Tuokiokuvia mielenmaisemasta

Mielenmaisemasta tuokiokuvia eri vuosilta.

Ovatko nämä nyt sitten niitä mansikkapikkoja, minulle vain tärkeitä paikkoja ja hetkiä, elämän virran poukamia joissa henki ja mieli on levännyt, katsonut ja kokenut suuria tunteita

Maisemat muuttuvat, ihminen pysyy samana, rakastaa näkemäänsä, jää näkemänsä vangiksi ja palaa yhä uudelleen samaan kuvaan, mielen maisemaan, onnelliseen tilaan.

Yhä se seisoo juurillaan
vanha haapa paikoillaan
mäen rinnettä vartioi
tuulessa lehtensä soi.

Vuosikymmenet kasvaneena
osa rungosta haljenneena
pukunsa yhä keväällä saa
kun luontokin orastaa.

Tyttö sen runkoon nojaten
joskus tunnusti rakkauden
Harva rakastuneita näki
lehdossa kukkui käki.

Neito tänään, jo harmaapää
haapansa luokse kiirehtää
viiltää runkoonsa sydämen
tunnustaa ikuisen rakkauden.

Harmaapää itkee ikävää
haapa vanha sen ymmärtää.
Kerran kaadunhan minäkin
me molemmat, viilletyin sydämin.

Se näkymä mikä avautui ikkunastani aiempina syksyinä, on piirtynyt lähtemättömänä mieleeni. Muutin toiselle paikkakunnalle, uusiin maisemiin, uusien näkymien eteen,
vaikka täälläkin on luonto lähellä, huomaan kuinka paljon kaipaan vihreää metsää, havupuita ja vanhaa haapaa mäen rinteessä.
Ne ovat jääneet sieluni silmiin ja katsoessani aamulla ohuen lumipeitteen saamaa pihaa, sen asfaltoitua parkkipaikkaa ja koivikkoa tien takana huomasin taas kuinka syvällä elän siinä tummassa vihreässä metsisessä näkymässä, sen rauhoittavassa sylissä jossa itkin itkuni ja huusin ikäväni oksien lomaan.
Täällä on vettä. Hieno elementti joka muuttuu joka hetki valon ja varjon leikissä, tai tuulen henkäyksessä sen selkään. En kuitenkaan ole kasvanut kiinni laineiden liikkeisiin, en veden solinaan ja myrskyn nostamiin vaahtopäihin, vaikka viihdynkin niiden äärellä. Katson ikkunasta kuinka vesi muuttuu tummemmaksi ilmojen kylmetessä. Laineet ovat terävämpiharjaisia kuin kesällä ja veden äänikin on kovempaa kun pysähtyy rannalle kuuntelemaan.
Entisten niittyjen tilalla vettä, havupuiden tilalla lehtipuita. Iso muutos johon sopeutumista opettelen. Rakastan hiljaisuutta jossa voi kuulla itsensä. Omat sydämen lyönnit ovat ainut rytmi askelille ja linnun laulu, tai pyrähdys oksalta oksalle on merkki elämästä joka sykkii sielläkin minne katse ei yllä. Risun rasahdus askelen alla ei enää kiinnitä huomiota koska siellä olen yhtä luonnon kanssa. Täällä on etsittävä uusi polku luontoon, uusi tie sellaiseen kohteeseen jossa sisäinen harmonia voittaa ulkoisen maailman vaikutteet. Paikka jossa ei ole muuta kuin luonto ja minä, minä pienenä hyväksymässä sen rauhan ja opetuksen jonka metsä on minulle antanut.
Lapsuuden metsikkö, itkun ja naurun kuusimetsä jossa sammalmatto pehmeydessään oli vertaansa vailla, kuusten oksilla roikkuva naava kuin salaisuuksien puutarhan köynnökset jotka kietoivat minut maailmaansa josta en koskaan halua pois.
Siellä oli mielenmaisemani, sinne aina palasin, kunnes aika erotti maiseman minusta, toi uusia mielenmaisemia, antoi elämälle rauhoittumispaikkoja ja toi tunteisiin syvyyttä.
Kiitetty olkoon luonto joka kasvatti minut, kiitetty se honkapuu jonka kylkeen nojatessa kaikki muu menetti merkityksensä ja tiesin että olen vain pieni osa sitä mikä silmin näkyy, mutta iso osa sitä mitä ei näe eikä kuule, osa elämän salaisuutta jonka taival on tuntematon ja polkukin usein kaita ja kivinen.