Harrastaa ja harjoittaa.

  On tullut istuttua käsityön äärellä nyt ja aiemmin.
Silmät tahtovat väsyä tässä keino valossa, mutta pianhan se on lumi maassa, ellei ennustuksien mukaan nämä pilviset päivät jatku edelleenkin. Kaikki on kiinni ilmaston lämpiämisestä. Tietäähän sen, kun valojakin pitää polttaa aamusta iltaan ja yöt päälle, ellei nuku.
  Ohuesta langasta virkkaaminen on hitaasti etenevää, mutta kun haluaa nähdä työn valmiina, sitä urakoi ja urakoi, kunnes silmät vettä vuotaa.
  Eilen tein töitä  tuon hankalista ´hankalimman Lumian kuvien siirron kanssa. Sitä ei voi käyttää puhelimena, on liian hankalaa, kuvia sillä saa, mutta eihän meinannut löytyä sopivaa ohjelmaa jolla ne tietokoneelle siirtäisi. Meni siin' taistellessa ainakin pari tuntia ihan hyvää työaikaa aivan kuin hukaan, mutta nyt ovat kuvat tietokoneella ja pian jo tallennettuina varmuusmkopioina irto kovalevyllekin. Kuvat talteen, vaikka huonommatkin.
  Tuon matkan antia on edelleenkin ajatuksissa työstettävä. Niin paljon historiaa niin lyhyessä ajassa. Eikä tämä oma kovalevy enää ole niin tehokas tallentaja, etteikö kertaamista riittäisi.
  Olen tutkinut tietolähteitä ja samalla oppaamme, historiantuntija, arkkitehti, historian opettaja, mitä kaikkia titteleitä hänellä nyt olikin, tulkin välityksellä  antamat tiedot saavat vahvistusta ja palauttavat mieleen kerrotun. Shamaanienkin alkuperä löytyy Turkistakin, vaikka aina olen luullut sen olevan vain lapin kansan uskontoon liittyvää rituaalia ja uskoa. Shamanismi on sielläkin vanhoihin uskomuksiin ja taruihin perustuva kansan eräänlainen taikausko, tai uskontoa lähellä olevaa merkkeihin ja taruihin perustuvaa perinnettä. En kaikke osaa sanoiksi pukea, mutta rummutushan on lapin Shamanismin eräs perinne tapa.
  Harjoittaa uskontoa ja riittejä.  Eihän uskonto ole harjoittamista, sehän on syvää luottamusta siihen  mitä uskoo. Minun uskoni on lapsen usko. Lapsena saatu perusta luottaa johonkin korkeampaan voimaan, se on perusta jolle vaikeuksien tullen polvistun. Usein rukoilen itselleni ja läheisilleni voimia ja kykyä kaikkien ratkaisujen edessä.  Vastauksia ei ole tarvis odottaa, rukous kuullaan vaikka ei vastata. Uskon, ettei minun Jumalani ole valikoiva, vaan armollinen silloin kun se on minun kannaltani parasta. Kaikkea ei koskaan saa vaikka kuinka rukoilee, mutta jos saisi tyynen mielen ja osaisi kiittää siitä mitä on, se riittäisi tekemään elämästä sellaisen joksi sitä itsekin haluaa.
  Harrastaa ja harjoitella elämää. Elämähän on ikiaikainen ammatti.

Ystävyys.

23.10.2004  klo 12.30

       

 Kuka hän oli?

Kuka soitti sinulle kun muut unohtivat,

kuka ojensi kätensä kun jalkasi horjuivat,

kuka kuunteli sinun huoliasi ja lohdutti,

keneltä tulikaan se ainoa onnittelukortti?

Hän oli ystäväsi.

Kenelle suutuit, mutta hän ymmärsi,

kenelle huusit ja hän kuunteli tyynesti,

kuka koputti ovellesi aamulla

vain tarkistaakseen että kaikki on hyvin?

Hän oli ystäväsi.

Ystävyys hyväksyy erimielisyydet,

se antaa anteeksi pienet unohdukset.

Välimatkakaan ei erota ystäviä,

heille ilot ja huolet ovat yhteisiä.

He ovatkin toistensa tosi ystäviä.  

Rohkeutta ja taiteellisuutta.

Henkiset voimavarat koetellaan suurten elämän tapahtumien keskellä.
Kukaan ei ole niin vahva, etteikö joskus tuntisi olevansa kuilun pohjalla. Koettelemuksia elämä antaa, voimat niiden kohtaamiseen löytyvät omasta vahvuudesta.

Eilen minulta kysyttiin miksi en uskalla rakastua, enkä nyt siinä tilanteessa löytänyt vastausta jonka olisin voinut sanoiksi pukea.
Tavallaan kysyjä oli oikeassa. En uskalla. Asian tiimoilta olen jo aiemminkin asettanut itselleni kysymyksiä ja vastannutkin niihin. Tunnen kokeneeni niin suuren menetyksen etten aseta itseäni enää siihen tilanteeseen jossa pitää osata luopua kaikista unelmista. Mieheni menetys oli henkisesti niin raskas kaikessa traagisuudessaan, sekä se, että rakkauteni ei kuollut, vaikka hänet menetin. Olen rakkauteni vanki! Kukaan ei koskaan saa olla toisen ihmisen korvike, mutta sen ihmisen jota voisin rakastaa, pitäisi olla minulle juuri se joka täyttää tyhjän paikan, ei hänen tilaansa.

Eilisen kysyjän kanssa keskustelimme pitkään rakkaudesta, tunteista ja avoimuudesta.
Kun ikää on, uuden suomalaisille tehdyn kyselyn mukaan, jo vanhuuden kynnyksellä, tai sen yli, ei enää kaipaa seikkailuja ja vaihtelua missään suhteessa, mutta tyydyttävä tunne elämä on kai pienintä mitä itsellensä toivoo. Menneisyys on ja pysyy, sen kanssa sopusoinnussa eläen voi tämä ja huominen olla harmoniassa.

Ei elämä ole romantiikkaa, se on arkea johon toivoisi kuuluvan myös romantiikkaa.
Rakkautta ja romantiikkaa, tunteita ja taistelua, kuten eilen keskustelukumppanini kanssa sanoimme, niitäkin se henkisten voimavarojen säilyttäminen kaipaa.

Taiteellisuus on kuulemma geeneissä. Mitä se taiteellisuus lopulta sisällänsä pitää, tulkinnallinen, monitahoinen juttu.
Kun osaa sommitella kauniita asetelmia ja maalata ne kankaalle, taiteellisuus ilmenee molemmissa.
Kirjoittamalla rakkausromaani jonka lukija elää kuin omia tunteitansa peilaten, se kuvaa kirjoittajansa syvällistä sanomaa jonka lukija voi kokea omaksensa. Taiteellisuutta?
Isäni oli taiteellinen. Hän piirsi hyvin, hän työsti puusta kolmiulotteisia tauluja ja veisti suoranaisia veistoksia, eläimiä, ihmishahmoja, ja kaikki onnistui.
Miksi minä en osannut silloin ajatella kaikesta kuten nyt?
Miksi en osannut tarjota hänelle mahdollisuutta vain taiteen pariin, miksi olin niin suppean maailmankuvan vanki? Hän teki raskasta työtä perheen elatuksen ja hyvinvoinnin vuoksi, mutta koksaan en kuullut hänen valittavan työn raskautta. Hän hakkasi leivän kivestä, se oli hänen taiteellisuutensa ilmentymä, vaikka määrättyihin muotoihin rajoittuvaa, mutta sitä työtä hän rakasti.
Se oli hänen elämänsä, mutta myös tuhonsa, kivipölykeuhko vei hänet aivan liian varhain.
Paljon tunnen geenejä isältäni perineeni. Tunteellisuutenikin. Minäkin kaipaan halauksia ja poskelle hipaisuja. Isän kainalo oli aina lämmin ja turvallinen. Missä niitä isiä oikein kasvoi? Kasvaako vielä ja onko heillä jaettavia tunteita? Henkisyys ei aina ole samaa kuin hengellisyys.

Tilanteen herraksi.

Kiusallisia tilanteita syntyy tahattomasti ja sellaiseen jouduin tässä menneinä päivinä.
Mukana oli henkilö joka pyrki pysymään kaukana, katsekontaktikin olisi ollut liikaa, siihen en sentään sortunut. Miksi iskeä silmää, kun tietää itse ettei siihen ole mitään tarvetta.
Minusta tuo käytös oli kyllä naurettavaa, niin muidenkin mielestä, jotka asian havaitsivat ja siitä minulle huomauttivat. Tyhmä kun olen, en pane kaikkea merkille, koska minulle sellaiset asiat eivät merkitse yhtään mitään. Minua se ei loukka, mutta itsestänsä hän antaa ylimielisen kuvan.
Joka ei hyväksy minua, saa pysyä omassa seurueessaan, piireissä. Voihan olla, että meitä syrjittyjä oli useampikin. Hällä väliä. Annan anteeksi, hän ei tiedä mitä teki.

Tuolla juuri tekemälläni matkalla me eri puolilta maata olevat ihmiset olimme kuin suuri perhe. Jospa sitä voisi pienemmässäkin ryhmässä elää muut hyväksyen, omine vikoinensa ja vajavaisuuksinensa. Meillä oli todella hyvä ryhmä, tai oikeastaan kaksi bussilastia, jotka liikuimme samoissa paikoisa samoihin aikoihin. Siellä sai olla oma itsensä ja niin aion pienemmissäkin piireissä edellenkin olla.
Kun on vain maalaistollo kaupunkilaisten joukossa, eihän sitä osaa kaikkia miellyttää. Kunhan tässä taas kiireelliset menot ovat ohi, katoan maisemista. Viime joulun vietin tunteettomasti, ilman mitään joulumieltä, ehkä nyt jonkun kivan ihmisen seurassa, joulumielellä, kuin lapsena ennen. Voisihan sitä suunnitella matkan joka kestää sinne joulun taakse.

Luin aamulla kirjeen ja tunsin suurta mielihyvää. Oli kuin lämmin tuulahdus rikkinäiseen sieluun. En ole tottunut joihinkin  asioihin joita vain tapahtuu ja siksi sisimmässä on haavoja joita ei niin vain voi lastaroida.
Kokouskutsuja sataa, pikkujouluunkin pyydettiin huomiselle, katsotaan sanon, kuten tällekin illan kutsulle. Harkitsen, koska ei tiedä ketä tuttuja on paikalla. Eipä minua moni tunne, sama missä joukossa seison, tai istun.
Nyt uusien tuulien pariin, pari tekstiviestiä odottaa vastaamista, eräältä nettisivulta tuli kaunis kirja, pyyntökin ottaa yhteyttä, eikä koskaan ole liian armelias itsellensä. Lepoa.

Laadukkaita helmiä.

Kas kummaa, eipä unta riitä aamuun asti.

Tässä on hyvä miettiä tätä otsikkoa ja elämää.

Kyllä me jo olemme tässä iässä ihan laadukkaita A - luokan helmiä.

Olemme kypsyneet kyvyiltämme ja avartaneet maailman kuvaamme. Olemme oppineet hyväksymään monia asioita mukisematta ja jankuttamatta, kuin purkanjauhaja purkkaansa, venyttäen ja paukuttaen.

On ihan turhaa jauhaa samaa asiaa. Kerran sanottu, ellei mene kuulijan kalloon, jääköön tietämättömäksi.

Olen ottanut asiakseni elää itselleni hyvää elämää. Mikä tuntuu hyvälle, sen teen, epämiellyttävistä vain ne pakolliset, joita niitäkin joskus joutuu selvittelemään, kuin pasmalangatonta vyyhtiä kerijän käsissä.

Ympäristö on sellainen joksi arkkitehti, tai luonto itse on sen suunnitellut. Itselleni avara maisema on aina ollut yksi viihtymisen ehto. Täällä se ei ihan täyty, pitää astella hetken aikaa päästäkseen toiseen elämäni eliksiiriin, joka on pihkan ja havun tuoksuinen aito metsä. Tässä olen omien unelmieni kanssa. Katselen ikkunasta syksyn ruskistamaa maisemaa jossa ei paljon eläimiä liiku. Tuntuu kuin kaikki linnutkin olisivat jättäneet maiseman.

Olin matkalla ja siellä aamukävelyllä västäräkki tepasteli pyrstö heiluen pitkin tietä ja varpuset sirkuttivat omaa laulansa pensaissa.

A- luokan helmiä, todellakin.

Kaikki pahuudet on koettu, turhiksi havaittu ja elämä on kuin puron juoksu. Vesikin kohtaa pohjakivet, sivelee rannan kallioita ja hioo pienet kivet helmen kaltaisiksi koruiksi rantahietikolle jonne se kuljettaa kaikki tapaamansa simpukankuoret joista elämä on kadonnut kasvun vuoksi, tai kuoleman, molemmat kun ovat elämän palasia.

Haluan olla yksi helmi jonkun elämän virrassa. Toivon, etten ole vain väritön kivi hiekalla, vaan, että minutkin nähdään hiotuin särmin, kauniiden värien loistaessa katsojan silmiin, että minä laulan kuin simpukan kuori hiljaa, pysähdyttävästi, kuulijani korviin oman elämäni laulua koskeni kuohuista.

Kaiken kattavaa unelmaa ja elämää ei ole olemassa, mutta uskallan toivoa, että joskus kohtaan ihmisen joka vastaa tunteisiini, lukee minua ja vastaa minulle, puhuu ja kuuntelee sisintäni.

Helmihän kuin timantti, sitä ei heitetä pois, se liitetään mukaan kalleimpaan ketjuun, muiden arvokkaiden esineiden ja asioiden joukkoon, talletetaan aarteena.

Helmikö, vai timantti?  Elämässä on molempia, joskin ne kovat, terävätkin kivet osuvat polulle. Ne pitää vain hyväksyä, tai potkaista pois hiertämästä kengässä ja satuttamasta kulkijan varpaita.

Turkin matka 2013

Aarteita muistojen arkkuun.

  Turkin matkalta palattu, mutta kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa pitää aina hiukan sulatella ja makustella ennen kuin niiden kanssa on sinut.
  Tätä matkaa en kadu. Lähdin avoimin mielin, mitään odottamatta, haavekuvia itselleni asettamatta ja siksi matka oli enemmän kuin olisin osannut kuvitellakaan. En kyllä kuullut yhdestäkään suusta matkaan pettymisestä.
  Matkaseura, koko se 40 henkilön ryhmä jossa itse liikuin, oli kyllä esimerkillistä. Kaikki olivat aina ajoissa paikalla, ketään ei etsitty, ei odoteltu, eikä mukana ollut humalaisia pörrääjiä. Vaikka viimeinen hotellivuorokautemme oli alkoholinkin osalta kaikille ilmainen, ei kukaan innostunut tilaamaan ilmaisia lasillisia humaltuakseen.
  Säätkin suosivat. Vain perjantaina hiukan satoi, mutta se ei meitä suuremmin haitannut. Innokkaina lähdimme bussista tutustumaan Pergen historialliseen kaupunkiin, sen raunioihin ja kaupungin muureihin. Vaikuttavaa. Kuinka paljon maapallolla on asioita joita ei vieläkään tiedetä, ei ole löydetty, jos ei näkyviin ole jäänyt näkemäni kaltaisia muistoja. Kuinka monta kaupunkia ja kansaa on hautautunut maanvöryissä ja tulivuorten purkautuessa. Pergessä olin sanaton.
"Pergen uskotaan olevan kreikkalaisten perustama. Kreikkalaiset hallitsivat Anatolian rannikkoa valloitettuaan Troijan Turkin luoteisosassa. Suurin osa nykypäivänä nähtävistä raunioista on kuitenkin Rooman Rauhan (Pax Romana) ajalta."

  Keskiviikkona tutustuimme Unescon maailmanperintökohteeseen, Phaseliksen rauniokaupunkiin jonka raunioista alla esimerkkikuva Kohokohteet.fi sivulta. Paikka hiljensi näkemään, ettemme me tämän ajan ihmiset ole mitään rakentajia. Meidän taloistamme jää tikkuja, historiaan on jäänyt mahtavaa rakennustaitoa ja kulttuuria.

Matkapäiväkirjaan palaan taas. Täällä talvi tekee tuloaan, samoin siellä Turkissa matkailijoiden määrä hiljalleen vähenee talvikaudeksi. Nyt lämpötila helli meitä, teki rusketusraitoja ja lämmitti kehon, mileihän on aina lämmin.