Pappani piti aina koiria ja en koskaan voi ymmärtää kuinka hän voi koiran kuoltua nylkeä koiran ja ommella nahasta rukkaset omiin käsiinsä. Muistan iät kaiket ne karvaiset rukkaset joiden kämmeniä hän löi yhteen ja nosti toista jalkaa tervehtiessään sisään tullessaan. Pelästyinkin kyllä monta kertaa lapsuudessani.... Ei papankaan jalka enää viimeisinä vuosina kovin korkealle noussut eikä musta huoppahattu koristanut papan päätä koska harvemmin hän kylille enää meni ns. paimentaessaan dementoitunutta mummoa. Mummo karkaili ja oli uppiniskainen kun hänet palautti omaan pihapiiriin.... muistoissa hän eli lapsuutta ja oli aina menossa kotiin.
Muistoja, muistoja.... niitä ei mikään muuta, eikä mikään korvaa. Mummon virkkaama villahame on minulla tallella, vuosikymmenten takaa mummo puhuu minulle, antaa elämänohjeita ja jakaa viisautta jota vain elämä opettaa.
Äitini teki meille lapsille asusteet sukista takkeihin, lakista mekkoihin... Usein vanha ompelukone surisi yölläkin kun hän ompeli meille tytöille mekkoja kuusijuhliin, tai kevätjuhliin. Puikot kilisivät kutoessaan sukkia lastensa lapsille joulupakettiin. Rakastettava isoäiti omine mielipiteineenkin, joista nuoret eivät aina pitäneet. Hän oli kyllä aika komentelevakin joissain asioissa, tai sanoisinko, että hän ei aina ajatellut millaisen vaikutelman nuoriso sai kun hän arvosteli heidän tekemisiään. Toivon että itse osaisin olla hienotunteinen herkkien nuorten kanssa.
Jälleen juttuni rönsyilee kuin liikaa hiivaa saanut kalja, yli laitojensa kuohuen, aiheesta toiseen.
Käsityön mahti, puikkoja ja koukkuja lankakorissa, sinne sukellus ja aina on ideoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti