Pajunkissoja

Heiniä, oksia ja pajunkissoja 29.11.-13

Raikasta säätä ja metsän tuoksua, lenkkareiden alla oli liukasta.

Opi tuntemaan itsesi.

Get to know yourself. Know your own failings, passions, and prejudices so you can separate them from what you see. Know also when you actually have thought through to the nature of the thing with which you are dealing and when you are not thinking at all... Knowing yourself and knowing the facts, you can judge whether you can change the situation so it is more to your liking. If you cannot--or if you do not know how to improve on things--then discipline yourself to the adjustments that will be necessary. - Bernard M. Baruch 


  Olen yrittänyt oppia tuntemaan itseni ja hyväksymään puutteeni. 
  Koskaan ei voi sanoa olevansa tyytyväinen näkemäänsä, koska aina voi muuttaa käsityksiänsä, hyväksyä uusia asioita ja oppia siitä mitä muut minusta sanovat. Korjattavaa on kaikessa. Tiedän, mutta en kykene, ei ole työkaluja joilla perisynnit poistaisi, ei kauhaa jolla ajatuksensa sekoittaisi. 
  Intohimot ja tavoitteet ovat ehkä liiankin perusteellisia, mutta en koskaan ole kuvitellutkaan saavuttavani sitä pilveä jonka reunalla haluaisin istua katsellen alas ja nauttien näkemästäni. Haluaisin maalata taulun jossa olisi kaikki elämän värit, haluaisin kasvaa isoksi, kypsyä tästä raakileesta täysin kypsäksi hedelmäksi nautiakseni siitä mitä sain. 
  Ei ole mitään mieltä alkaa vertailemaan itseään muiden rinnalla, meillä ei kaikilla saa olla vain samoja ajatuksia, samoja odotuksia huomisiin, koska kovin yksitoikkoista oli vuorovaikutus ihmisten välillä.
  Minulla on kyllä paha tapa miettiä monia asioita liian pitkään. Kypsytellä niitä, miettiä tapaa jolla asian esittäisin, tai kuinka sen tekisin, mutta toisaalta, voin sanoa hetken mielijohteesta sellaistakin jota myöhemmin on syytä pyytää anteeksi, tai oikaista tarkoitustansa kun muut käsittävät liian ajattelemattomasti laukaistut sanat väärin.
  Kun itse hyväksyy puutteensa jotka tietää, on helppo opetella korjaamaan ne, täydentämään tätä ainoata tietolaariansa oikeilla tiedoilla ja taidoilla. Toinen asia oppiiko sittenkään mitään uutta ja arvokasta.
  Eräs tuttavani sanoi aviopuolisonsa suvusta, ettei hän ole koskaan oppinut siinä seurassa mitään uutta, vaikka kuulua herrassukua puoliso onkin. Illallispöydässä hän ei koskaan oppinut käyttämään oikeaa haarukkaa ja veistä, kun ei tiennyt otetaanko ne ensiksi siitä parin ulko- , vai sisäpuolelta. Konjakkilasia hän ei oppinut pitelemään jalasta ja viinilasinkin hän kahmaisi isoon kouraansa. Suurin hankaluus, pientä mokkakuppia pidellessä hänen pikkusormensa ei taipunut sojottamaan sivuun ja niin tuo pari on entinen pari. Johtuiko tapakulttuurista vai kylmästä vuoteesta, mene tiedä kenenkään intiimejä juttuja.
  Suurissa juhlissa tapakulttuuri punnitaan. Jos istun posket punaisina ja katson mitä muut vieraat tekevät, toivon, että joku tulee ja ohjaa, opettaa tapoja metsäläiselle.
  Hienot suvut ja hienostelu, itsensä kohottaminen muiden yläpuolelle, pahimpia kompastuskiviä taitavat olla suuruudenhullulle elostelijalle, kuin tavallisen elämään tyytyvälle, suvun hienoudesta, tai aateliasta huolimatta. Tunnettu kirjailija kirjoitti minulle kiitoskirjeen 70 vuotisjuhlansa jälkeen. Siinä hän kirjoitti arvokkaita sanoja ystävistä joille on tärkeintä korostaa kuinka hienoja ystäviä omistavat ja kuinka moneen Lions Clubiin kuuluvat, kun sen sijaan voisivat kertoa mitä hyvää ovat elämänsä aikana tehneet. Eihän ihmisen arvostusta nosteta hienoilla ystävillä, itse se arvostus hankitaan kaikessa toiminnassa. En minäkään voi kehua hyvillä teoilla, en hienoilla suvuilla enkä mennä linnoihin kuin kotiini, mutta luulen silti olevani ihan kelvollinen ihminen.

The greatest way to live with honor in this world is to be who we pretend to be. - Socrates

Kiertely, vaan ei ostelu.

Keskusteluja, suunnitelmia, jäsenasioita ja muuta kivaa.
On kiva kierrellä kaupoisa ostamatta mitään. Ei, ostinhan minä sälekaihtimen yhteen ikkunaan ja oveen.
Olihan ne jo, mutta vein ne systerille, nyt on minullakin.
Katselin uutta sohvaa, löysinkin, mutta parempi harkita kuin katua.
Venäjänkielinen CD saa uudet sanat, jos saan vielä muutaman päivän aikaa.  Ei  mikään suora käännös, vaan säveliin sovitettu romanssi. Tahtijakoa vielä sanoituksen kanssa tasattava, sitten lisää asiasta.
Melkoisesti on nyt kirjallista materiaalin samoissa kansioissa, ja kuvia siivottu roskiin oikein urakalla.
Koneen siivousta ja oman pään selvittelyä, materiaalin uudelleen muokkaamista, kuvien tulostamista ja lähettääkin niitä voisi, mutta kun kaikilla kuvia tilanneilla ei ole edes tietokonetta. Ne on vaan tulostettava paperikuviksi.
Yksi Lapin matka on jo musiikin kanssa CD:lle tallennetuna "pienoiselokuvana" kuten Erkki sanoi. Sekin pitäisi kopioida vielä muutamalle DVD:lle ja jakaa tilanneille. Ennättääkö tässä enää ruoka laittamaan? Ei haittaa. Ruisleipää ja voita päälle, ei kaipaa muuta kuin ylähuulen ja puraisun.

Nyt pitää ravintolassa jo tippikin maksaa pankkikortilla.
Taidan maksaa tasarahalla, kun minunkin pitää tulla toimeen sillä minkä saan, mistään lisätöistä ei minulle ainakaan kukaan mitään maksa, mutta en ole pyytänytkään. Kaikkea sitä näkee kun liikkuu muuallakin kuin omassa köökissä.
Ruoka ei maksa paljon, jos harkitsee mitä ostaa, ja käyttää tarjouksia. Niistäkään ei ole mitään hyötyä, jos niiden perässä ajelee pitkin kyliä. Kulut vie hyödyn.

Pamukkalessa kukkii.

Aforismeja kirjoittelin.

Onko intiaani teltassaan onnellinen keräämiensä päänahkojen seurassa? Eikö elävistä olisi enemmän seuraa?

Kun on monta murtajaa ei yksi jää kauan kestä.

Muurin yli on vain kiivettävä tai kierrettävä se,  jos toiselle puolelle haluaa.

Aidanrakentaja jää usein yksin sinne aitaamaansa kehään.

Kun sanoillansa saa toisen iloiseksi, tulee itsellekin hyvä mieli.

Nyrkkiin puristetulla kädellä ei voita rakkautta. 

Vuosina 1998 - 2006 olin melkoisen paljon vain kissani ja koirani seurassa. Naapurissa poikkesin kutsusta, hoidin velvollisuuteni kerhon taloudenhoitajana, kävin kokouksissa, mutta sisimpäni oli tyhjä. Olin tyhjä kuori luiden ympärillä.
Kun osasin astua ulos siitä omasta umpiostani, se oli elämäni tärkein askel, enkä tippaakaan kadu mitään sen jälkeen sanomaani tai tekemääni..
Tänään voin elää, mikään ei ole kuin ennen, eikä minulla ole kaipuuta niihin aikoihin. 
Jossain on vielä tutkimaton loukko, jossain se mielemaisema jonne kaipuuni on kasvattanut linnan joka ei ahdista seinillä eikä katolla, eikä sen linnan portilla ole vartijaa.

Väsyttää.

Elämän arkea.  

Hän istui yksin huoneensa ainoan ikkunan äärellä katsellen ulos tummuvaan iltaan.  Vaaran laella yksittäiset puut piirsivät silhuettinsa tummuvaan taivaan kanteen jolla purjehti harmaita pilviä, koko päivän sataneita, nyt jo kuihtumassa olevia kasteen painavia möykkyjä.

Yksittäisen linnun lento maisemassa sai hänet terästämään katseensa ja tunnistamaan haukan joka sekin etsi iltapalaa hämärtyvästä maisemasta. Paljon ei luonnossa tapahtunut, se ei antanut hänelle virikkeitä, ei herätellyt aisteja tuoksuilla tai kukkien kauneudella, vain sateen kastelema piharuohikko jossa ei erottunut edes polkuja, Kukaan ei pihalla käyskennellyt aikaansa kuluttaen.

Vain pieni jalkojen nurmeen jättämä painautumien ketjumainen vana johti puuvajalle jonka senkin seinät aika oli kallistanut ja kasvattanut sammalta kattohuopaan.

Tätä samaa maisemaa hän katseli jo lapsena.

Silloin pienessä pirtissä oli ääniä ja lämpöä koko perheen kerääntyessä tämän saman ikkunan edessä olevan ruokapöydän ääreen johon hän nytkin kyynärpäitänsä nojasi, ollen polvillaan penkillä, nähdäkseen pienestä ruudusta laajemmalle maisemassa.

 Hän muisti kuinka äiti hääri ruudullinen esiliina hameensa suojana tuossa lieden äärellä, välillä istahtaen penkin päähän katsomaan lasten touhuja ja auttamaan koulutehtävissä. Avonaisia kirjoja olikin silloin koko pöydän mitalta ja vuorollaan äiti kumartui jokaisen puoleen katsomaan kuinka kukin tehtävistänsä selvisi. Kuinka äiti jaksoi, hän mietti nyt kun katse pyyhki hiljaisen huoneen yli, liedeltä astiakaapille ja oven suulta lattialankkuja pitkin tähän pöydän ääreen.

 Hänen aamullinen kahvikuppinsa oli pöydällä, seuranaan kolhiintunut emalikippo jossa hän tänäänkin oli ruokansa lämmittänyt,  liedellä joka veti huonosti työntäen savua huoneeseen joka tikun raapaisulla, mutta sytyttyään lämmittikin pirttiä mukavasti.

 Ovelta tultaessa lähellä sivustavedettävää sänkyä oli vanha kippurajalkainen keinutuoli joka oli ammoisina aikoina kokenut kovia ja kaatunutkin vauhdissa. Sen ruskea maalipinta oli kädensijoista kulunut, vain kiiltävä, sileä puu pinta hiveli kättä kun siitä puristi.  Siinä isällä oli tapana istua tupakkamassi käsissään, piippua poltellen aina kun kotona jouti iltoja viettämään.

Usein hän lasten äänekkääseen touhuun kyllästyneenä rykäisi ja sanoi; "Nooh… korvani eivät kestä, muuten kuulisinkin", ja silloin lapset katsoivat paremmaksi kuiskailla toisillensa, joka sekään ei isää aina miellyttänyt. " Parempi puhua totta puolella suulla, sipisten syntyy valeet helposti " ja sillä hän tarkoitti että haluaa kuulla mitä puhutaan, muuta ei siitä  pitänyt että huudetaan.

--------------------------------------------------------

 Taivas alkoi olla tumma ja tuvan hämärässä tunnelmassa oli äänetön hiljaisuus. Vain hänen syvät henkäyksensä aika ajoin olivat korvin kuultavia ääniä.

Vanha kello seinällä oli jäänyt vetämättä, liekö kunnossakaan enää, hän ei edes huomannut milloin kellon tasainen raksutus oli loppunut. Ei hän nytkään sille asialle paljon ajatuksia tuhlannut, huomioi vain että jotenkin outo hiljaisuus huonetta hallitsi.

Hiljaisuus ja hämärä  kietoivat hänet kuin pehmeään vaippaan ja se tuntui turvalliselta. Ympäristö oli hiljainen, maisemassa ei liikkunut mitään mikä olisi ollut korvin kuultavissa tai silmin nähtävissä.

Pienet hiiret tietysti nakertelivat jossain ruokaansa, mutta nyt nekin kuulomatkan ulkopuolella.

Hänellä oli kuitenkin jokin kummallinen tunne. Se oli vaivannut häntä jo vuosia, se pakotti hänet, etelän herran elämään tottuneen, palaamaan lapsuuden maisemiin, tänne pirttiin jossa kaikki muistutti menneistä ajoista. 

Vaan ei se tunne täälläkään hellittänyt. Yhä rintaa puristi ja henkeä ahdisti. Kädet hikosivat ja poskille nousi punan hehku kun oli mentävä maalikylään välttämättömien asioiden vuoksi. Se oli vaikeaa. Tuntui kuin olisi pakko kulkea kuohuvan, ärjyvän kosken yli vain ohuessa köydessä riippuen, kuin kaikki maailman pedot olisivat juosseet perässä ja pakottaneet pakenemaan, piiloutumaan tai heittäytymään niiden armoille.

Samat ajatukset velloivat mielessä aamusta iltaan, palasivat mieleen yöllä herätessä, eivätkä jättäneet rauhaan missään tilanteessa.  Niiden kanssa hän painiskeli polttopuita kerätessään, ne pakottivat jättämään kaiken kesken, istumaan kesken kaiken penkin päähän ajattelemaan ja kuitenkaan niistä ei saanut selvää. Ne olivat mielessä kuin kiire joka ajoi paikasta toiseen, pysähtymättä, tai kuin suvannossa seisova lautta jolla ei ollut tarpeeksi vettä allansa jotta se pääsisi liikkeelle, avovedelle, aavalle järven selälle.

 Mistä ne ajatukset tulivat, mistä ne saivat alkunsa ja mikä oli tämä mieltä koko ajan polttava kiireen tuntu? Eikä hän kuitenkaan kyennyt mitään tekemään. Kaikki minkä hän aloitti vaati joko liikaa aikaa, tai tuntui että voimat eivät riitä. Niinpä kaikki hänen työnsä olivat joko aloittamatta, tai kesken. Kirves oli unohtunut oven pieleen, rukkaset siinä vieressä kuin kiireellä käsistä viskattuina.

Tuossa keskellä lattiaa oli siniraidallinen villasukka ja toinen roikkui saappaanvarressa osittain ulos jääneenä, kuin niiden jättäjä olisi ollut pakenemassa tulta, tai petoa, ehtimättä katsomaan minne jalkineensa ja sukkansa riisuu.

Nuo viikkoja pesemättöminä  tiskaaja odottaneet astiat keräsivät lämpiminä päivinä ympärilleen surisevan kärpäslauman, nyt sekin ääni oli poissa, liekö mökin viileys saanut kärpäset pakenemaan ja piiloutumaan jonnekin mökin hirsiseinien rakosiin. Siinä ne astiat odottivat pesua. Kuivunut, lautaselle jäänyt purkkihernekeitto oli halkeillessaan muodostanut taiteellisia kuvioita lautaseen. Hän oli miettinyt pitäisikö se jättää pesemättä, jos hän nyt joskus saa aikaan veden lämmittämisen ja astioiden pesun, siihen ei voimat tunnu riittävän.

Juomalasin pohjalle jäänyt maitotilkka oli kuivuessaan muuttunut läpinäkyvän kuulaaksi, siitä tuli mieleen kuivunut maitoliima tahra joka oli penkin pinnassa häntä aikanaan vaivannut ja se piti puukon kanssa raapia siitä pois. Siitä taas syntyi sanomista isän tullessa kotiin…."Kuka se nyt nälissään penkkiinkin on kolon kaivertanut?", ja toisten sisarusten naurun remakka kun hän asian tunnusti.

--------------------------------------------------------

Ulkona oli jo niin pimeää että vaivoin puiden silhuetit erottuivat kaukana vaaran laella yötaivasta vasten. Siinä hän oli edelleenkin kyynärpäidensä varassa, polvet jo puutuneina, mutta ei hänellä ollut voimaa siitä minnekään siirtyä.  Tuntui kuin kaikki voimat olisivat taas kadonneet ja hän halusi vain olla siinä hämäryyden keskellä kuin piilossa ajatuksilta jotka  velloivat entisen elämän aalloissa. Mikä ne taas toi mieleen? Miksi ne eivät hellittäneet, miksi ne pitivät hänet vallassaan ja pakottivat pakenemaan elämää ja muita ihmisiä?

Hän oli luonut ympärillensä kuin muurin jossa ei ollut kuin yksi aukko. Se aukko johti hänen ajatuksiinsa ja sinne ei kukaan päässyt kurkistamaan, Ei ollut ketään jonka kanssa olisi voinut keskustella mieltä painavista asioista silloin kun ne alkoivat pakkautua mieleen, vallata koko elämän, viedä halun elää huomista päivää.  Silloin kukaan ei kuunnellut, silloin hänellä olisi ollut voimia kertoa niistä, nyt hän oli kuin suljettu pullo.  Vain itse hän tiesi kuinka täynnä se oli. Se oli halkeamaisillaan paineesta joka pakotti päätä, hakkasi rinnassa ja vei kaikki ajatukset samaan ympyrään jossa vauhti vain kiihtyi.

Puhuivat lääkäristä, puhuivat lääkkeistä, ei hänellä ollut mitään erikoista kipua, mitäpä tässä lääkäri, hän toivoi vain että ne ajatukset jättäisivät hänet rauhaan.

Itse hän ei huomannut kuinka hän oli hiljalleen muuttunut kuin eri ihmiseksi.

Aiemmin työtovereiden seurassa iloisena rupatteleva mies muuttui vähitellen hiljaiseksi, seuraili muiden juttuja kuin sivullisena, mutta harvoin osallistui keskusteluun. Toiset huomasivat kuinka hän valitsi tauoillakin istumapaikkansa muista erilleen, he huomasivat kuinka hän kavahti jos jonkun käsi lähestyi, kuin aikoen koskettaa häntä.  Hän siirtyi hiljalleen omaan maailmaansa ajatustensa kanssa ja kukaan ei uskaltanut häiritä häntä.  Ei kenenkään mieleen tullut jutella ja kysellä, auttaa häntä purkamaan se ajatusten pato heti kun se alkoi keräämään kiviä itseään vahvistamaan. Liekö kaikilla niin kiire, liekö kukaan edes ajatellut että tilanteelle vois tehdä jotain.

------------------------------------------------------------------------------

Nyt hän ei enää erottanut kummassa oli pimeys syvempää, ulkonako, vai huoneessa joka kätki hänet ulkopuolisesta maailmasta oman rauhansa vangiksi. Hän oikoi hiljalleen jalkansa ja istahti penkille. Ajatuksissa laittaa tuli takkaan, lämmittää vaikka vettä teetä varten, mutta mikään lihas ei totellut  käskyä. Hän oli kuin puusta veistetty miehen kuva joka hengitti, jonka iho oli lämmin ja rinnassa sykki sydän, mutta pää täynnä ajatuksia joille ei löytynyt tietä ulos. Hän mietti miksi elämä antaa mahdollisuuden elää, ja sitten ottaa sen pois, antamalla tilalle toivottomuuden ja turhuuden tunteen. Mikään ei anna toivoa huomiseen. mikään ei avaa tietä ulos siitä tilanteesta jossa on kuin tehdyt ja tekemättömät työt  leikkisivät piirileikkiä  juosten milloin edellä, milloin perässä. - Kuin lähtemätön jälki puhtaassa paidassa, ja sitä pitää hangata hankaamasta päästyäkin saadakseen sen näkymättömäksi.  Hänen elämänsä on muuttunut paoksi, paoksi jota ei voi tehdä juosten, ei  piiloutuen pimeään tai siirtyen sivuun toisten tieltä.. ei.. se on pakoa omista ajatuksista, pois ahdistavasta paineesta joka kietoo kuin köysiin, kuin haarniska joka painaa ja puristaa. 

Takkaan jäi tuli sytyttämättä. Hän nuokkuu vasten pöytää unisena, mutta saamatta unta, väsyneenä ja voimattomana siirtyäkseen edes vuoteelle pitkäkseen.  Vain päässä vellovat ajatukset eivät nuku. Ne palaavat aina samaan alkupisteeseen, kysymykseen; " Miksi . miksi en jaksa mitään, miksi minä olen tällainen, miksi muut elää normaalia elämää, olenko minä näin heikko...?" 

Ilta vaihtuu yöksi, yön tähdet tuikkivat taivaalla pilvien lomassa, mutta hän ei niitä huomaa, hän miettii yhä elämänsä tarkoitusta, yksin, lapsuuskotinsa pöydän äärellä. muistaen kuinka äiti huusi; "Nyt ylös petiltä, ihan jokainen, on aamu",

mutta hän ei jaksa nousta sillä häntä yhä väsyttää.

16.11.2013

Manavgatin jokiristeilyllä riitti katsottavaa.

Joelle oli ankkuroitu kymmeniä purjelaivoja joiden keulaa koristivat

mitä pelottavammat merirosvolaivan  tunnukset.

Laivalta pääsimme Välimeren rantaan ja ennen paluumatkaamme  söimme laivalla

maukkaan lounaan, asiaankuuluvine viineineen ja muine juomineen.

Vesi oli kyllä siinä paahteessa jokaiselle tarpeen.