Aapisen kukko, ihan kuin ensimmäisen k kirjaimen kuva. K niinkuin kukko, L niinkuin laiva, vaikka harvapa lapsi oli laivaa nähnyt, kukko sen sijaan kiekui melkein joka kodin navetassa.
Lomailu on siitä kivaa, että pääsee katsomaan muutakin kuin naapuritalon seinää omasta ikkunasta. Minua kiehtovat suot ja salot, vaarat ja vainiot. Jälleen rinnassa kaihertaa kaipuu pohjolaan. Ei sille luonteellensa mitään voi, joka vetää pois sieltä missä ei ole juurinensa juurtuneena, jossa on kuin tuulen tuoma tyhjä pussi, täyttyy ja tyhjenee vuoroin sen mukaan nostaako tuuli, vai painaako alas.
Tuosta juurettomuudesta lasketaan leikkiä, mutta ei sitä sittenkään sellainen ihminen tunne jolle elämä on antanut työn ja rakkauden kotipaikkakunnalla. Usein sanotaankin, että se ihminen muutti kotoa naapuriin... Siinä ei hentokaan juuri katkea ja ihminen on aina kotona. En tiedä kenenkään tunteista, vaikka kuinka hekin kaipaisivat jotain muuta kuin sen mitä on. Minulla ei ole juuria missään, tuskin juurtumisen merkkejäkään ja tällaista taimea on turha vaalia, ei kasva kuitenkaan uuteen maaperään, ellei satu siihen oikeaan jota ei kai itse sittenkään ole aina oikein valittu.
Aapiskukko on laulanut. Komealla äänellä tämäkin kukko aamulla kertoo päivän alkaneeksi. Kukonlaulun aikaan. Mitä se kello silloin on? Se on kukon kello samassa ajassa kesät ja talvet, aina oikeassa ja laulu kajahtaa heti kun on orrelta alas hypätty.
Aamulenkille minä, ennen kukon laulua.
