Lentoturvallisuus

Harmaa aamu, mutta ei haittaa sää.
Päivä alkaa aikataulutetun suunnitelman mukaan.
Vaikka asia on kaukainen tapahtuma, huolestuttaa tuo Malesialaisen lentokoneen katoaminen.
Kun itsekin suunnittelee matkoja, lentomatkoja pitkälle päiväntasaajan taakse, tulee mieleen kuinka uskaltaa ottaa riskejä lentomatkojen suhteen?
Mikä lentoyhtiö on varmin, kenen koneisiin uskaltaa istua rauhallisin mielin, miettimättä, onko rinnalla ehkä terroristi joka saa aikaan paniikkia, vai istuuko siinä elämää rakastava kanssamatkustaja. Toivottavasti tuon koneen mysteeri selviää nopeasti.

Kiitokset ja moitteet.

Ryhmässä syntyy.
Ei  kaikki ole helppoa kaikille.
Huomasin tuolla ryhmätyöskentelyssä kuinka toiselle ihan selkeä asia tuntuu toisesta ylivoimaiselta käsittää ja oppia.
Motoriikkaan perustuvat liikkeet, voimistelussa, tanssiessa, tai joogassa, joissa pitäisi oppia tekemään jokin liike esimerkin avulla, sekin vaatii harjoittelua ja oman kehon hallintaa. Ei opi seisomaan yhdellä jalalla, jos ei tasapainokyky ole hyvä.  Jalkalihasten kunto on kyllä tärkeää yhdellä jalalla seisomisessa, ei siinä auta tasapinokyky jos lihakset eivät kanna oman kehon painoa.

Toisen seikan huomioin useinkin kun iso joukko on koolla saman asian tiimoilta. Syntyy niin sanottuja kolmen koplia samanmielisten kanssa. Nettipalstoilla näkyy kateus, siellä, lehtien yleisönosastoissa ja keskusteluryhmissä on havaittavissa ihmismielen kaikki koukerot. Vihaa ja vainoa, valitusta ja ojennusta, mutta harvoin kenenkään osaksi kiitosta.
Miksi meidän on niin vaikea kiittää?
Mitä se meiltä vie, jos joskus huomioi jonkun onnistumisen ja antaa tunnustusta?

Hyvän elokuvan tehnyt ohjaaja saa kriitikoilta arvostelun,  yksi kehuu ja kiittää, kolme muuta löytää paljon moitittavaa ja arvioi elokuvan olevan taas tusinatavaraa joka ei vedä katsojia.
Elokuva voi kaikesta huolimatta olla menestys, mutta voihan se olla pelkkää roskaakin, mutta arvostelujen lukijat usein uskovat enemmistön mielipiteeseen, harhaanjohtajiinkin, ja jättävät lipun ostamatta.
Toista on joku lehtiartikkeli. Lukijat voivat lukea sen julkaisusta ja muodostaa ilman arvostelijan mielipidettä oman mielipiteensä. Hyvä vai huono, sehän on vain artikkeli, mutta monet sellaiset ovat nousseet julkisuuteen vilkkaiden keskustelujen aiheina.

Pitäisi oppia kiittämään silloin kun siihen on aihetta. Usein ei ole edes kohteliasta antaa sellaista arvostelua jonka kohde tuntee vain itsensä aliarvioinniksi. Sellaisen ei kannata syyllistyä, helppo jättää sanomatta, vaikea ottaa sanoja takaisin ja alkaa sovittelemaan, selittelemään ja sotkemaan itsensä verkkoon josta ei enää löydy tarpeeksi isoa reikää pakoa varten.

Käsin tehtyä.

  Muistan kuinka mummoni kulki  esiliina vyötäisillään ja sen taskussa oli aina villalanka kerä, kävellessäänkin hän kutoi tai virkkasi. Hänen kätensä harvoin lepäsivät. Suonikkaat ja lämpimät kädet.... pitkä palmikko niskassa roikkuen, tai joskus neuloilla nutturaksi koottuna. Vanhemmiten aina huivi leuan alle kietaistuna ja villatakki harteilla. Voi kuinka paljon muistoja hänen käsiensä tuotteista. Kuinkahan moni kylän miehistä kulki hänen kutomat villahousut yllänsä talven pakkasissa.
  Pappani piti aina koiria ja en koskaan voi ymmärtää kuinka hän voi koiran kuoltua nylkeä koiran ja ommella nahasta rukkaset omiin käsiinsä. Muistan iät kaiket ne karvaiset rukkaset joiden kämmeniä hän löi yhteen ja nosti toista jalkaa tervehtiessään sisään tullessaan. Pelästyinkin kyllä monta kertaa lapsuudessani.... Ei papankaan jalka enää viimeisinä vuosina kovin korkealle noussut eikä musta huoppahattu koristanut papan päätä koska harvemmin hän kylille enää meni ns. paimentaessaan dementoitunutta mummoa. Mummo karkaili ja oli uppiniskainen kun hänet palautti omaan pihapiiriin.... muistoissa hän eli lapsuutta ja oli aina menossa kotiin.
  Muistoja, muistoja.... niitä ei mikään muuta, eikä mikään korvaa. Mummon virkkaama villahame on minulla tallella, vuosikymmenten takaa mummo puhuu minulle, antaa elämänohjeita ja jakaa viisautta jota vain elämä opettaa.

  Äitini teki meille lapsille asusteet sukista takkeihin, lakista mekkoihin... Usein vanha ompelukone surisi yölläkin kun hän ompeli meille tytöille mekkoja kuusijuhliin, tai kevätjuhliin. Puikot kilisivät kutoessaan sukkia lastensa lapsille joulupakettiin. Rakastettava isoäiti omine mielipiteineenkin, joista nuoret eivät aina pitäneet. Hän oli kyllä aika komentelevakin joissain asioissa, tai sanoisinko, että hän ei aina ajatellut millaisen vaikutelman nuoriso sai kun hän arvosteli heidän tekemisiään. Toivon että itse osaisin olla hienotunteinen herkkien nuorten kanssa.

  Jälleen juttuni rönsyilee kuin liikaa hiivaa saanut kalja, yli laitojensa kuohuen, aiheesta toiseen.
Käsityön mahti, puikkoja ja koukkuja lankakorissa, sinne sukellus ja aina on ideoita.

Viisastuuko vanhemmiten.

 Yllättäviä piirteitä löytää itsestänsä, kun tarpeeksi vanhaksi elää!
Sen totesin tässä omakohtaisesti, koska olen nähtävästi löytänyt lisää rohkeutta.
Esiintyminen ei saanut käsiä hikoilemaan kuten tapahtui silloin -70 luvulla kun suurissa tapahtumissa kiipesin ensimmäisiä kertoja puhujakorokkeelle.
Se on yksi merkittävä muutos, vaikka tuttava rouva sanoi ettei koskaan pääse näyttämölläkään jännityksestä, vaikka on näytellyt harrastajana jo vuosia.
Pieni kutkuttava jännitys on paikallaan, mutta käsien vapinaa, ei kiitos enää...

Toinen rohkea piirre, jaa... olkoon nyt sanomatta loppuun tämä lause, koska on kolmaskin, eli uskallan vaatia sopimuksessa toisenkin osapuolen noudattamaan allekirjoitettua sopimusta.
Mitä virkaa on vuokrasopimuksella, jos vuokraa ei makseta?
Liian hyväuskoinen olen ollut, olkoon se sitten vaikka nynnyyden merkki. Koskee vain taloudellisia uhrauksia tuollainen,  muuten minua ei nenästä ole vedetty, tai sitten olen ollut niin sinisilmäinen etten ole huomannut moista tapahtuneen.

Mitä sitten jos ja kun rakastut?, kysyi ystävätär eilen.
Pisti miettimään.
Enpä usko rakkauteen ensi silmäyksellä kuten hän, mutta ei kaikkien tielle osukaan sellaista miestä joka panee polvet tutisemaan ja sydämen läpättämään.
Silloin se on kai vientiä silmät ummessa! Vain vikinä kuuluu perästä.
Ehkä harkiten ja hiljalleen, lopputuloskin voi olla kiitettävä. Tarkkaan kyllä harkitsenkin, ei sydäntänsä voi jakaa kevyesti.
Vai onko se sydän joka rakastuu?
Mikä on tunne, mikä on järki... molemmilla on tärkeä osa, mutta kai se tunne....
kuin pilvissä leijuis.

Tuokiokuvia mielenmaisemasta

Mielenmaisemasta tuokiokuvia eri vuosilta.

Ovatko nämä nyt sitten niitä mansikkapikkoja, minulle vain tärkeitä paikkoja ja hetkiä, elämän virran poukamia joissa henki ja mieli on levännyt, katsonut ja kokenut suuria tunteita

Maisemat muuttuvat, ihminen pysyy samana, rakastaa näkemäänsä, jää näkemänsä vangiksi ja palaa yhä uudelleen samaan kuvaan, mielen maisemaan, onnelliseen tilaan.

Yhä se seisoo juurillaan
vanha haapa paikoillaan
mäen rinnettä vartioi
tuulessa lehtensä soi.

Vuosikymmenet kasvaneena
osa rungosta haljenneena
pukunsa yhä keväällä saa
kun luontokin orastaa.

Tyttö sen runkoon nojaten
joskus tunnusti rakkauden
Harva rakastuneita näki
lehdossa kukkui käki.

Neito tänään, jo harmaapää
haapansa luokse kiirehtää
viiltää runkoonsa sydämen
tunnustaa ikuisen rakkauden.

Harmaapää itkee ikävää
haapa vanha sen ymmärtää.
Kerran kaadunhan minäkin
me molemmat, viilletyin sydämin.

Se näkymä mikä avautui ikkunastani aiempina syksyinä, on piirtynyt lähtemättömänä mieleeni. Muutin toiselle paikkakunnalle, uusiin maisemiin, uusien näkymien eteen,
vaikka täälläkin on luonto lähellä, huomaan kuinka paljon kaipaan vihreää metsää, havupuita ja vanhaa haapaa mäen rinteessä.
Ne ovat jääneet sieluni silmiin ja katsoessani aamulla ohuen lumipeitteen saamaa pihaa, sen asfaltoitua parkkipaikkaa ja koivikkoa tien takana huomasin taas kuinka syvällä elän siinä tummassa vihreässä metsisessä näkymässä, sen rauhoittavassa sylissä jossa itkin itkuni ja huusin ikäväni oksien lomaan.
Täällä on vettä. Hieno elementti joka muuttuu joka hetki valon ja varjon leikissä, tai tuulen henkäyksessä sen selkään. En kuitenkaan ole kasvanut kiinni laineiden liikkeisiin, en veden solinaan ja myrskyn nostamiin vaahtopäihin, vaikka viihdynkin niiden äärellä. Katson ikkunasta kuinka vesi muuttuu tummemmaksi ilmojen kylmetessä. Laineet ovat terävämpiharjaisia kuin kesällä ja veden äänikin on kovempaa kun pysähtyy rannalle kuuntelemaan.
Entisten niittyjen tilalla vettä, havupuiden tilalla lehtipuita. Iso muutos johon sopeutumista opettelen. Rakastan hiljaisuutta jossa voi kuulla itsensä. Omat sydämen lyönnit ovat ainut rytmi askelille ja linnun laulu, tai pyrähdys oksalta oksalle on merkki elämästä joka sykkii sielläkin minne katse ei yllä. Risun rasahdus askelen alla ei enää kiinnitä huomiota koska siellä olen yhtä luonnon kanssa. Täällä on etsittävä uusi polku luontoon, uusi tie sellaiseen kohteeseen jossa sisäinen harmonia voittaa ulkoisen maailman vaikutteet. Paikka jossa ei ole muuta kuin luonto ja minä, minä pienenä hyväksymässä sen rauhan ja opetuksen jonka metsä on minulle antanut.
Lapsuuden metsikkö, itkun ja naurun kuusimetsä jossa sammalmatto pehmeydessään oli vertaansa vailla, kuusten oksilla roikkuva naava kuin salaisuuksien puutarhan köynnökset jotka kietoivat minut maailmaansa josta en koskaan halua pois.
Siellä oli mielenmaisemani, sinne aina palasin, kunnes aika erotti maiseman minusta, toi uusia mielenmaisemia, antoi elämälle rauhoittumispaikkoja ja toi tunteisiin syvyyttä.
Kiitetty olkoon luonto joka kasvatti minut, kiitetty se honkapuu jonka kylkeen nojatessa kaikki muu menetti merkityksensä ja tiesin että olen vain pieni osa sitä mikä silmin näkyy, mutta iso osa sitä mitä ei näe eikä kuule, osa elämän salaisuutta jonka taival on tuntematon ja polkukin usein kaita ja kivinen.

Muistoja pihakeinussa.

"Mielenmaisemani."

Istun pihakeinussa rakkaani vierellä, käsi kädessä, ihan hiljaa.
Ympärillämme oma pihapiiri istutuksineen joiden paikat yhdessä suunnittelimme.
Tertturuusujen hento tuoksu ja vasta leikatun nurmikon vahva ruohon haju leijuvat ympärillämme.
Pieni tuulenvire liikuttelee riippakoivujen oksia joiden lomitse ilta- auringon säteet siivilöityvät kuin tähtien tuike.

Piha - alueen reunustaa tumma kuusi ja mänty metsä, jossa kasvaa isoja koivuja, sekä vanha haapa joka täyttää lehvistöllään ison osan näkymästä kun tässä istun. Mäeltä kuuluu mustarastaan laulu, viheltelyä soinnukkaasti, kuin huilu… sävelet jotka palaavat mieleen muistona myöhemminkin.

Tummien puiden varjoissa katse viipyy. Mustikan varvut hennon vihreine lehtineen, puolukka matalana, tummin, vahvoin lehdin, peittää hennot ketunleivän nelilehtiset kasvustot, mutta tuolla mäen alla, leppää kasvavassa kosteammassa maastossa maiseman kattaa valkovuokkojen matto. Tervakot nostavat vartensa vuokkojen takana, punaiset kukat nukkuvat vielä nupuissaan, mutta sieltä ne tulevat, näen ne silmissäni kukkivina, tahmeavartisina, vaikka nyt hämärtyvä ilta peittää ne nuppuisina varjoihinsa.

Kaukaa kuuluu metsäkyyhkyn kujerrus.
Vaaleat pilvenhattarat purjehtivat hiljalleen taivaan laella ja siellä täällä pääskynen liitää korkeuksissa kuin osoittaen että täällä on hyvä liitää, puhtaassa luonnossa, pohjolan kesässä.
Mielenmaisemani jossa viivyn ja viihdyn. Jokainen vuodenaika muuttaa näkymää, mutta jokaisessa on jokin joka minua viehättää ja saa sanomaan, tämä on kaunista, tämän haluan aina muistaa kauniina kuvana elämäni muistikirjassa, jonka sivuille voi vielä piirtyä uusia mielenmaisemia, mutta jotka eivät korvaa koskaan tätä nykyistä. Tämä on yhtä paljon kuva kuin ajatus, tämä on todellisuutta ja muistojen luomaa, tämä on uni ja herääminen joka elää minussa ja minä tässä.
Tämä on enemmän kuin kuva silmissä, tämä on ajatus mielessäni, alaston ja tyhjä olisin ilman tätä.

Vire ja epävire

Kun ei ole vireessä, ei ole vireessä.
Tänään ei aamulenkille, on ihan veto pois, mutta liikkeelle on lähdettävä aamun tullen.

Kevät se on kuitenkin, maaliskuu on kevätkuukausi, vaikka paksujen hankien aikaan se tuntuu ihan talveen kuuluvaksi neljän edeltävän talvikuukauden lisänä.

Ei ollut leskenlehtiä tien pientareella, eikä paljon linnutkaan visertele. Talitiaisillakin tuo pesän rakentaminen ja muut touhut lyhentävät lauluhetkiä.

Eilen lensi ikkunani ohi valtavan iso lintu. Meni sellaisesta kulmasta etten ennättänyt saamaan selvää oliko huuhkaja, valkoisesta vatsasta päätellen, voi olla joku haukkakin, mutta lähinnä näytti todella pöllölinnulta.
Kyllähän ne asutuksen liepeillä liikkuvat, metsääkin sopivan lähellä.
Nyt en ole niitä muina keväinä näkemiäni teeriparvia nähnyt lainkaan. Olenko liikkunut väärillä teillä, vai ovatko parvet vasta ilmestymässä koivuihin. Luonnossa niin moni asia on muuttunut lämpötilamuutoksien myötä.

Inkoossa sanottiin juuri olevan pakkasta ja Oulua myöten on mittarissa virallistenkin mittausten mukaan plussaa. Näin ne muutokset, tuleekohan kesäkin nyt pohjoistuulien myötä?  Pohjoisen kautta, perukoilta perimmäisiltä kevät tuulet.

Kauppoja tässä on tehty  ja tehdään, pieniä ja isoja, suunnitelmia ja sopimuksia, pitäviä ja heikompia.
Tiistaina yksi puhelu säikäytti minut pahanpäiväisesti, mutta onneksi tyunnin kuluttu tuli uusi soitto.
Pyyteli anteeksi, oli kyse ollutkin ihan muusta kuin minun kaupastani. Meneehän ne asiat sekaisin isommatkin!

Tekstiviesti puhelimeen kertoi että tarjolla on ruusuja ja suukkoja!
Sehän on Kansainvälinen Naistenpäivä tulossa.  Silloin pitäis olla kyllä tuolla Lappeenrannassa, saas näkee, mitä muori tekee.