Kasvatuksen tulostako koko elämän aika.

Suhtaudutteko jo elämään kuin se olisi jo samantekevää.

Tähän ikäluokkaan kuuluvana, en usko olevani poikkeus, vaikka mietin ihmisen syvintä olemusta, kehitystä, meissä olevaa tietoa ja sen lähteitä. Saammeko viisautta syntyessämme, vai onko kaikki tietomme vain kasvatuksen ja opetuksen tulosta?

Joku tässä sanoi, että kasvatuksemme on ollut niin erilaista.   Kuinka se voi vaikuttaa kaikkeen siihenkin mitä ihminen tekee ikääntyneenä, eikö hän ole yhtään kasvanut ja oppinut elämänkokemuksista?

Kun minulla oli ankara kasvatus, sain pohjan siihen mitä olen nyt kokemuksien kautta oppia itseeni imenyt. Oppia rakastamaan ja näyttämään tunteensa, senhän oppii jo lapsena, äidin ja isän rakkaudesta, isovanhemmilta ja kaikkialta missä ihmiset kohtaavat toisiaan. Nuoren miehen ja naisen elämään kuuluu ihastumiset, rakastumiset, kihlaukset, häät, perhe-elämä ja kaikki se mikä ylläpitää elämän halua ja uusia haasteita tulevissa päivissä.

Kun kuulin tuon lauseen, erilainen kasvatus, aloin oikein miettimään kuinka ihminen voikin elää vuosikymmenet muuttumatta, aikuistumatta ajatustensa tasolla. Ei se kotikasvatus ole kaikki mitä ihminen oppii ja mistä oppii. On itsekästä syyttää lapsuutta kaikesta.

Minä tunsin ankaran kasvatukseni joskus ahdistavana, kuten varmasti kaikki lapset ja nuoret omana ikäkautenaan ajattelevat. Kun viisautta tuli lisää, huomasin, että kaikki se mitä koti tarjosi ja opetti, se ankaruus ja huolenpito oli tarkoitettu minun parhaakseni. Minun tulevaisuuttani ja elämääni he turvasivat. Kuri oli rakkautta.

Opin näyttämään tunteeni. Olinhan vielä oikeastaan ihan lapsi kun kohosin siivilleni ja lähdin avaraan maailmaan lapsuuskodistani. Usein tuli ikäväkin, usein matkustin vanhempien luo ja aina he ottivat rakkaudella vastaan ja kyynelin taas erosimme, ikävä oli molemmin puoleista.

Rakastuin kuten kaikki jossain elämänvaiheessa.  Uskalsin sanoa rakastavani ja sain vastarakkautta.

En tiedä millaista olisi rakastua nyt, kaiken kokeneena ja menettäneenä. Toisaalta kyllä varjelen itseäni siltä tunteelta, koska haluan että kohteella on samat tunteet ja avoimuus.

Tunsin eräänlaista kiinnostusta, tunteetkin jylläsivät muutamia vuosia sitten, vaikka olimme vain kirjeenvaihdossa. Emme tavanneet, mutta sielumme soittivat samaa säveltä, kunnes kohtalo puuttui peliin ja unelmat kuolivat.

Lieneekö tuollakin episodilla vaikutusta kun en ole tuntenut samoin tuntein mitään enkä ketään kohtaan. Taitavat olla tunteeni kuolleet, mutta haluan elää ja yhä olla avoin kaikille tunteille. Kiintymystä tunnen, kasvaako se koskaan suureksi, kaiken kaatavaksi tunnemyrskyksi, sitä ei kukaan tiedä.

Kuitenkaan, kasvatuksen tulos ei voi olla tunteettomuus. Syy on se, ettei hän ole kokenut sitä suurta tunnetta eikä siksi voi puhua tunteista. Jokaisen soisi  kokevan edes kerran elämässään sen järisyttävän, jalat alta vievän tunteen joka kaataa kaikki estot ja auttaa unohtamaan koetut epäonnistumiset.

Omassa mielessä kannettu katkeruus, pettymykset, erot, ja loukkaukset ovat useimmiten syynä siihen ettei uskalla paljastaa sisintään, eikä osaa puhua, ei tunnustaa edes vihaansa.

Onhan tulevissa päivissä aina uusi mahdollisuus. Ei sitä ikä vie, sen vie oma asenne ja unelmien katoaminen. Haaveilla on kevyet siivet, siksi niillä on helppoa ja kevyttä liidellä kaikkiin uusiin huomisiin, rakkauden haaveisiin ja loputtomiin unelmiin, tänäänkin.

Helppo sanoa.

On helppo sanoa monia asioita.

Vaikeampaa on olla sanojensa mittainen.

Itsetutkiskelun paikka, jos ihminen sanoo ettei suutu. Ainakin kerran viikossa jostain asiasta jopa itselleen on aihetta motkottaa, riitaahan ei yksin saa aikaan.
Suutun ja kai suututankin, mutta riitelemään en suostu, koska asioista on aina mahdollisuus keskustella yhteisymmärryksessäkin.
Suuttumus menee ohi, vihalla on tapana koteloitua mieleen ja siellä se odottaa räjähdystään sopivassa tilanteessa, voipa kohteena olla ihan asiaan kuulumatonkin joka vain sattuu vihan puuskan aikana kohdalle.

Taideteoksia me olemme, joskus ehjiä ja sileäpintaisia muidenkin silitettävänä, joskus karheita ja piikikkäitä joihin ei voi katsoa, eikä koskea silkkihansikkain paremmin kuin paksuilla hanskoillakaan.

Sanoilla iskemme toisiamme, suoraan, tai kautta rantain, jopa takana puhuen kun ilkeilyn käärme ryömii sisällämme. Suuttumusta sekin on, vaikka ei kasvokkain toiselle räjähdäkään.

Parempi sanoa suuttuvansa aiheesta, se on reilua puhetta. Aiheettomasti suuttuva, kiukutteluansa osoittava läheinen on ikävä seuralainen.

Se osoittaa kypsyyttä ja itsehillintää kun suuttuneenakin osaa ja malttaa pitää suun supussa ja kädet taskussa!

Sellaiseen tasoon kun kypsyessään yltäisi, ikää jo alkaa ollakin.

( Voi että, olen ollut vuosia sitten osannut ottaa kantaa asiaan joka on tullut eteen vasta tuon kirjoittamisen jälkeen. Tuo " Parempi sanoa... jne. on edelleenkin minun ohjenuorani. Jos joku ei uskalla puhua suoraan, sanoa mikä kiikastaa ja mistä vetää herneen nenäänsä, saa mennä muihin maisemiin.  Ellei kykene keskustelemaan, ei ole samaa maata kanssani. Parempi siis sanoa, kuin sulkea suunsa). Sanon kai liiankin suoraan, mutta kyllä minä nieleskelen usein pitkään ennen kuin sanon mitään. Parempi kai olis sanoa suoraan, eikä miettiä, mutta jäähän aikaa harkita sanansa.

Ps. Poistin alkuperäisen tekstini lähteen, koska se on epäolennaista tietoa.

Vainajien päivä

Eilisen päivän merkitys vainajien muistamisessa on jotenkin hämärtynyt, kun samaan aikaan juhlitaan naamiohuvein.
Sadonkorjuun juhlaa, mutta samalla vainajat liikkuvat ihmisten joukossa houkutellen tuonpuoleiseen.
Taikuutta, noituutta.

Minulle vainajien rauhaa maata leposijoillaan ei pitäisi häiritä. Eiväthän nuo naamiohuvit toki hautaan asti mene, mutta joku siinä vain ei mieleeni sovi samana päivänä.
On hauskaa katsoa kuinka naamioidut kanssaeläjät saavat ihmiset hymyilemään. Se on tärkeää sekin, tässä kurttuotsaisten ja sivuun vetäytyvien arjessa.
Ilahduin paikallisessa kaupassakin naamioituneiden asiakaspalvelijoiden asujen vaikutusta asiakkaisiin ja naamarin takana oleviin. Hymyjä ja iloa. Sitä me tarvitsemme.

Illalla kyllä jäin muistelemaan omia poisnukkuneita läheisiä.
Kuinka monta hyvää muistoa he ovatkaan minulle jättäneet. Vanhempien huolenpito ja rakkaus aikana jolloin kaikesta oli pulaa, sitä ei lapsi osaa arvostaa, mutta myöhemmin on ymmärtänyt kuinka paljon perheen eteen piti tehdä valintoja ja työtä. Ei siinä isäkään kovan työpäivän jälkeen, kun vielä kotonakin oli puuhaa, jaksanut istua lapset polvella joka ilta, mutta hän osoitti muuten rakkautensa. Kyllä siinä polvellakin keikuttiin.

Äidinrakkautta ei koskaan tarvitse erikseen korostaa. Jo se, että he ohjasivat ja opettivat meitä lapsia kunnioittamaan muita ihmisiä, tekemään työtä ja olemaan aina rehellisiä siinä mitä teimme, tai sanoimme ja pyrkimään aina tekemään parhaamme, ne opetukset olivat rakkautta joka on kantanut ja kantaa aina.

Aviomiehen muisto ei koskaan haalistu. Olen onnellinen kun Hän oli minulla elämänkumppanina tyynessä ja myrskyssä. Rakkaus ei koskaan häviä, vaikka se muuttuu ajan myötä rakkaudeksi niihin yhteisiin hetkiin jotka jaoimme, niihin helliin hetkiin jotka meillä oli ja niihin sanoihin joita me toisillemme sanoimme.

Kaikki muutkin poisnukkuneet joiden elämä on liittynyt minun elämääni, isovanhemmat ja muut läheiset, heilläkin on ollut kosketuspinta minuun ja heidän muistojansa en unohda. Mummoni saarnat pää paljaan pakkasessa kulkemisesta, tiskaamisen perusteellisesta opetuksesta ja siitä, että lattiaa pestessä pestään myös lattialistojen päältä, sekin kuuluu lattiaan. Kaiken opin ja kaikkea sovellan nytkin omaan elämääni.

Muistoja ja rakkauttani minulta ei kukaan voi viedä,
mutta minä voin jakaa muistojani ja rakkauttani.

Muutosten vuosi.

Kun vapauttaa mielensä saa aikaa itsellensä.
Enemmän sitä on vanki omissa mielikuvissansa ja toisten miellyttämisessä, kuin  kiireessä ja työssä.

Leskeys oli kova paikka silloin kun asia oli kipeä ja itkuakaan ei tullut tilanteen äkkinäisyyden aiheuttaman järkytyksen vuoksi.
Olen oppinut nauttimaan vapaudesta, eikä sitä kukaan minulta vie.
Ystävät ovat seisoneen rinnallani, kiitos kaikille siitä tuesta jaavusta jota viimeiset vuodetkin olen tarvinnut. Kun suru antoi tilaa uudelle, löysin uusia asioita, kunnes elämääni astuivat esiin muut vastamäet joiden kipuaminen on kuluttanut henkisiä voimavaroja enemmän kuin kukaan ymmärtää.
Viime syksy oli raskas. Henkinenkin minuuteni oli han lamassa, en uskaltanut enää sanoa kenellekään mitä mieltä oikeastaan olin eri jutuista. Suljin osittain suuni, mutta sieluni kärsi. Yritin hyväksyä asioita ympärilläni, yritin etsiä tietä ulos siitä ahdistavasta olotilasta johon en silloin löytänyt sitä lopullista syytäkään. Oli niin monta asiaa hoidettavana, halusin vain pois, pois, jonnekin missä mikään ei ahdista.

Joulun aika oli todella raskasta, ei mikään kiinnostanut, ei mikään tuntunut hyvälle. Samaa tunnetta juhannuksena, koko kesäkuun, heinäkuun, elokuun ja olisi kai jatkunut edelleenkin ellen olisi herännyt katsomaan omaa henkistä tilaani. En osannut olla mikään enkä mitään. Sain tuossa kesän korvalla kuulla sellaisen lausuman jota en unohda. Katsoin peiliin ja sanoin itselleni, veneesi vuotaa.

Muutoksia ihminen aina tarvitsee. Urautuminen vanhoihin uomiin vie voimat ja elämänhalun. Miksi lähteä ovesta ulos kun kaikki on sitä samaa kuin eilenkin? Miksi vaihtaa paitaa kun tämäkin on puhdas?
Osittain tunsin olevani häkissä, siihen tunteeseen on omat syynsä joita ei ole syytä ruotia. Tunteelle ei vain voinut mitään, ainoa tie vapauteen, avata häkki ja juosta ulos.

Kaikki on silti ennallaan. Oikeastaan mikään ei muuttunut, paitsi minä.
Ajatusmaailmassa on enemmän mielikuvia ja haaveita kuin oli vuosiin.
Toteutan omia unelmiani, teen juuri sitä mikä tuntuu nyt hyvälle. Olen löytänyt uuden puolen itsestäni ja luulin jo tuntevani minuuteni juuriaan myöten. Hyvälle tämä nyt tuntuu, elämä on kevyempää, en ole sanomisen ja selittämisen velkaa kenellekään. Ei ole pakko lähteä ja tulla. Istun kaikessa rauhassa käsityöni kanssa, tai teen mielipuuhaani, kirjoitan ja kirjoitan. Kokosin tekeleitäni yhteen kasaan, eli hajallaan olevia tiedostoja kansioihin joista voin ne purkaa tarvittaessa.
Tuntuu kuin eläisin jalat irti maasta, vaikka joskus niitä pakottaa, liikkuminen tai liikkumattomuus, mutta molemmat voi korjata.
Enhän voi tulevaisuuteni tietä valita, se on korkeammissa käsissä.
Tunnetasolla olen omillani. Saan tykätä tai rakastaa, olla yksin tai yhdessä, mennä ja tulla, mutta kaikkein tärkeintä on olla tyytyväinen juuri tähän hetkeen. Niinhän olenkin, muutoksien myllystä läpikäyneenä, minuus tallella ja mieli avoin kaikelle uudelle.

Ikä opettaa..

Elämäntaito, oman elämänsä suuntaviivojen asettaminen ja niissä pysyminen, lienee yksi merkittävimmistä taidoistamme, mutta osaammeko elää niin, että aina kykenemme elämään oikein, edes omasta mielestämme.

Kuinkahan monta kertaa elämämme aikana olemme katuneet joitain tekojamme tai sanojamme?

Emmehän aina kykene hillitsemään itseämme, tunnemme vihaa ja katkeruutta aivan samoin kuin iloa ja surua. Miksi tunteet pitäisi peittää, miksi padota sisällensä sellaisia tunteita jotka painavat?

Mutta on erilaisia tapoja ilmaista niitä. Voimme puhua tunteistamme vihaisesti sanoja viskellen, tai sovittelevasti mielipahamme ilmaisten, jos jokin asia tai tapa ei meitä miellytä. Siinäpä se, kun se joskus vain karkaa ns. käsistä, ja tulee sanoneeksi pahemmin kuin alun alkaen kai oli edes tarkoitus. Molemminpuolisen katkeruuden siemen on silloin kylvetty.

Kukapa meistä olisi aina ja kaikessa viisas, kukapa ehtisi joka tilanteessa harkita sanomisensa ja tekemisensä, silloinhan olisimme yli-ihmisiä.

Millä mitataan järkevyys tai viisaus? Turhaan niitä edes miettii.

Jotain viisautta elämä opettaa meille kaikille, jos osaamme katsoa elämää ja asioita laajemminkin kuin siitä pienestä kulmasta joka näkökenttäämme kulloinkin hallitsee.

Ihminen on tapojensa orja. Onko? Emmekö me koko ajan opi uutta?

Ainakin itse osaan tällä iällä jo paremmin harkita tekojani ja miettiä seurauksia, vaikka huomaan monta kertaa tehneeni yhä vääriä valintoja.

Jälkeenpäin on aina viisaampi!

Tyyneydestäni en tiedä, enkä viisaudestani tee arvioita, yritän vain elää omien periaatteideni mukaan, se riittäköön minulle ohjenuoraksi ja tavoitteeksi tuleviinkin päiviini. 

bloggeri ja muut liitännäiset

Harmittaa kyllä ihan vietävästi.

Bloggerin käytön myötä saa itsensä treffipalstalle, tai ainakin kaikki googlen profiilitiedot sinne viedään ja mistähän hemmetistä ne noukkivat kaikki kymmenen vuotta sitteen kirjoitetut profiilitiedot ja sen aikaiset treffitekstitkin.

En ole innokkaasti seuraa hakemassa!
En halua kaikkien gmail osoitekirjassani olevien saavan kutsua jonnekin maksulliseen treffipalveluun.
Jos se olis ilmaista, mikä siinä, monen yksinäisen osoitetiedot on osoitekirjasani, mutta on siellä selkalainen luettelo juomareista ja tuomareista, noin kuvannollisena siviilisäätylistana.

Jos kirkkoherrakin saisi minulta kutsun trefipalstalle.
Että minä ihan odottelen häntä sinne palveluun !!!!!! Voi hemmetti mitä soopaa ja sotkua nämä sivustot saavatkaan aikaan.

Eikö riitä, että käytän tätä blogia?

Taidan muuttaa kotisivuni, eli blogini muille palvelimille, vaikka maksusta, kunhan ei treffisivut ole ainba auki!

Minulla on ihan tarpeeksi treffejä tässä muutenkin ja haluan itse vaikuttaa siihen ketä kutsun mihinkin palveluun.

Perästä kuuluu, tai näkyy veneen vana.

Pienet hetket.

Kannattaa silloin tällöin mennä uuteen asiaan  mukaan, kuin pimeään säkkiin ryömien, tietämättä mitä ja ketä siellä kohtaa.
En iskenyt kirvettä kiveen, pääsin sulautumaan joukkoon kuin olisin ollut mukana aina.
Mukavia hetkiä matkalla ja perillä.

Hissiä odotellessani eteeni asteli tuttu mies, ihan yllättäin. Nopea halaus, muutama sana, heipat ja molemmat jatkoimme hymyillen omille tahoillemme.

Olisiko sinulla hetki aikaa? Olihan minulla aikaa viettää pieni tovi ihan oudon ihmisen kansa keskustellen. Sain monta uutta ajatusta ja mieleen jäi tunne ymmärtävästä ihmisestä.

Minä en kyllä jaksa kantaa tätä laukkua. Otin laukkusi, autoin perille saakka ja vielä perilläkin. Sain sinusta ystävän.

Hei, tässä on kaksi tyhjää paikka pöydässämme, tähän voitte istuutua. Herra siirsi tuolin, aikoi istua, mutta rouvalle paikka ei kelvannut. Olimmeko me, kaksi naista niin vaarallisia miehen viereen?

Minä maksan, ota mitä haluat, maksan, mutta eihän hänellä ollut mitään syytä maksaa minun ateriointiani.

Hei, olen kuule hukannut osoitteesi! Palataan asiaan kun olen kotona perjantaina.

Soitin sinullekin taksin odottamaan, vaikka taitaa vesisadekin sopivasti loppua kun olemme perillä. Kiitin ja tulin kotiin taksilla, vaikka ei enää satanutkaan, eikä matkakan kovin pitkä ollut.

Kiitos seurasta, kyllä me taas tapaamme.
Ihan varmasti, Hei kaikille.