielelläni mennyt paikalliseen tanssipaikkaan, mutta en omistanut tanssikenkiä. Ei ollut sellaisia hienoja sisäkenkiäkään jotka olisivat soveltuneet sellaiseen käyttöön. Olin köyhä työn kautta opiskeleva, elämän aakkoset hallussa, mutta itse käytännön työtä tehden hakemassa oppia ammattiin, josta ei sitten tullut ammattia erinäisistä syistä johtuen.
Muistan olleeni kateellinen sotaorvolle joka sai vapaaoppilaan paikan oppikouluun, minun vanhemmillani ei ollut varaa minun opiskeluani järjestää. Tuota en kyllä koskaan julki sanonut, eikä se lopulta ole ollut syy elämäni kulkuun, vaikka en oppikouluun päässytkään.
Tavallaan, kun aikuisenakaan en ole hakeutunut sen kummemmin koulutukseen, pidän elämäni valintoja omina valintoinani. Kaiken olen tehnyt aina kulloistenkin tietojeni ja taitojeni varassa, enempää tuskin voin itseltäni vaatia.
Silloin 1957 vuonna lähdin lapsuuskodista maailmalle hyvin heikoin eväin, pienen matkalaukun sisältö omaisuutena ja unelmia koko pää täynnä sekoittuneina pelkoon suuren maailman vaaroista jotka minua odottivat ilman kodin turvaa.
Matkalaukku hajosi ja katosi vuosien saatossa, monien kokemusten kautta siitä syntyi minun elämälleni tarujen arkku, tosin tositapahtumiin liittyen.
Sain isältä pienen matkalaukun joskus vuosia myöhemmin, vanhan pahvilaukun joka nykyisin taas on hallussani, aarre laukkuni, tarinoita tulvillaan.
Voin sanoa onnistuneeni omalla paikallani niin, ettei minun tarvitse syyttää itseäni, vaikka vääriä valintoja ja huonoja päätöksiä toki olen tehnyt. Kun olen ne itselleni hyväksynyt, ei niistä sen enempää omantunnontuskia synny. Joku muu voi olla toista mieltä, mutta se ei häiritse. Kuka olisi onnistunut elämässä olemaan kaikkien mieliksi?
Selailin vanhoja kirjoituksiani ja sain aiheen muistella menneitä.
Kun elämä ei ole aina helppoa, ei tuo pelkkiä naurunryppyjä,
eikä anna maistella elämän makuja niiden parhailta puolilta, on hyvä jos
kykenee pitämään oman mielensä koossa,
olemaan oma itsensä kaikissa tilanteissa.
Eiliset muistamalla osaa nauttia huomisestakin. Terveys ei ole itsestään
selvyys. Vaikka kuinka toivoisi että vaivat ja taudit kulkisivat ohitse, niin
ei vain aina käy. Joskus ne pysähtyvät omalle kohdallekin, laittavat
pysähtymään ja ajattelemaan kuinka arvokasta tämä elämä on. Mitä jos, jos en
huomenna herää toivottamaan hyvää
huomenta, jos en kuule linnun laulua, en näe kaunista luontoa, tai en
ymmärrä siitä kaikesta mitään. Kun
ajattelee mitä silloin menettää, osaa laittaa arvot kohdalleen juuri tässä
päivässä, tässä hetkessä joka juuri on meneillään. Elämä on tassä ja nyt, ei
eilisissä tai huomisissa, ei pelkissä muistoissa tai uusissa unelmissa. Jokin kumma ajatus vain liikkuu
alitajunnassani, kuin ajaen minua pohtimaan kaikkea syvällisemmin, sielun
pohjia myöten, kaivamaan itsestäni esiin senkin mikä on ollut piilossa, jotain
mitä en ole osannut tähän saakka tuoda esiin, tai elää.
Unelmoin. Haaveilen. Uskon ja toivon. Kaipaan ja rakastan.
Eikö siinä jo ole elämän arvoja ja elämän arvostusta. Mitä
minun vielä pitäisi, vai enkö osaa olla tyytyväinen siihen mitä minulla on?.
Kysymyksiä ilman vastausta. Haaveita ilman sanoja, uskoa johonkin jonka tiedän
olevan olemassa, kaipuuta menneeseen ja tulevaan, rakkautta olevaan ja
unelmaan. Rakkaus on elämän perus voima, se kuuluu elämään, sen voima on
ihmeellinen, kantaa kun uupuu, nostaa kun kaatuu ja kuljettaa kevyesti
unelmastakin uuteen unelmaan. Kiitos kun kaikki rakkaat ihmiset ovat minua
tukemassa ja kantamassa, ilman teitä en olisi mitään, en jaksaisi. Uusi unelma kantaa aina seuraavaan eikä
unelmille ole loppua kun ei heitä huomisen toivoa missään tilanteessa.
Omat ajatukset ovat tänään taas päällimmäisinä, onhan oma
elämä aina se kaikkein tärkein, vaikka, usein toisin sanomme. " Oma suu lähempänä kuin kontin suu."
Kun rakastaa elämää, pitää muistaa että ruusuja rakastavankin pitää sietää
piikkejä. Sitä se on, myötä ja vastamäkeä vuoroin, laelle päästyä toinen vuori
näyttää paljon helpommalta valloitettavalta ja pitäähän sekin kokea, olisiko
kuitenkin ja jos.... , eikä koskaan ole selvillä kumpi tai mikä valinta oli se
paras, jäikö parempi valitsematta. Hyvä niin, elämässä säilyy jännite ja aina
löytyy uusi tavoite jos jaksaa katsoa eteen päin. Onhan jokaisen vastamäen
jälkeen myötämäki, ja syvässäkin supassa voi olla hyvä levätä välillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti