Kiannikin käden jälkiä.

Aika kulkee kulkuaan, ihminen pysähtyy ajoittain paikalleen.

Viimeiset vuodet ovat olleet elämässäni raskaita, melkeimpä raskaampia kuin puolison kuoleman jälkeiset seitsemän vuotta.
Kun muita ei voi muuttaa on pakko katkoa sidokset ja yrittää pyyhkäistä kaikki harmit mielestä, unohtaa kaikki se mikä ei ole näkyvissä. Turha on eritellä asioita ja tapahtumia sen paremmin, eikä selitteleminen tuo asioihin mitään selkeyttä, ei edes oikeuden päätösten tänne kopioiminen. On vain se totuus että kaikki syytökset minua kohtaan on oikeudessa kaatuneet, minulla on oikeus omaan omaisuuteeni ja piste.

Yksinäisen naisen elämä ei ole niin helppoa kuin joskus tuli kuviteltua.
On rakennettavaa ja purettavaa, on kannettavaa ja nostettavaa, jotain kaadettavaakin ja silloin hyvän ystävän auttava käsi apuna. Onneksi on olemassa edes yksi ystävä jolla riittää aikaa.
Luopuminen omasta talosta, se oli asia jonka olin mielessäni jo käsitellyt eikä se talon nurkkien tyhjentäminen ja siivoaminen sen vuoksi ollut vaikeaa. Vaikeaksi sen teki se, että siitä ei ollut pidetty huolta poissa ollessani. Moni asia oli rempallaan ja ennen myyntiä siellä oli tehtävä lukemattomia korjauksia ja mittauksia vahinkojen määrittämiseksi. Eipä noita vahinkoja kukaan korvaa, mutta uusi omistaja sai tietää ihan tarkkaan mitä ja miksi talossa on korjattavaa.
Nyt siellä tehdään remonttia. Uudet omistajat kehuvat paikkaa ja miksi eivät kehuisi. Olisin minä itsekin siellä viihtynyt mikäli jotkin asiat olisivat toisin, nyt en edes uskalla ajatella asuvani siellä.

Nyt olen kuin menneisyyttäni paossa, vaikka etsin vain oikeutta päättää itse omat asiani ja siihen minulla on toki oikeus jota kukaan ei voi muuttaa.

Olenko onnellinen? Siihen en osaa vastata.
Elämästäni puuttuu rakkaus.
Rakkaudeton elämä on kuin kuivuudesta kärsivän kasvin kesä, kitumista ja kuolemaa. Tunteet häviävät, muuttuvat välinpitämättömiksi kaikkeen. Eihän minulla ole mitään, eikä se mitä on tunnu kuitenkaan liikauttavan sisintäni, ei herätä, ei innosta. Olen siis taas olemassa, mutta en elä.

Muutamia vuosia sitten jaksoin nousta siitä surun yöstä jonne olin vajonnut miehen kuoleman jälkeen, nytkin haluan nousta elämään ja kokemaan uusia asioita, kunhan löydän sen tahdonvoiman joka kantoi ja nosti kun olin maassa.
Irtirepäisy kaikesta, sen se vaatii, js haluaa päästä uuden alkuun. Joko olisi minun aikanai saada mielenrauha ja oppia olemaan huolehtimatta siitä mikä oli, mitä ei ole enää ja mitä en enää kaipaa.
Jokainen aamu on uusi alku, tämäkin.