Sataa.... monessa paikassa.

Uusi viikko

Puolipilvistä säätä kuten elokuulle kuuluukin.

Kansainvälistä uutisvirtaa ei mikään pysäytä. Maailmalla kuohuu poliittisesti ja tuntuupa pelko vaikuttavan jo yksitttäisten ihmisten elämään ihan terveyteen vaikuttaen.
Vaaraton meikkipussi lentokentällä sairastuttaa kaksi ihmistä!
Millainen kauhukuva niistä hermmomyrkyistä joita lähetellään jopa kirjeissää, on ihmisten mielissä syntynyt?
Onneksi meillä ei moisia tapauksia ole ilmennyt, vaikka kaikki mikä on uutisoitu maailmalla, on pian meillä, olipa se hyvää tai pahaa.

Televisio tuo kaikki kauheudet suoraan kotiin, suoraan olohuoneen sohvalle ja siihen lattiatasollekin jossa perheen pienin leikkii. Hän näkee ja kuulee kaiken, vaikka aikuinen uskoo hänen olevan niin keskitttynyt leikkinsä ettei muu merkitse hänelle mitään. Sieltä se vaan tarttuu pelko ja toisaalta esikuvakin, tietoisesti tai mielikuvana joka toistuessaan muodostaa jo tavan toiminnasta joka jää mieleen.
Oppia ikä kaikki. Kannattaisi miettiä mitä uutiskuvina näytetään, mitä sitetään lasten omissa ohjelmissa ja millaisia toimintapelejä lapsille tarjotaan.

Viha ja raakuus leviää kulovalkean tavoin kun niistä on tehty tavallisia asioita, niitä ikäänkuin ihannoidaan tuomalla ne viimeistä piirtoa myöden lehtien otsikoihin ja uutisointiin kaikille forumeille.
Tuntuu kuin todellisuuden taju olisi lasten ja nuorten mielikuvissa muuttunut pelien ja elokuvien mukaiseksi todeksi. Tapettu nousee tappelemaan, potkittu ei tunne kipua, ammmuttu kaatuu ja silti elää.
Tappamisesta on tullut riitojen sopimisen sijaan ainoa tapa selvittä asioita. Aseet puhuvat nuorten keskuudessa! Voi vain kysyä mistä malli on saatu.

Tälle viikolle toivoisi huonojen uutisten sijaan hyviä uutisia. Tapahtuuhan maailmalla hyvääkin, mutta siitä ei saa vetäviä otsikoita, niillä ei kerätä lukijoita, kun kuninkaallisia lapsiakaan ei odoteta, eikä synny joka viikko.
Sensaatio, mikä sanahirviö, mutta sellaisíakin uutisia kun on kuulemma tarjolla tälläkin viikolla, niin ennustavat merkit.

Paikkoja haavoihin.

Jokaisen ihmisen elämään sisältyy päiviä ja hetkiä jotka haluaisi unohtaa, kun niitä ei voi elää uudelleen, eikä kaikkia tekemiänsä erehdyksiä ja virheitä voi mitenkään pyyhkäistä tekemättömiksi, olemattomiksi kuin aaveita.

Me saamme haavoja ja aiheutamme niitä. Tahattomasti, tarkoittamatta loukkaamme muita ihmisiä ja haavojen paikkaaminen ei aina onnistu jos toinen ei osaa kuunnella, ei halua tarkastella asioita toisesta näkökulmasta.
En aina osaa huomioida kuinka herkkiä tapaamani ihmiset ovat ja siksi en myöskään osaa punnita puheitani tai tekojani., vaan he loukkaantuvat. Tahattomista teoista muokataan tahallisia, se on ihan tavallista kaikissa ihmissuhteissa. Lapsi uhmaa vanhempiansa, tuntee kaikkien annettujen elämänohjeiden olevan vain hänen kiusaamistaan, hänen itsemääräämisoikeutensa rajoittamista ja määräyksiä joita hänen on ihan mahdotonta noudattaa. Ellei hän muuta keksi, hän tekee juuri niin kuin kielletään, näyttääkseen ettei halua alistua, että hän uskaltaa. On vaikeaa saada lapsi tiedostamaan ohjeiden olevan rakkautta, että vanhempi haluaa suojella lasta, ei määrätä, vaan opastaa.
Aikuisten kesken sama asia toistuu, mutta usein elämänkokemukset ovat jo opettaneet ymmärtämään ettei kokemuksen kautta opittua tietoa jakava anna määräyksiä, vaan tietoa joka hänelle on kertynyt omista kokemuksista.
Nettikeskusteluja lukiessa huomaa kuinka lukija ei ymmärrä kirjoittajan sanomaa.
Siellä annetaan sana sanasta, kaksi parhaasta, eli hyökätään kirjoittajan kimppuun kuin oikeussalissa vaatien selitysta ja hyvitystä. Raadollinen nettimaailma jossa kaikki eivät varmasti edes pyri olemaan avoimia ja rehellisiä, jota käytöstä taas monet pitävät tärkeänä ominaisuutena jota muutkin arvostavat.
Palstoilla, joilla voi esiintyä  ns. kasvottomana, syntyy noita "sinä sanoit" tilanteita ja niiden seurauksena ujopa oikeudenkäyntiä. Olisikin hyvä esiintyä kaikkialla niin, että uskaltaa tunnustaa olevansa sanomansa takana. Silloin voi korjata mitä on korjattavaa, mutta toivottavasti ei kenekään tarvitse selitellä sanomisiaan siksi, että ne tahallaan koetaan loukkaavina, vaikka ei edes vihjata muihin kirjoittajiin. Yleistys mielipiteessä ei ole kohti ampumista.
Normaalissa elämässä, täällä live maailmassa noita väärinymmärryksiä tapahtuu, mutta usein ne on helppo korjata heti, tai hetken perästä. Aina sekään ei onnistu. Ei ole mahdollista paikata sellaista haavaa jonka olemassaolosta ei tiedä.
Kun meillä on vain tämä yksi elämä ja kaikki ihmissuhteet ovat ainutkertaisia, ei ole varaa menettää yhtäkään niistä pelkkien väärinkäsitysten vuoksi. Toista on pelkät vihan purkaukset, syyttelyt ja tuomitsemiset. Sellaiseen ihmissuhteeseen ei kannata tuhlata aikaansa. Ne vain tuhoavat omaa mieltä. Kun aikansa etsi syytä itsestänsä eikä löydä, on parempi selvittää mikä ja missä se todellinen syy ja, ellei asioita voi korjata, ne kannattaa sysätä syrjään ja unohtaa. Kaikkia haavoja ei voi laastarillakaan paikata. Kaikkai haavoja ei toinen huomaa. Onko minua haavoitettu, onko sinun pintanahkasi naarmuilla, vai ihan rikki? Elämässä on tilanteita joissa on pakko näitäkin seikkoja miettiä. Tässä niitä nyt puntaroin ja etsin aukkoja joista olen karannut, paennut itseäni ja sanojani, etsinyt niitä haavoja joita jotka yhä kirvelevät, mutta joiden haluan arpeutuvan.
En ole vahvin, mutta en tunnustaudu heikoimmaksikaan. Olenhan löytänyt itsetuntoni, minuuteni josta en luovu. Annan anteeksi ja osaan pyytää anteeksi, mutta, kaikkea ei voi unohtaa, vaikka haluaisi.

Jotain vanhaa toisaalle kirjoittamaani.

Muistikuvia                                                                      13.8.2004 

jotka säilyvät eikä vanha aika palaa tapoinensa.

Miehet palttinapaidoissaan,
naiset pitkissä hameissaan,
esiliina vyötärölle sitaistuna,
ruista leikkaamassa.
Terävä sirppi
jonka teroittamisesta syntynyt ääni,
hiomakiven ja terän kohdatessa
kuului erottamattomana pellolle.
Terän suu ei saa jäädä auki,
sylkäisy hiomakivelle, viimeiset sipaisut,
ja kourallisen kimppuun.

Aamupäivällä pellon täytti puheensorina,
tauoten iltaa kohti.
Väsynein selin leikkaajat ja sitojat,
kuin jonkun tahdittamana,
kumartuivat työhönsä.

Sitoma kiepautettiin seisoen selkä suorana,
kumartuminen ja taas lyhde oli valmis,
kuhilaita syntyi pellolle,
hattu päässä, tähkäpäät alas.

Me lapset keräsimme tähkäpäitä pellolta
ja kuljimme ison haravan kanssa.
Siivosimme ojan pientareetkin,
jokainen jyvänen oli silloin tärkeä.
Isommaksi kasvaessa
sirppi oli minunkin työkaluni
ja joka syksy sirpillä leikaten
sidon kauralyhteitä linnuille.

Muistikuvia syksystä                                                            14.8.2004

 Muutamana syksynä me isommat koululaiset menimme joukolla keräämään puolukoita koulun keittolaa varten.

Kotoa otimme mukaamme maitohinkin tai mikä sopiva astia nyt sattui vapaana olemaan.
Laitoimme reppuun voipaperiin kiedotut voileivät ja maitopullon. Kirjoja ei sinä päivänä tarvittu ja niinpä reppu oli kevyt kantaa.
Kumisaappaat jalassa kuljimme kohti koulua, sieltä koko joukko kohti marjapaikkoja joita onneksi olikin kävelymatkan päässä.

Mäntyjä kasvavalla kuivalla kankaalla oli jokaisen astiaan kerättävää, kuka keräsi innokkaasti, kuka lymyili kanervikossa valittaen ettei jaksa.

Eväitä syödessä voi oli leipien välissä sulanut ja maku muuttunut, maitopullon korkkia avatessa tulvahti vanhan maidon tuoksu nenään, mutta hyvälle maistuivat eväät kun nälkä oli kova. Ei siellä leipien välissä muuta ollutkaan kuin kotona kirnuttua voita.

Kun opettajat huomasivat ettei marjojen keruu enää sujunut, lähdimme kohti koulua ja marjojen perkaaminen oli edessä.
Niistä puolukoista riitti koko talveksi vispipuuroon joka olikin monen herkkua niiden kuoriperunoiden ja ruskean kastikkeen vaihteluna.

Olikohan muualla tapana kerätä kouluun marjoja samalla tavalla, olisi kiva kuulla

Muuttolinnuille                                                               20.8.2004

pöytälaatikon kätköstä tuli käteeni, syksyllä -97

ruutupaperille kirjoitettu riimittelyni.

Te laulatte, lennätte pilviä päin
minä alhaalta katselen teitä näin.
Saa lentonne ihmisen haaveilemaan
miten irrota näistä murheista maan.

Sen voiman jos keksisin haaveilleissain,
sen kertoisin rakkaimmalleni vain;
sen taian jolla murheista maan
vois irrota taivaalle laulelemaan
ja lentää jonnekin, kauaksi, pois.
Kai ilosta minunkin lauluni silloin sois.

Syksyisin olen aina tilaisuuden tullen seurannut kuinka pääskyset kokoontuvat isoiksi parviksi. Sähkö- ja puhelinjohdoilla lintuja vieri vieressä.
Aikamoinen sirkutus siinä käy. Istuvat rivissä, lehahtavat lentoon ja palaavat takaisi. Ihan kuin siinä istumajärjestystä muuttamalla samalla tehtäisiin suunnitelma kuinka se lento-aura parhaiten muodostettaisiin.

Nykyisin kun ilmajohtoja täälläkin on vähemmän ovat pääskyset muotostaneet jonojansa minunkin mökkini katon harjalle ja palotikkaille, vaikka tässä niitä ei ole kovin paljon. Lentävät jonnekin toisen pienen parven luo ja niin se mahtava lentonäytös muuttomatkasta voi isona parvena alkaa.

Hyvin on luoja kaiken suunnitellut.
Jokaisella vuoden ajalla omat luonnon muutokset jos osaamme todella katsoa avoimin silmin ja mielin.

Muuttotunnelmia, samojahan ne tänään kuin eilenkin.

Muutto.
Elämän inventaario
jossa kaikki arvioidaan.
Muistotkin esineellistyvät,
muuttuvat tavaroiksi muuttokuormaan.
Kirjeet, unohdun lukemaan,
- aika unohtuu -
muistoissa kuohuu elämän nuoruus.
Pois heitettävää,
paperia jossa vain sanat elävät.
Valokuvat kuin nopeutettuna filminä menneisyyteen
elämän virta
lapsuudesta leskeyteen
"Äiti, ketä nämä ovat"
"Ihmeellinen nimimuisti"
"Minä otan sen"
Itken menneisyyteni keskellä
kasa tyhjiä pakkauslaatikoita vierelläni
vielä kerran...
sitten revin itseni irti
ja pakkaan mukaan vain tulevaisuuteni.
¤¤¤¤¤
Pienet punaiset kengät
kärjet kuluneiksi kontatut
nahka kovettunut
kahden sukupolven ensikengät.
Silitän niiden pintaa
enkä voi olla rakastamatta muistojakin.
¤¤¤¤¤
Maalasin kukkia,
asetelmia,
mielikuvia.
"Miksi et äiti laittanut edes vuotta"
Siinä se on kiilakehyksissä
asetelmani
tunteeni sekoitin niihinkin väreihin.
Onko ajalla mitään merkitystä.
¤¤¤¤¤
Kuinka vaikeaa tämä lopulta onkaan
kuinka monta haavaa revittävä auki
jokaisessa esineessä on tarina,
jokaisessa muistossa tunne.
Kalleimmat kuljetan huomisiin.

Kauniit säät jatkuvat.

Viinimarjat alkavat olla täysin kypsiä, metsässä mustikat isoja ja mehukkaita.

Metsävadelmiakin kävin keräämässä ja totesin ettei niitä lapsuuteni metsistä löytynyt.

Ilmaston muutostako, vai mistä johtunee kun niitä on yhä pohjoisemmissa metsiköissä.

Ihminen laiskistuu kun ikää kertyy.

Eipä tee mieli eväsrepun kanssa marjametsään lähteä, vaikka muutaman tunnin viime viikolla metsässä vietinkin. Vain vesipullo mukana kun kotiin pääsee autolla, jos nälkä yllättää.

Muuten liikkuminen on elinehto. Jos tässä jää sohvalle tai nojatuoliin aikaa kuluttamaan, pian ovat lihakset jumissa ja voimat loppu.

Eilen jalkatyötä muutama tunti, lämmintäkin oli riittävästi, sillä muurikka pannut hehkuivat koko päivän. Kansa sai lettuja syödäkseen.

Nyt on tällä tietämällä suurimmat talkoot ohi, vain satunnaisia työkeikkoja ja muutamat juhlat. Talkoiden kiitospäivätkin, raviratakin muistaa talkoolaisia. Toivottavasti ei satu vesisade kuten viime vuonna, silloin ei oikein juhliminen onnistu. Onneksi on tiedossa muutakin iloista menoa ja meininkiä, kunhan nyt marjat on paremmassa tallessa, purkeissa ja pakkasessa, sitten on vapaan aika. Tai, ei kokonaan vapaata, kirppariasiat yhä kesken.  Palaan niihin kun selkeä suunnitelma on saatu aikaan ja tavarat esille.

Analyysi.

Perusluonne on jokaisella omansa.
Joku voi suhtautua elämään ihan kevyesti, ottaa repun selkään ja kävellä tietä hamaan tuntemattomuuteen.
Toiselle kaikkien päätösten tekeminen on vaikeaa ja monen harkinnan tuloksena voi silti syntyä väärä päätös.
Olen tehnyt monta väärää valintaa, vaikka pyrinkin miettimään asioita ja hyvin harvoin syntyy jotain ihan tuosta vain valitsemalla.
Paras kai oliskin aina luottaa intuitioonsa, päättää tässä ja nyt eikä turhaan pureskella asioita joilla ei maailmaa kuitenkaan kaadeta.

Lapsuus, aika jolloin vanhempien opetukset ja isovanhempien viisauksien ja kasvatuksellisten ohjeiden merkitystä ei tajunnut, eikä kai lapsi koskaan voi sisäistää kaikkea. Kun vuodet kuluvat ja päässä on jo omaakin järkeä, hiljalleen mieleen muistuu sieltä kaukaa ihan kuin kaikuna niitä opetuksia ja ohjeita joita silloin ei tiennyt tallettavansa elämänohjeena. Jos yksittäistä hetkeä pitäisi sieltä ajalta muistaa, ei kovin tarkkoja muistikuvia ole, mutta sieltä, täältä, muistilokeroista nousee esiin kallista tietoa.

Olen usein istunut aloilleni, muistellut aikaa jolloin isovanhempieni luona vietin muutamia aikoja, pikkupiikana, vaikka lypsyjakkaralla istuen ei paljon maitoa utareista ämpäriin kertynyt. Liian pienet sormet ja heikot voimat, mutta sain olla mummon piikana. Nyt tuntuu, että useimmiten olin vain tiellä, mutta niistä ajoista on paljon muistoja. Kun pienenä lettipäänä pääsi mukaan kaikkeen työhön oppi jo näkemällä, myöhemmin tekemällä itse ohjeiden mukaan.

Mitälö olen oppinut, sitäpä sitä omassa mielessäni yhä kyselen. Mikä on opittua, mikä koettua?
Samapa se, kun työt tulevat tehtyä ja teen aina vain parhaani, uskon, että vanhemmat ja isoovanhemmatkin olisivat tyytyväisiä tuloksiin.
Oppihan se likka jotain, sanoisi pappani..