Viilenevää.

Helteiset päivät olivat ja menivät, mutta ei sellaisia tukahduttavan kuumia keskipäivän tunteja ole ikävä.
Riittää, kun mittari kipuaa sinne yli kahdenkymmenen asteen, silloinkin tuntuu kesälle eikä paahdu pilalle.

Taivas on nyt, aamulla kello 6.00 ihan harmaa, tuulee ja sataa.
Lapsuutta muistellessa meillä oli aina kuumat kesät. Nuoruudessa kesäisetkin päivät oli työllä täytettyjä. Jään usein muistelemaan Porin aikoja. Kävelin, tai pyöräilin kaupungin halki aamuyön hämärässä. Ainoat liikujat kaduilla olivat kaltaisiani työhön menijöitä ja monilla sama suunta kuin itselläni, leipomo jossa työt aloitettiin ennen kukon laulua. Kukko taisi vielä olla ihan unessa niihin aikoihin.
Aamun viileys piristi, ja siinä ei aavistanut kuinka kuuma päivää taas edessä. Kun uunit lykkäsivät kuumuutta, munkkipata hehkui ja työn kiireys pani liikettä niveliin, oli se kuumina kesäisinä päivinä uuvuttavaa työtä.
Ei paljon iltasellakaan huvittanut kuumille kaduille tai Yyterin hiekoille vaeltaa.

Se aika oli toisaalta hyvää aikaa kaikin puolin. Olin nuori, opin ottamaan vastuun omista tekemisistäni, tyydyin asumaan pienessä vuokrahuoneessa ja tekemään työtä. Työtä tehtiin silloin kuusi päivää viikossa ja minä tein leipomossa kesällä töitä myös sunnuntaina. Menin jo kello neljäksi Raakel-rouvan kanssa leipomaan munkkeja ja pullaa Porin maauimalaan. Teimme taikinan, pyörittelimme hillomunkkeja ja kaulimme munkkipossuja, minää seisoin munkkipadan äärellä ja paistoin leipomuksemme jotka sitten Raakelin poika kuljetti perille. Muutaman aamutunnin jälkeen menin asunnolle ja nukuin pois viikon univelkoja joita pakosta syntyi. Nuori kun ei aina malttanut mennä nukkumaan ajoissa ja aamulla oli aikainen yläsnousu, joka aamu...eikä se ollut edes vaikeaa, herään vieläkin ja voisin mennä leipomoon töihin.
Osaan tehdää taikinat, ylöslyödä, leipoa ja viimeistellä leipomukset. Usein iltapäivät kuluivatkin korppujen teossa. Kaikkihan tehtiin silloin  käsin, paitsi taikinakoneet, joita oli isoja ja pieniä, tarpeen mukaan valittaviksi.

Oli aikomus tänään leipoa. Kuinkahan se palasi tuo mennyt aika sopivasti mieleen? Nuoruus on sitä aika jolloin opetellaan elämään aikuisen elämää, ottamaan vastuuta kantamaan sitä. Kotona olin saanut elämänkoulun ensimmäisiä oppitunteja. Minut oli opetettu tekemään työ loppuun asti, vaikka kuinka vaikealta se tuntuu, kun teet parhaasi ja saat kaiken tehtyä olet voittanut itsesi. Minulle annettiin elämänohjeet, opetettiin olemaan kaikessa rehellinen, sitä vaadittiin ja siihen velvoitettiin, eikää ole ollut vaikeaa valita elämässä myöhemmminkään oman ja vieraan välillä. Vain oma tarttuu käteeni, vaikka kerran eräs myymälävaras sanoi, kun huomautin ettei maksamatonta tuotetta saa laittaa taskuun, että "se näytti ihan omalta", minun periaatteeni mukaan se oli ja on varkaus, kyllä siinäkin tilanteessa puhe auttoi, asia korjattiin.

Kiitän vanhempiani siitä opetuksesta ja ohjeista joita heiltä sain. Mummoni opetti pesemään lattian nurkkia myöten ja, että jalkalistakin kuuluu lattiaan. Toivon mukaan minun jalkalistoilla ei ole pölyä lattian siivoamisen jälkeen.

Tänään ei ole luvattu auringonpaisteista päivää, mutta myönteisellä ajattelulla se paistaa aina. Onhan se tuolla pilvien takana.

Muurahaiset muuttivat kotiini

Olin pitkän päivän poissa ja kun tulin kotiin en ollut uskoa silmiäni.
Muurahaisia vilisti pöydillä, kaappien hyllyillä, tuoleilla, lattialla. Katsoinpa minne tahansa siellä vilisti kokonainen lauma.

Tuli mieleeni aika jolloin asuin vielä Hirvihaarassa. Muurahaisille tehosi imuri ja sirote, nyt ei ole yhtään pientä vipeltäjää ihollani. Maistoivat pakanat sääriä jalkateriä ja pakaroitakin paukamille purivat. Sänkyynikin tunkivat.
Siellä tapahtui seuraavaa:

Harmaa hiiri haluaa huoneeseen, 
hajottaa hirttä hampaillaan, 
kiipeää kohti korkeuksia, 
kynnet kiinni kohteessa. 
Laudan laitaa laipiolle 
suunnistaa sinnikkäästi. 
Sinne sahahammas sijouttuu 
siellä säilytän salkkuani. 

Salkkuunhan siimahäntä sisälle, 
sinne sanomien sekaan, 
silppusi sisällön sotkuksi, 
sotki sontien salkkunikin. 
Parempi pysyä poissa pakanan 
papereitani pilaamasta, 
sanomiani sotkemasta. 
Käskenkö katin katalan 
katselemaan, kaitsemaan 
kuolon kitaan kuljettamaan 
mokoman monitaitoisen? 

Vai vienkö vintiltä villoinensa 
viheliään valloittajan, 
viskaanko vielä vipeltämään 
vapauteen vaikertamaan 
hiiren hiljaa hykertämään; 
" Miksi minun muille maille 
pitäisi pesäni piilottaa. 
Salkussa sain silputa 
paperia pehmikkeeksi 
pesäni pienen pohjalle. 
Pissa pieni pahentaako 
hajuhaittana hallitseeko 
ihmisiä inhottaako 
harmaan hiiren hajukin?" 

Paiskasin pellolle pissomasta, 
salkkuni sisälle sontimasta. 
Vaan vielä viisas vipeltäjä 
takaisin tulee takuulla, 
pakenee pirttiini pakkasia, 
tuopa tullessaan tuttujakin, 
suvunjatkajia suuren sakin. 

Syksy sitäkin surettaa, 
sateissa saapastellessa 
kasteisessa kaheikossa 
einekin ehtynyt edestään, 
siksi sujahtaa sisälle 
syksyn sateiden saapuessa. 

Uusi aamu

Vakoilua, tietojen tutkimista, jäljittämistä, ja kaikkea sitä, mikä liittyy tähän internetin  ihmeelliseen maailmaan.
Uutisia ja uusia lausuntoja asiasta tulee jo joka tuutista.

Onhan tätä ilmennyt, hakkerit ottavat koneen käyttönsä, et edes huomaa milloin joku muukin sähköpostiosoitettasi käyttää ! Senkin ihmeen koin, kun hotmailin postitilini kaapattiin tuhansien muiden mukana.

On erittäin täärkeää muistaa vaihtaa salasanansa riittävään usein.
Sitä kun ei koskaan tiedä mitä täällä "superhypermeganetissä" liikkuu ja mitä sieltä tarttuu koneellesi, tai kuka  kerää tietojasi.
En ole antanut etäkäyttölupaa koneelleni, mutta eihän hakkereilta ole mikään suojassa, vaikka yksityisen koneella nyt mitään maailmaamullistavia tietoja liikkuisikaan.

Ihmeellinen on maailma ja maapallon tilanne muutoinkin.
Säät ovat pyllähtäneet päälaelleen, vai tämä meidän telluksemmeko se on kääntynyt akselillaan ja mullistanut kaikki laskelmat ja ennusteet kasvihuooneilmiöistä ja uudesta jääkaudesta, josta siitäkin jo tiedemiehet ovat laskelmansa julkaisseet.

Ei käy kiistäminen etteikö aina uusia ihmeellisyyksiä ole havaittavissa, vaan kuka tietää mitä on ollut ennen meidän esiesiesi-isiemme aikaa, jospa kaikkea ei ole kirjattukaan historiaan jota nyt niin tarkkaan tuijotetaan.
Sukututkimukset paljastavat henkilötietoja ja vanhan ajan kirjanpitoihin merkittiin paljon sellaistakin joka valaisee sukutilojen taloudellisesta tilanteestakin.
1950 luvulla perheissä oli usein kotiapulaisia. Tuskin kukaan kykenee selvittämään kaikkien palkollisten henkilöllisyyttä ja palveluspaikkaa, kuten siellä aikaisemmilla vuosisadoilla. Jokainen palkollinen, renki ja piika, torppari ja torpparin jälkeläiset on tilan nimissä kirkonkirjoistakin luettavissa. Meitä viisikymmenluvun piikoja ei kirjoihin merkitty.

Kas mitä ja missä ne ajatukseni taas liitelevät?
Yksi ajatus synnyttää tooisen ja siitä onkin hyvä siirtyä niihin seuraaviin, kuin jatkokertomus jonka juoni vaihtuu uuden luvun alkaessa. Sitää se oli tämä tämän päiväni avaus kun ulkona sataa ja huoneessa on tunnelmallinen hämärä.

Enemmän kuin yksi ajatus
 15.3.2007


Muutaman päivän aikana olen seurannut kuinka ihmiset suhtautuvat lukemaansa, ja kuinka siihen millaisia kommeneja muut ovat tekstistä antaneet. Mihin arvioinnit perustuvat, tekstin sisältöön, kirjoittajaan vai siihen missä teksti on julkaistu.

Jo lapsuudessa meille syntyy mielleyhtymiä maun, hajun, tai paikan perusteella. Kiva leikkitoveri saa aikaan miellyttävän tunteen ja hänen seurassansa tuntee lapsi olevansa turvassa. Leikkikaluja viskova, tukassa roikkuva leikkitoveri herättää pelkoa. Joskus olen itse sivusta katsonut kuinka isossa lapsijoukossa yksi poikkeavasti toiminut sai toiset lapset kauhistuneina katsomaan kuinka yhdessä rakennettu hiekkalinna sortui hetkessä muodottomaksi hiekkakasaksi. Katsoin silloin kuinka lasten silmissä asui pelko. Tilanne oli riistäytynyt yhteisestä kivasta leikistä yhden riehumiseksi, pahan mielen tuottaminen toisille oli hänestä kivaa. Siitäkö se alkaa se nauttiminen toisen mielipahasta, toisten itkettämisestä ja pelkotilaan saattamisesta. Kaikilla meillä on se ilkeä piirre luonteessamme, kaikki me osaamme repiä ja rikkoa niin aineellista kuin aineetontakin toisiltamme. Joillekin itsehillintä on vain niin luonnollinen ominaisuus että pahakin jää palkitsematta jo lapsena. On siinä iso osuus lapsen kasvuympäristöllä ja esimerkillä jonka hän aikuisia seuraamalla saa, mutta hyvät tavat ovatkin sitten tottumusta enemmänkin kuin kasvatusta.

Lapsenlapseni pienen vauvan kastejuhlaan kirjoitin vanhemmille muistitaulun jossa sanoin heidän olevan lapsellensa elämän ensimmäinen aapinen jota lapsi lukee. Pieni vauva imee lämmön läheisyydestä, rakkauden hellästä hoidosta ja turvallisuuden tunne syntyy läsnäolosta. Lapsi oppii kaiken kuulemalla ja näkemällä. Sana jonka sanot lapsen kuullen, on hänelle oppimisen alku. Joskus olen jopa väitellytkin siitä voiko lapsen ja nuoren kaikista virheistä syyttää vanhempia ja kotia. Nuorisojoukko tekee pahaa, rikkoo ikkunoita, potkii autoja, hajottaa postilaatikoita ja kaikki sanovat että kotona se syy on. Onkohan aina niin, en usko. Ympäristö ja toverit ovat yhtä vahva kasvattaja, joskus jopa vahvempi, koska ainakin herkät ja heikolla itsetunnolla varustetut lapset ovat helppoja ohjattavia isossa joukossa, he taipuvat ja usein haluavatkin osoittaa olevansa rohkeita ja mukana pahassakin koska joukon kunnioitus on niin tärkeää.

Nyt tarkkailin aikuisia, iäkkäitä ihmisiä joilla jo pitäisi olla iän mukana tuomaa kokemusta ja harkintaa. Toisin taitaa olla. Ilmeneekö elämän pitkällä matkalla koetut vaikeudet vihana ja katkeruutena muita kanssakulkijoita kohtaan? Pitääkö paine ja paha mieli purkaa sinne missä katsoo vihamiehen piileksivän, ihan tuntemattomaan kohteeseen joka onkin helppo kohde satuttuaan paikalle juuri vihan ja kiukun puuskan aikana. Missä on itsekritiikki kun kaikissa sanoissa nähdään vain pahaa, tulkitaan hyväkin sanoma väärin. Ihmisen omat kokemukset vaikuttavat tietysti siihen kuinka asioihin suhtaudutaan, kuinka vastataan haasteisiin joita jokaisessa päivässä on. Kaikki ei aina ole niin pehmeää ja siloiteltua iäkkäämmänkään ihmisen päivissä etteikö niissä katkeruuttakin voisi ilmaista. Pitäisi vain osata etsiä oikea kanava purkaa sitä pettymystä ja pahaa mieltä joka mielessä painaa ja ahdistaa. Henkisten paineiden kanssa ei ole helppoa elää. Ne kaivelevat ja kovertavat ihmistä sisältä päin, kuluttavan henkisesti, mutta samalla ne vaikuttavat fyysiseenkin jaksamiseen. Sairaudet koettelevat kestokykyä, omissa olosuhteissa voi olla asioita joista ei edes voi puhua ulkopuoliselle ja nekin ovat syitä joista katkeruus voi kasvaa hallitsemattomaksi voimaksi joka vaikuttaa ihmisen suhtautumisessa kaikkeen muuhun, muiden ihmisten mielipiteiden hyväksymiseen ja omien ajatusten hallitsemiseen.

Ystävyys ihmisten välillä on sekin monimutkainen ketju joka alkaa luottamuksesta. Usein paras ystävä löytyy kuin sattumalta, ellei sellainen hyvää suhde jatku jo lapsuuden ja nuoruuden tovereiden kesken. Elämässä vain tapahtuu usein sitä erilleen kasvamista, olosuhteet kuljettavat eri paikkakunnille, yhteys katkeaa ja lapsuuden tutusta toverista tulee henkilö jota usein muistetaan ajatuksella; Missä hän nyt on? Kouluissa ja työpaikoilla syntyy ihmissuhteita jotka usein jatkuvat vaikka tiet kulkevat kauaksikin toisistaan. Meille iäkkäille on usein vaikeaa löytää uutta ystävää. Moni jää kotiin puolison menetyksen jälkeen, moni uppoutuu harrastuksiinsa ja välttelee tulemasta liian tutuksi kenenkään kanssa. Elämän aikana koetut pettymykset tekevät araksi. Nyt, tutustuessani noihin kiukun purkauksiin ja pistävien mielipiteiden heittelemisiin keskustelussa, tuli ajatuksena mieleeni sekin että heillä kenties ei ole ystävää jonka kanssa voisi omaa mieltä painavista asioista keskustella ja se purkautuu kuin kateus muita kohtaan. Kateus on katala seuralainen. Se saa kyllä näkemään kaiken mustavalkoisena. Jos minulla ei ole mitään, sitä ei saa olla muillakaan, sellainen ajatus kai siellä taustalla vaikuttaa.

Kolmen henkilön mukanaolo samassa juhlassa kuvaa hyvin sitä kuinka eri tavalla asioihin suhtaudutaan, vaikka kaikki saivat saman kohtelun, kaikkien pöydässä samat tarjoilut.

Yksi heistä kertoi heidän yhteiselle tuttavallensa olleensa juhlissa joissa nyt ei mitään erikoista ollut. Siellä vain puhuttiin ja juotiin kahvit, jotain pientä purtavaakin oli, mutta niinhän on aina kaikissa juhlissa. Hänelle kaikki oli itsestään selvyys, mitä niistä enempää kyselijällekään kertomaan. - Toinen samassa juhlassa ollut kertoi vuorostaan ettei siellä ollut mitään riittävästi. Kakkujakin oli, mutta niin pieniä että eihän siitä uskaltanut edes ottaa kun ei sitä kaikille olis riittänyt. Kuinka kehtasikin noin vähillä tarjoamisilla vieraita kutsua. Ne puheetkin tyhjiä juttuja joita nyt kuulee joka juhlissa. Yritti esittää jotain, sanoi emännästä. - Kolmas vieras ihan loisti kertoessaan mukanaolostaan. Hänen mielestään kaikki oli niin hyvin järjestettyä, pöydässä monia herkkuja, aaah, niin hyvää täytekakkuakin, juustokakkukin niin herkullista. “Voi kuinka ihanan puheen siellä kuulimmekaan. Kaikkien niiden herkkujen syönnin jälkeen vielä henkistäkin ravintoa. Olisin suonut että sinäkin olisit voinut olla mukana.” Heidän kaikkien juhlassa mukana olleiden ystävä kuuli kolme eri versiota juhlista. Niin. Siinä kuvastuu se kuinka asioihin voi suhtautua monella tavalla, kukin katsoo omasta näkökulmastansa ja vaikutelma syntyy tuntemuksen kautta. Noista kolmesta valitsisin viimeisen juhlasta kertoneen omaksi seurakseni seuraavaan juhlaan. Ehkä meillä kaikilla on hänen katsantokannastaan opittavaa.

Olet juuri sellainen kuin paras ystäväsi sinut näkee. Hän on paras peili josta itseäsi katsot ja hän antaa sinulle ne kehykset joissa muutkin sinut näkevät. Ethän anna katkeruuden vaikuttaa siihen millaisena kohtaat uudet ihmiset päivissäsi. Ethän kulje ohi välinpitämättömänä, mutta et myöskään aliarvioi hänen ponnistelujaan siellä missä hän on omaa elämäänsä rakentanut. Lapsuuden kivijalalle rakennetaan aikuisuuden maja. Vanhuuden edessä olemme voimattomia, mutta hyvä itsetunto on voimaa vanhuudessakin.

Kirsti Järvinen
15.3.2007

Nakuilua aamusta iltaan...
Kuvan otin Tartossa, mutta onhan tullut nakuiltua täällä kotona.
Tuskallisen kuumaa on sisällä, ei auta ikkunoiden aukaiseminen, lämmintähän sieltä ulkoa sisään pukkaa.

Lehdissä on viime aikoina puhuttu alastomuudesta enemmänkin.
Ihan artikkeli siitä mitä kotona saa tehdä ilman rihman kiertämää. Toki minäkin pieniä riepuja päällä pidän vaikka osittaista nakuiluahan sekin on. Ei ole kiva olla ihan alasti. Se tuntuu jotenkin oudolta, ja saunasta tultuakin on heti etsittävä jotain peittoa keholle. Joillakin tuntuu, ainakin uutisten perusteella olevan melkoinen kiusaus esiintyä muille, esitellä lihaksia tai muita normaalisti piilossa olevia kehon ulokkeita alastomana tanssien.
Oikein sadetanssia ilman viittaa.

Ukkostaa, sehän nyt on selvää helteiden jatkuttua näinkin pitkään.
Kukahan oppisi ottamaan kaiken salamoinnin ja jyrinän muodostaman voiman tehokäyttöön. Kai sitä moni sukupolvi on jo miettinyt.

Nyt kun on alettu tutkimaan jopa satoja vuosia sitten tapahtuneita laivojen uppoamisia, syitä niihin, ja laivojen lastihan nyt tietenkin tutkijoita kiinnostaa. Juuri kuuntelin telkkarista selostusta sataman rakentamisesta ja siitä työstä jonka silloin sukeltaen työmiehet tekivät.Kuka tietää vaikka heillä olisi ollutkin jokin keino olla veden alla kauemmin kuin mitä hengitystä pidättämällä siellä voi viipyä.

Kuka tietää, ja voipa sanoa ettei kukaan tiedä sieltä ihmisen alkuhistoriasta ja vedenpaisumuksen edeltävästä ajasta ja silloisten ihmisten keksinnöistä ja viisauksista. Sanotaanhan, että kaikki mikä on olemassa, on jo aiemminkin ollut.
Liian pienet aivot minulla miettiä moisia. Saisinpa vain kaiken suunnittelemani itse toteutettua. Ei ne paljonkaan järkeä kaipaa, järjestelmällisyyttä sitäkin enemmän.

Lastuja lauantaina.


Istuin ulkona yksinäni
lensipä pääsky yli pääni
laulaen sulo soinnuilla
kuinka se tutuilla tanhuilla
löytää ullakon perälle
paikankin merkkasi pesälle.
Toinenkin siihen tummasiipi
ihan päätäni viiltäen kiisi
visertäen se orrelle istui
pesäpaikkaansa tutustui.
Hiljaa poistuin häiritsemästä
ilon löysin tänään pääskysistä.

Aika kulkee kulkuaan, ihminen pysähtyy ajoittain paikalleen.

Viimeiset vuodet ovat olleet elämässäni raskaita, melkeimpä raskaampia kuin puolison kuoleman jälkeiset seitsemän vuotta.
Kun muita ei voi muuttaa on pakko katkoa sidokset ja yrittää pyyhkäistä kaikki harmit mielestä, unohtaa kaikki se mikä ei ole näkyvissä. Turha on eritellä asioita ja tapahtumia sen paremmin, eikä selitteleminen tuo asioihin mitään selkeyttä, ei edes oikeuden päätösten tänne kopioiminen. On vain se totuus että kaikki syytökset minua kohtaan on oikeudessa kaatuneet, minulla on oikeus omaan omaisuuteeni ja piste.

Yksinäisen naisen elämä ei ole niin helppoa kuin joskus tuli kuviteltua.
On rakennettavaa ja purettavaa, on kannettavaa ja nostettavaa, jotain kaadettavaakin ja silloin hyvän ystävän auttava käsi apuna. Onneksi on olemassa edes yksi ystävä jolla riittää aikaa.
Luopuminen omasta talosta, se oli asia jonka olin mielessäni jo käsitellyt eikä se talon nurkkien tyhjentäminen ja siivoaminen sen vuoksi ollut vaikeaa. Vaikeaksi sen teki se, että siitä ei ollut pidetty huolta poissa ollessani. Moni asia oli rempallaan ja ennen myyntiä siellä oli tehtävä lukemattomia korjauksia ja mittauksia vahinkojen määrittämiseksi. Eipä noita vahinkoja kukaan korvaa, mutta uusi omistaja sai tietää ihan tarkkaan mitä ja miksi talossa on korjattavaa.
Nyt siellä tehdään remonttia. Uudet omistajat kehuvat paikkaa ja miksi eivät kehuisi. Olisin minä itsekin siellä viihtynyt mikäli jotkin asiat olisivat toisin, nyt en edes uskalla ajatella asuvani siellä.

Nyt olen kuin menneisyyttäni paossa, vaikka etsin vain oikeutta päättää itse omat asiani ja siihen minulla on toki oikeus jota kukaan ei voi muuttaa.

Olenko onnellinen? Siihen en osaa vastata.
Elämästäni puuttuu rakkaus.
Rakkaudeton elämä on kuin kuivuudesta kärsivän kasvin kesä, kitumista ja kuolemaa. Tunteet häviävät, muuttuvat välinpitämättömiksi kaikkeen. Eihän minulla ole mitään, eikä se mitä on tunnu kuitenkaan liikauttavan sisintäni, ei herätä, ei innosta. Olen siis taas olemassa, mutta en elä.

Muutamia vuosia sitten jaksoin nousta siitä surun yöstä jonne olin vajonnut miehen kuoleman jälkeen, nytkin haluan nousta elämään ja kokemaan uusia asioita, kunhan löydän sen tahdonvoiman joka kantoi ja nosti kun olin maassa.
Irtirepäisy kaikesta, sen se vaatii, js haluaa päästä uuden alkuun. Joko olisi minun aikanai saada mielenrauha ja oppia olemaan huolehtimatta siitä mikä oli, mitä ei ole enää ja mitä en enää kaipaa.
Jokainen aamu on uusi alku, tämäkin.