15.3.2007
Muutaman päivän aikana olen seurannut kuinka ihmiset suhtautuvat lukemaansa, ja kuinka siihen millaisia kommeneja muut ovat tekstistä antaneet. Mihin arvioinnit perustuvat, tekstin sisältöön, kirjoittajaan vai siihen missä teksti on julkaistu.
Jo lapsuudessa meille syntyy mielleyhtymiä maun, hajun, tai paikan perusteella. Kiva leikkitoveri saa aikaan miellyttävän tunteen ja hänen seurassansa tuntee lapsi olevansa turvassa. Leikkikaluja viskova, tukassa roikkuva leikkitoveri herättää pelkoa. Joskus olen itse sivusta katsonut kuinka isossa lapsijoukossa yksi poikkeavasti toiminut sai toiset lapset kauhistuneina katsomaan kuinka yhdessä rakennettu hiekkalinna sortui hetkessä muodottomaksi hiekkakasaksi. Katsoin silloin kuinka lasten silmissä asui pelko. Tilanne oli riistäytynyt yhteisestä kivasta leikistä yhden riehumiseksi, pahan mielen tuottaminen toisille oli hänestä kivaa. Siitäkö se alkaa se nauttiminen toisen mielipahasta, toisten itkettämisestä ja pelkotilaan saattamisesta. Kaikilla meillä on se ilkeä piirre luonteessamme, kaikki me osaamme repiä ja rikkoa niin aineellista kuin aineetontakin toisiltamme. Joillekin itsehillintä on vain niin luonnollinen ominaisuus että pahakin jää palkitsematta jo lapsena. On siinä iso osuus lapsen kasvuympäristöllä ja esimerkillä jonka hän aikuisia seuraamalla saa, mutta hyvät tavat ovatkin sitten tottumusta enemmänkin kuin kasvatusta.
Lapsenlapseni pienen vauvan kastejuhlaan kirjoitin vanhemmille muistitaulun jossa sanoin heidän olevan lapsellensa elämän ensimmäinen aapinen jota lapsi lukee. Pieni vauva imee lämmön läheisyydestä, rakkauden hellästä hoidosta ja turvallisuuden tunne syntyy läsnäolosta. Lapsi oppii kaiken kuulemalla ja näkemällä. Sana jonka sanot lapsen kuullen, on hänelle oppimisen alku. Joskus olen jopa väitellytkin siitä voiko lapsen ja nuoren kaikista virheistä syyttää vanhempia ja kotia. Nuorisojoukko tekee pahaa, rikkoo ikkunoita, potkii autoja, hajottaa postilaatikoita ja kaikki sanovat että kotona se syy on. Onkohan aina niin, en usko. Ympäristö ja toverit ovat yhtä vahva kasvattaja, joskus jopa vahvempi, koska ainakin herkät ja heikolla itsetunnolla varustetut lapset ovat helppoja ohjattavia isossa joukossa, he taipuvat ja usein haluavatkin osoittaa olevansa rohkeita ja mukana pahassakin koska joukon kunnioitus on niin tärkeää.
Nyt tarkkailin aikuisia, iäkkäitä ihmisiä joilla jo pitäisi olla iän mukana tuomaa kokemusta ja harkintaa. Toisin taitaa olla. Ilmeneekö elämän pitkällä matkalla koetut vaikeudet vihana ja katkeruutena muita kanssakulkijoita kohtaan? Pitääkö paine ja paha mieli purkaa sinne missä katsoo vihamiehen piileksivän, ihan tuntemattomaan kohteeseen joka onkin helppo kohde satuttuaan paikalle juuri vihan ja kiukun puuskan aikana. Missä on itsekritiikki kun kaikissa sanoissa nähdään vain pahaa, tulkitaan hyväkin sanoma väärin. Ihmisen omat kokemukset vaikuttavat tietysti siihen kuinka asioihin suhtaudutaan, kuinka vastataan haasteisiin joita jokaisessa päivässä on. Kaikki ei aina ole niin pehmeää ja siloiteltua iäkkäämmänkään ihmisen päivissä etteikö niissä katkeruuttakin voisi ilmaista. Pitäisi vain osata etsiä oikea kanava purkaa sitä pettymystä ja pahaa mieltä joka mielessä painaa ja ahdistaa. Henkisten paineiden kanssa ei ole helppoa elää. Ne kaivelevat ja kovertavat ihmistä sisältä päin, kuluttavan henkisesti, mutta samalla ne vaikuttavat fyysiseenkin jaksamiseen. Sairaudet koettelevat kestokykyä, omissa olosuhteissa voi olla asioita joista ei edes voi puhua ulkopuoliselle ja nekin ovat syitä joista katkeruus voi kasvaa hallitsemattomaksi voimaksi joka vaikuttaa ihmisen suhtautumisessa kaikkeen muuhun, muiden ihmisten mielipiteiden hyväksymiseen ja omien ajatusten hallitsemiseen.
Ystävyys ihmisten välillä on sekin monimutkainen ketju joka alkaa luottamuksesta. Usein paras ystävä löytyy kuin sattumalta, ellei sellainen hyvää suhde jatku jo lapsuuden ja nuoruuden tovereiden kesken. Elämässä vain tapahtuu usein sitä erilleen kasvamista, olosuhteet kuljettavat eri paikkakunnille, yhteys katkeaa ja lapsuuden tutusta toverista tulee henkilö jota usein muistetaan ajatuksella; Missä hän nyt on? Kouluissa ja työpaikoilla syntyy ihmissuhteita jotka usein jatkuvat vaikka tiet kulkevat kauaksikin toisistaan. Meille iäkkäille on usein vaikeaa löytää uutta ystävää. Moni jää kotiin puolison menetyksen jälkeen, moni uppoutuu harrastuksiinsa ja välttelee tulemasta liian tutuksi kenenkään kanssa. Elämän aikana koetut pettymykset tekevät araksi. Nyt, tutustuessani noihin kiukun purkauksiin ja pistävien mielipiteiden heittelemisiin keskustelussa, tuli ajatuksena mieleeni sekin että heillä kenties ei ole ystävää jonka kanssa voisi omaa mieltä painavista asioista keskustella ja se purkautuu kuin kateus muita kohtaan. Kateus on katala seuralainen. Se saa kyllä näkemään kaiken mustavalkoisena. Jos minulla ei ole mitään, sitä ei saa olla muillakaan, sellainen ajatus kai siellä taustalla vaikuttaa.
Kolmen henkilön mukanaolo samassa juhlassa kuvaa hyvin sitä kuinka eri tavalla asioihin suhtaudutaan, vaikka kaikki saivat saman kohtelun, kaikkien pöydässä samat tarjoilut.
Yksi heistä kertoi heidän yhteiselle tuttavallensa olleensa juhlissa joissa nyt ei mitään erikoista ollut. Siellä vain puhuttiin ja juotiin kahvit, jotain pientä purtavaakin oli, mutta niinhän on aina kaikissa juhlissa. Hänelle kaikki oli itsestään selvyys, mitä niistä enempää kyselijällekään kertomaan. - Toinen samassa juhlassa ollut kertoi vuorostaan ettei siellä ollut mitään riittävästi. Kakkujakin oli, mutta niin pieniä että eihän siitä uskaltanut edes ottaa kun ei sitä kaikille olis riittänyt. Kuinka kehtasikin noin vähillä tarjoamisilla vieraita kutsua. Ne puheetkin tyhjiä juttuja joita nyt kuulee joka juhlissa. Yritti esittää jotain, sanoi emännästä. - Kolmas vieras ihan loisti kertoessaan mukanaolostaan. Hänen mielestään kaikki oli niin hyvin järjestettyä, pöydässä monia herkkuja, aaah, niin hyvää täytekakkuakin, juustokakkukin niin herkullista. “Voi kuinka ihanan puheen siellä kuulimmekaan. Kaikkien niiden herkkujen syönnin jälkeen vielä henkistäkin ravintoa. Olisin suonut että sinäkin olisit voinut olla mukana.” Heidän kaikkien juhlassa mukana olleiden ystävä kuuli kolme eri versiota juhlista. Niin. Siinä kuvastuu se kuinka asioihin voi suhtautua monella tavalla, kukin katsoo omasta näkökulmastansa ja vaikutelma syntyy tuntemuksen kautta. Noista kolmesta valitsisin viimeisen juhlasta kertoneen omaksi seurakseni seuraavaan juhlaan. Ehkä meillä kaikilla on hänen katsantokannastaan opittavaa.
Olet juuri sellainen kuin paras ystäväsi sinut näkee. Hän on paras peili josta itseäsi katsot ja hän antaa sinulle ne kehykset joissa muutkin sinut näkevät. Ethän anna katkeruuden vaikuttaa siihen millaisena kohtaat uudet ihmiset päivissäsi. Ethän kulje ohi välinpitämättömänä, mutta et myöskään aliarvioi hänen ponnistelujaan siellä missä hän on omaa elämäänsä rakentanut. Lapsuuden kivijalalle rakennetaan aikuisuuden maja. Vanhuuden edessä olemme voimattomia, mutta hyvä itsetunto on voimaa vanhuudessakin.
Kirsti Järvinen
15.3.2007
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti