Rohkeutta ja taiteellisuutta.

Henkiset voimavarat koetellaan suurten elämän tapahtumien keskellä.
Kukaan ei ole niin vahva, etteikö joskus tuntisi olevansa kuilun pohjalla. Koettelemuksia elämä antaa, voimat niiden kohtaamiseen löytyvät omasta vahvuudesta.

Eilen minulta kysyttiin miksi en uskalla rakastua, enkä nyt siinä tilanteessa löytänyt vastausta jonka olisin voinut sanoiksi pukea.
Tavallaan kysyjä oli oikeassa. En uskalla. Asian tiimoilta olen jo aiemminkin asettanut itselleni kysymyksiä ja vastannutkin niihin. Tunnen kokeneeni niin suuren menetyksen etten aseta itseäni enää siihen tilanteeseen jossa pitää osata luopua kaikista unelmista. Mieheni menetys oli henkisesti niin raskas kaikessa traagisuudessaan, sekä se, että rakkauteni ei kuollut, vaikka hänet menetin. Olen rakkauteni vanki! Kukaan ei koskaan saa olla toisen ihmisen korvike, mutta sen ihmisen jota voisin rakastaa, pitäisi olla minulle juuri se joka täyttää tyhjän paikan, ei hänen tilaansa.

Eilisen kysyjän kanssa keskustelimme pitkään rakkaudesta, tunteista ja avoimuudesta.
Kun ikää on, uuden suomalaisille tehdyn kyselyn mukaan, jo vanhuuden kynnyksellä, tai sen yli, ei enää kaipaa seikkailuja ja vaihtelua missään suhteessa, mutta tyydyttävä tunne elämä on kai pienintä mitä itsellensä toivoo. Menneisyys on ja pysyy, sen kanssa sopusoinnussa eläen voi tämä ja huominen olla harmoniassa.

Ei elämä ole romantiikkaa, se on arkea johon toivoisi kuuluvan myös romantiikkaa.
Rakkautta ja romantiikkaa, tunteita ja taistelua, kuten eilen keskustelukumppanini kanssa sanoimme, niitäkin se henkisten voimavarojen säilyttäminen kaipaa.

Taiteellisuus on kuulemma geeneissä. Mitä se taiteellisuus lopulta sisällänsä pitää, tulkinnallinen, monitahoinen juttu.
Kun osaa sommitella kauniita asetelmia ja maalata ne kankaalle, taiteellisuus ilmenee molemmissa.
Kirjoittamalla rakkausromaani jonka lukija elää kuin omia tunteitansa peilaten, se kuvaa kirjoittajansa syvällistä sanomaa jonka lukija voi kokea omaksensa. Taiteellisuutta?
Isäni oli taiteellinen. Hän piirsi hyvin, hän työsti puusta kolmiulotteisia tauluja ja veisti suoranaisia veistoksia, eläimiä, ihmishahmoja, ja kaikki onnistui.
Miksi minä en osannut silloin ajatella kaikesta kuten nyt?
Miksi en osannut tarjota hänelle mahdollisuutta vain taiteen pariin, miksi olin niin suppean maailmankuvan vanki? Hän teki raskasta työtä perheen elatuksen ja hyvinvoinnin vuoksi, mutta koksaan en kuullut hänen valittavan työn raskautta. Hän hakkasi leivän kivestä, se oli hänen taiteellisuutensa ilmentymä, vaikka määrättyihin muotoihin rajoittuvaa, mutta sitä työtä hän rakasti.
Se oli hänen elämänsä, mutta myös tuhonsa, kivipölykeuhko vei hänet aivan liian varhain.
Paljon tunnen geenejä isältäni perineeni. Tunteellisuutenikin. Minäkin kaipaan halauksia ja poskelle hipaisuja. Isän kainalo oli aina lämmin ja turvallinen. Missä niitä isiä oikein kasvoi? Kasvaako vielä ja onko heillä jaettavia tunteita? Henkisyys ei aina ole samaa kuin hengellisyys.