Leivon, leivon leipäsiä.

Hyllyssäni on monen monta keittokirjaa.
Nettisivuilta voi hakusanalla löytää lukemattomia leivonta ja ruoka ohjeita kautta kirjoittavan maailman.
Paljon sellaisiakin ohjeita joiden raaka aineista ei ole aiemmin edes nimeä kuullut. Televisiossa on päivittäin kyllästymiseen asti ohjelmia kokki sodista ja muista ruokaan liittyvistä asioista, mainoksien myötä ja ilman niitä. Ei huvita avata määrättyjä kanavia kun nälkä ei välttämättä vaadi mitään hienoja herkkuja, eikä noista kisailukokkien resepteistä kukaan saa selvää, ei kai ole tarkoituskaan tarkemmin niitä analysoida, kunhan tuomarit tuntevat maut ja arvostelevat tuloksen.

Olen rakastanut leipomista ja kokkaamista, mutta harvoinpa niitä kalliita herkkuja on ollut vara pöytään kattaa, joskus sentään. Lihakauppias Salminen tuli joskus ovelleni kokonainen naudan sisäfile kainalossa, vain voipaperiin käärittynä, suoraan kylmiöstä, 20 metrin päässä asuntoni ovelta.
 Hän sanoi heti ovella; " Haluan syödä tänään hyvin, se on taas köydenfile. Tulen siinä kolmen aikoihin."
Niin sitä kokattiin ja eihän hän koko filettä syönyt. Niihin aikoihin oli aina hyvää lihaa tarjolla ja jopa halvemmalla kuin tavalliselle kaupassa poikkeajalle, koska olin ns.  takaovelta ostaja. Sanoin vain ohimennessäni pojille mitä tarvitsen ja lihat leikattiin valmiiksi, sen kun otin käärön mukaan ja jätin rahat kouraan, kassa kun oli myymälän puolella. Helsingissä oli silloin -70 luvulla lihatukkuliike Liha-Pala, taisi olla jo  -60 luvullakin jolloin jo  tukusta lihaa ostin. Kahvia ostin Kallen kahvilta.
Että on sitä ruokaakin laitettu, jos on syötykin.

Nyt eilen iltapäivällä innostuin leipomaan hiivaleipää. Tein juuren jonka annoin käydä viisi tuntia ja tein juureen taikinan jonka jätin erittäin löysäksi ja alustin suoraan leivinpaperille ja pellille hetkeksi kohoamaan.
Ei tahtonut millään kulua aika kun se oli uunissa. Luukun raosta tunki taivaallinen leivän tuoksu. Leivän pinta muuttui hiljalleen kauniin ruskeaksi, se kohosi komeasti ja lopulta sen voi vetää ulos uunista.
Herkkua, rapeakuorinen, sisällä isoja ilmakuplia, mehevä sisus ja mikä maku kun sivelin kuumalle leivälle voita. Vatsa oli jo täysi, mutta lisää oli pakko ottaa ja päälle paljon voita.
Jäihän sitä leipää. Aamukahvi ei olisi ollut mitään ilman sitä omin käsin leivottua herkkua.
Kuinka se nyt olikaan, kukaan ei kehu jos ei pääse maistamaan, minä saan kehua kun olen jo monta palaa syönyt.

Makeiden leipomista en yksin eläen harrasta. Enpä paljon ostele kahvileipää, ellei ole vieraita tulossa, tai ellen kutsu ketään kahville. Kun leipoo, on pakkolaittaa osa pakkaseen ja sieltähän sitä tulee pullanhimoon haettua harva se ilta. Ei pullanhimoa ole, ellei pullaa ole pakkasessa. Muuta makeaa en edes himoitse.
Nyt aion leipoa ruokaleivät itse, siinä säästää ja saa aina tuoretta ja oman maun mukaan tehtyä. Taikinaan kun voi käyttää kaikkea mitä muuten jää, puurot ja vellit, perunat ja vihannekset, mausteista puhumattakaan.
Valmiita ohjeita en kyllä käytä. Leipä syntyy taikinasta ja taikinan tekee kuka vaan jolla on jauhoja ja pieni perustieto leipomisesta.
No, onhan tuota leipomistietoa. Nuorena olin töissä Ekmanin Kotileipomossa ja siellä sai olla taikinantekijä, ylöslyöjä, paistaja ja seisoa jopa munkkipatojen hoitajana, eli munkinpaistajana ja juosta joskus pohkeet kipeinä uunin ja padan väliä. Jos ei nuorena opi, ei vanhana taida, vai kuinka sen paremmin sanois.

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Olin nuori ja nyt vanha, mutta yhä opin uutta.

Syyskauteen.

Sateella alkoi syyskuu, marja- ja sienimetsille sade on joskus ihan tarpeeseen, niin nytkin. Sienirihmastot kaipaavat vettä, koska ei siellä metsässä vielä monta rouskua ollut pinnassa, pieniä alkuja jossain kosteikossa.

Syyskauden toiminta alkaa tavanomaisilla kokouksilla ja kesän päättäjäisillä.
Eihän kesä tähän päivään lopu. Vielä tulee lämpimiä päiviä ja kuulaat yöt ovat tulossa kun taivas hiljalleen tummuu yötä kohti ja antaa kuun valaista taivaan kantta, tähtien tuikkeelle syvä avaruus  taustana. Jäin joskus tuijottelemaan taivaalle tähtikuvioita silmilläni etsien. Seisoin kävelytien reunassa ja eräs ohikukija huomautti ettei siellä mitään lentokoneita näy. Pelästyin puhetta, niin keskittynyt olin siihen niska kenossa taivaan katseluuni, mutta sehän osittaa kuinka voi antautua harrastukseensa, muuta ei näe, ei kuule.

Tänään kokoonnumme päättämään syyskauden toiminnan aloittamisesta. Puheenjohtaja on saanut meiltä vinkkejä ja vihjeitä syksyn tapahtumiin. Suuria suunnitelmia, pieniä tapahtumia, ei, vaan paljon ihmisiä mukaan toimintaan ja tapahtumiin. Alkaisiko tanssikausi naamiaisilla, sellaisia tässä olemme suunnitelleet.

Käsityöt olen kotona kaivanut esiin, lankaa ja puikkoja, haarukka ja virkkauskoukku, työvälineitä joilla saa monenlaista aikaan kun pitää sormet liikkeellä ja ranteet taipuvina. Jossain kerhossa kuulemma opettelevat tuota haarukkapitsin tekoa. Olen muutamille sen opettanut, mutta pitävät liian monimutkaisena ja sekavana ja minusta se on vain hauskaa ajankulua kuten kaikki käsityöt. Vanhat kädet puutuvat ajoittain, mutta silloin on hyvä syy jättää puikot ja koukut sivuun. Onhan niitä ajan tappo tapoja.

Monta viikkoa olen suunnitellut valokuvien käsittelyä ja kansioittamista. Picasan ohjelma kun kopioi kuvia kopioimisenkin jälkeen ja kansioissa on sama kuva jo kolmeen kertaan. Jokin muu kuvankäsittelyohjelma nyt käyttöön ja iltojen iloksi kuvien selaamista, muistitikuille siirtoa ja ehkä vielä niiden tulostamistakin ihan paperikuviksi. Välineitä olis, ja osaisinkin kyllä, mutta kun tuo aloittaminen on jäänyt ja jäänyt.
Mitään tekosyitä en enää itselleni hyväksy. Pimeinä iltoina on hyvää aikaa istua koneen ääreen ja kuvien mukana palata menneisiin hetkiin.

Me en minä, minä ja me, siinä se ero.

Kun kohtaa ihmisiä eri tilanteissa oppii löytämään erilaisia ominaisuuksia ja tapoja kuinka ihmiset suhtautuvat asioihin ja muihin ihmisiin, minuunkin.

Joutuessaan liikkumaan erilaisissa tehtävissä, työn tai harrastusten kautta, pääsee tutustumaan moniin ihmisiin. Sosiaalisesta tilanteesta, varakkuudesta tai asemasta riippumatta me voimme kohdata tasavertaisina, jos osaamme suhtautua ihmisiin ennakkoluulottomasti ja rehellisesti.

Joku voi olla aina tip top pukeutunut, kaikin puolin huoliteltu ja esiintyä silti kuin sivuosaa näytellen kaikissa kohtaamisissa. Hän on arka. Hänellä ei ole rohkeutta nousta huomion keskipisteeseen ja silloin on usein kyse juuri siitä itsetunnosta jonka perään aina huudellaan ja yritetään rohkaista arintakin persoonallisuutta uskaltautumaan esiin, vaikka ei eturiviin pyrkisikään.

Seura jossa itse liikku, myös sillä on vaikutusta siihen, kuinka ihmiset juuri minuun suhtautuvat. Mitä he minusta ajattelevat seuralaiseni huomioiden, koska juuri sillä on melkoinen vaikutus katsojan silmässä.

Harrastukset, joiden kannatus ja näkyväisyys on laajempaa kuin esim. kotileipurilla joka harrastaa jotain, mutta toimii yksin, tuovat mukanaan laajan tuttavapiirin, koska harrastetaan ryhmissä, isoissa joukoissa ja julkisuuttakin hakien.
Tanssiharrastus on yksi sellainen. Kansantanssit, tanhut ja senioritanssit ovat laajoja joukkoja kiinnostavia, usein isoina ryhminä paikkakunnilla toimivia esiitymisryhmiäkin. Riippuu ohjaajien innostuksesta ja taidoista kuinka paljon ryhmä osaa, koska niin se on aikuistenkin kohdalla, oppia saa itseään kouluttamalla, opettelemalla askel askeleelta.
Itse olen saanut paljon tältä harrastukselta. Liikumme ryhmänä, meistä puhutaan senioritanssijoina, ryhmänä jossa on erilaisia yksilöitä, mutta jota  katsotaan joukkona iloisia ihmisiä joille harrastus antaa liikunnan ilon ja sitähän me pyrimme jakamaan. Yksilönä emme ole niin tärkeitä, mutta joukossa olemme yksi joka on tarpeen. Minä en ole mitään, mutta ryhmästä puuttuu osa, jos olen poissa. Pariltani puuttuu pari, koska senioritanssit usein perustuvat paritanssiin ryhmässä.
Kuin salaa saan siis kunniaa ja huomiota kun me tanssimme joukkona. Komeaa katseltavaa oli satojen tanssijoiden yhteisesiintyminen Tampereella. Se kokemus kannustaa jatkamaan harrastusta, vaikka selkää joskus kolottaa ja polveen sattuu. Tanssi antaa ystäviä ja elämänvoimaa. Se kohottaa itsetuntoa, koska tiedän, tämän minä opin, tämän me opimme ja tässä me olemme sitten hyviä. Se on juuri sitä mitä jokaisen ihmisen pitäisi päästä kokemaan, olla ylpeä siitä mihin kykenee ja siitä mitä oppii.

Ehkä tulee aikoja jolloin ei jaksa, eikä riitä innostumisen kipinää enää mihinkään uuteen, silloin on kiva istua keinutuoliin ja kiikutella itsensä kivoihin muistoihin. Niissä sitä oli elämää!

Tanssien ja tavallisesti tallaten.

Tanssiristeily, senioritanssia tunti tunnin jälkeen, istuen ja seisten, mutta koko keho mukana liikkeissä.
Hieno kolmen vuorokauden jakso, matkoineen kaikkineen. Merikin oli meille suosiollinen, ei huomannut olevansa merellä, paitsi kun hytin ikkunasta katseli. Ainoat kuohut laivan keulan piirtämä vana vedessä ja laivan sivulla. Siinä kuu peilautui komeasti ja aurinko antoi säteensä hytin sisään.
Vuosi taas seuraavaan.

Kaikki ohjaaja ovat todella ammattinsa osaavia ja tanssin kautta antavat meille oppilaille kuin uuden elämän. Nyt saimme opetella kansanlauluihin sovitettuja tansseja, myös istumatansseina, joita on kiva mennä vaikkapa palvetaloihin esittämään ja tanssittamaan asukkaita, samoin vanhainkotien sairaspuolelle. Vanhukset ylös petistä, istumaan ja tanssimaan. Siksi tämä harrastus on vienyt minut tuohon suureen Senioritanssijoiden joukkoon mukaan, siitä nautti itse, siitä nautti katsoja ja sitä on hauska viedä muillekin.

Muutoinhan nämä reissut ovat sellaisenaankin kivoja katkaisemaan tavallista tallaajan arkea.
Jo lähteminen, pakkaaminen ja matka ovat seikkailua sinällään. Bussissa oli vain kaksi matkustajaa. Toinen rouva oli menossa lentokentälle, minä Kamppiin. Ystävällinen kuljettaja soitti ajojärjestäjälle, ja niin hän sai luvan poiketa Seutulassa, rouva pääsi autoa vaihtamatta suoraan kentälle ja minä ennätin mainiosti kävellen satamaan.
Oli tas huippuhetki. Poikkesin Kauppatorilla torikahviossa. Istuin kaikessa rauhassa, tarkkailin turisteja joita siihen aikaan sunnuntai aamuna olikin paljon liikkeellä. Turistibussit purkivat sisältöä satamalaitureissa, risteilyalukset odottivat matkustajia ja minun laivani ei ollut edes saapunut vielä, koska sen lähtöhän on vasta illalla. Me kyllä ahtauduimme laivaan jo kello 12.00 jolloin ohjelmamme alkoi. Siitä se lähti käyntiin, hytteihin pääsimme myöhemmin, mutta matkalaukut jätimme yökerhoon, kahvittelimme ja lauloimme alkajaisiksi.
Tavarat hyttiin ja tanssi alkoi.

Kauppatori kuhisi matkailijoita ja totta kai paikallisiakin oli liikkeellä.
Helsinki oli kiva asuinpaikka, ja työkin oli siellä, mutta se ainainen kiire. Muistelin milloin minulla olisi ollut aikaa istua ihmettelemässä torillakaan, saati että edes Esplanadin puistossa olisin ennättänyt kaupunkielämää seuraamaan. Silloin oli aina olevinan kiire! Olen kadottanut kiireen tunnun. Valmistaudun kaikkeen ennakolta, lähden ajoissa ja ennätän katsomaan ympärilleni. Näen enemmän. Näen elämää ja eläviä, näen ja haistan kun en juokse elämäni ohi.

Tänään kuljen taas seikkailuun josta en ennakolta mitään tiedä.
Tiedän vain, että tänään tapahtuu. Teen varmasti joukon mukana sellaistakin mitä en ole eläissäni kokenut, mutta valmiina olen tarttumaan kiinni koko päivään.
Jos paukkuu, paukkukoon, jos repee, revetköön, mutta illalla voin tatusti sanoa nauttineeni täysin rinnoin.

Kuin tuo mänty, vahva runko
muhkuraiset juuret työntyneinä meren rantahiekkaan.
Pysyy pystyssä myrskyn raivotessa aalloilla ja tuulen taivuttaessa sen tuuheaa latvusta,
tai kuin kelottuneet oksat syvällä Lapin korvessa. Maahan kaatunut, siihen hiljalleen lahoavana.
Aika kulutti sen voimavarat. Suojaavan kaarnan puu menetti hiljalleen, tikat sen alta etsivät ravintona, kunnes kaarnaa ei enää ollut, vain harmaata pintaa, sileää kuin plyysi, ihanaa käden alla, eikä se ole vielä kuollut.

Haluaisin kulkea eteenpäin elämäni pitkospuilla.
Tuolla Perämeren saaressa ne suojaavat luontoa ihmisten jaloilta. Kenenkään ei ole tarve, eikä lupa tallata arvokasta maisemaa täyteen polkuja. Ei saa häiritä luontoa, ei lintuja, eikä pienintäkään nisäkästä tai nilviäistä. Saaressa on keväällä jopa rantautuminen kielletty.

Kuin kaikki nuo, jykevä puu, kelo odottamassa loppuansa, pitkospuut ohjaamassa tietä kulkijalle, sitä on elämä, vaikka aina ei simin näe, eikä korvin kuule oikeaa suuntaa, ei ole mitään syytä epäröidä.
Jokainen aamu on uusi sivu elämän kirjaan, jokainen kadonnut päivä odottamassa unohtamista ja jokainen huomista kohti otettu askel kulkee elämän pitkospuilla kohti sitä hetkeä kun askeleet päättyvät, pitkospuut päättyvät jonnekin mihin silmä ei näe.
On hienoa saada kokea kaikki elämän mäet ja mutkat, löytää niistä se jokin joka kantaa huomisiin.

Itsetunto.

Minä, kuten moni  ikäiseni, sain kasvatuksen joka oli sen ajan tiukkaa ja vaativaa.

Olen joskus ajatellut, että se oli jotenkin liiankin ankaraa, mutta kuitenkin ollut kiitollinen  vanhemmilleni siitä perustasta jolle olen voinut elämäni rakentaa.

Olen pyrkinyt rehellisyyteen ja avoimuuteen, mutta joskus elämässä on tilanteita joissa on pakko jättää sanomatta sellaista jolla tietää olevan haitallinen vaikutus kuulijaansa. Silti olen ollut rehellinen, enhän ole vääristellyt asiaa ja puhunut ovesta jos piti puhua jotain ikkunasta.

Tämä liika avoimuuuskin on haitallista. Tulee paljastaneeksi asioita joita ei ehkä haluaisikaan muiden puitaviksi, mutta en kadu noita paljastuksiakaan, nekin ovat osa minua, juuri ja vain minua.

Kanssaihmisten kanssa ei aina suju kuin elokuvissa. En tiedä, kaikkia ihmisiä vain ei opi lukemaan ja eniten minua loukkaa muiden selittelyt, asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä eikä selitellä ja puhua muunnettua totuutta. Viimeiset vuodet olen saanut olla vastaajana muiden syytöksiin, niiden syy on seurausta monista asioista ja päätöksistä joita minun on ollut tavallaan pakko tehdä. Taloudelliset menetykset ovat kasvaneet, mutta onneksi nykyisellään noiden asioiden tilanne on vakio, ellei siellä jossain edelleenkin keksitä jotain uutta "pääni menoksi". Häviötänsä he eivät ole helpolla myöntäneet, jos myöntävätkään.

Sanon kuin entinen hallikauppias, Katteluksen - mamma sanoi; "Kaikkia kauppoja ei kannata tehdä, ei sinunkauppojakaan".

Tuokin asia on sellainen jota kannattaa pohtia enemmän kuin rivin verran, mutta kuittaan sen nyt muutamalla sanalla. 

Olen solminut monia kauppoja, sinunkauppojakin, mutta loppuviikolla soitti eräs kauppakumppanini, kysyi pyykkikiven paikkaa ja kertoi olevansa ostokseensa tyytyväinen. Sepä lämmitti mieltäni. Tein myyyntituotteestani rehellisen selonteon, kerroin kaiken tietämäni ja vielä senkin mitä epäilin. Siitä olikin hyötyä, kaikki tuli kirjattua totuudenmukaisesti ja allekirjoitettiin asiallisesti.

Kunpa noissa suullisissakin kaupoissa, sinunkaupoissakin, voisi soveltaa samaa käytäntöä, että kaikki olisi muistissa molemmin puolin sovittuna, vaikka allekirjoittamatta.

En osaa ajatella tilannetta jossa ystävyys kuitataan turhilla syytöksillä ja puhumattomuudella.

Ikinä en ole moista kokenut, aina on asioista voitu puhua, ellei ole ilmiriitaa ja vihaa jota ei voi hallita muutoin kuin kääntymällä pois. Onko ystävyys niin halpaa? Olenko minä liian vaativa kun odotan avoimuutta ja kysyn sellaistakin mistä muut eivät  ehkä mitään puhuisi? 

Hyvä itsetunto on vahvuus joka auttaa suhtautumaan tuollaisiinkin kokemuksiin siten kuin pitääkin, kun en mitään voi, antaa  olla, minulla ei ole mielestäni mitään anteeksipyydettävää, en tietoisesti ole sanonut tai tehnyt nitään väärää, oman mielipiteeni takana seison edelleenkin, enkä ala valehtelemaan ja vääristelemään mitään tehtyä tai tekemätöntä elämässäni.

Ystävät ovat voimavara josta voi ammentaa, joita voi tukea ja joiden kanssa löytää eri puolia elämästä.

Kiitos, juuri sellaisia ystäviä minulla on ja on ollut. Hyviä muistoja on kertynyt, uusia harrastuksia on löytynyt ja yhteiset matkat ovat avartaneet maailmankuvaa, antaneet uutta pohjaa kokea ja jakaa tuntemuksia.

Olenhan minä ollut hukassa itsetuntoni kanssa, etsin pienistä palasista, eilisten murusista itseäni ja minuuttani. Tuntui jo ettei minulla ole edes omaa nimeä ja siinä tilanteessa tein muutoksia elämässäni. Niihin aikoihin tein vääriäkin johtopäätöksiä ja jouduin tavallaan omaa tyhmyyttäni ojasta allikkoon. Mitä tutumpi ihminen, sen vähemmän voi luottaa, tai eihän se kaikkien kohdalla toki pidä paikkaansa, mutta minä sain kyllä kokea ihmisten raadollisuuden, mutta löysin itseni.
Mitään kokemuksia ei voi sanoa turhiksi. Kaikesta oppii. Oppii olemaan varovaisempi, luottamaan intuitioon enemmän kuin muiden puheisiin.

Kaikki haavat paranevat, arpikudos voi olla jopa vahvempaa kuin entinen, haavoittuva pinta.
Haavoja nuollen koirakin makaa paikoillaan kun on juossut turhaan saaliin perässä ja käpälät ovat täynnä ohdakkeen piikkejä.

Uskon tietäväni kuka olen, mutta minulla ei ole mitään tarvetta nousta jakkaralle julistamaan minuuttani, riittää, että itse tiedän mitä haluan ja minkä voin antaa pois.
Tämä ikä alkaa jo olla luopumisen aikaa kaikin tavoin. Harvemmin elämään enää ilmestyy sellaisia hurman hetkiä, että luulisi nuortuneensa, mutta sellaisillakin hetkillä on oma osuutensa ihmisen onnellisuuteen ja siihen itsetuntoonkin.  Kunhan nyt pieniä ilon pisaroita ja pieniä voittoja, silloin kestää pienet murheetkin paremmin.