Leivon, leivon leipäsiä.

Hyllyssäni on monen monta keittokirjaa.
Nettisivuilta voi hakusanalla löytää lukemattomia leivonta ja ruoka ohjeita kautta kirjoittavan maailman.
Paljon sellaisiakin ohjeita joiden raaka aineista ei ole aiemmin edes nimeä kuullut. Televisiossa on päivittäin kyllästymiseen asti ohjelmia kokki sodista ja muista ruokaan liittyvistä asioista, mainoksien myötä ja ilman niitä. Ei huvita avata määrättyjä kanavia kun nälkä ei välttämättä vaadi mitään hienoja herkkuja, eikä noista kisailukokkien resepteistä kukaan saa selvää, ei kai ole tarkoituskaan tarkemmin niitä analysoida, kunhan tuomarit tuntevat maut ja arvostelevat tuloksen.

Olen rakastanut leipomista ja kokkaamista, mutta harvoinpa niitä kalliita herkkuja on ollut vara pöytään kattaa, joskus sentään. Lihakauppias Salminen tuli joskus ovelleni kokonainen naudan sisäfile kainalossa, vain voipaperiin käärittynä, suoraan kylmiöstä, 20 metrin päässä asuntoni ovelta.
 Hän sanoi heti ovella; " Haluan syödä tänään hyvin, se on taas köydenfile. Tulen siinä kolmen aikoihin."
Niin sitä kokattiin ja eihän hän koko filettä syönyt. Niihin aikoihin oli aina hyvää lihaa tarjolla ja jopa halvemmalla kuin tavalliselle kaupassa poikkeajalle, koska olin ns.  takaovelta ostaja. Sanoin vain ohimennessäni pojille mitä tarvitsen ja lihat leikattiin valmiiksi, sen kun otin käärön mukaan ja jätin rahat kouraan, kassa kun oli myymälän puolella. Helsingissä oli silloin -70 luvulla lihatukkuliike Liha-Pala, taisi olla jo  -60 luvullakin jolloin jo  tukusta lihaa ostin. Kahvia ostin Kallen kahvilta.
Että on sitä ruokaakin laitettu, jos on syötykin.

Nyt eilen iltapäivällä innostuin leipomaan hiivaleipää. Tein juuren jonka annoin käydä viisi tuntia ja tein juureen taikinan jonka jätin erittäin löysäksi ja alustin suoraan leivinpaperille ja pellille hetkeksi kohoamaan.
Ei tahtonut millään kulua aika kun se oli uunissa. Luukun raosta tunki taivaallinen leivän tuoksu. Leivän pinta muuttui hiljalleen kauniin ruskeaksi, se kohosi komeasti ja lopulta sen voi vetää ulos uunista.
Herkkua, rapeakuorinen, sisällä isoja ilmakuplia, mehevä sisus ja mikä maku kun sivelin kuumalle leivälle voita. Vatsa oli jo täysi, mutta lisää oli pakko ottaa ja päälle paljon voita.
Jäihän sitä leipää. Aamukahvi ei olisi ollut mitään ilman sitä omin käsin leivottua herkkua.
Kuinka se nyt olikaan, kukaan ei kehu jos ei pääse maistamaan, minä saan kehua kun olen jo monta palaa syönyt.

Makeiden leipomista en yksin eläen harrasta. Enpä paljon ostele kahvileipää, ellei ole vieraita tulossa, tai ellen kutsu ketään kahville. Kun leipoo, on pakkolaittaa osa pakkaseen ja sieltähän sitä tulee pullanhimoon haettua harva se ilta. Ei pullanhimoa ole, ellei pullaa ole pakkasessa. Muuta makeaa en edes himoitse.
Nyt aion leipoa ruokaleivät itse, siinä säästää ja saa aina tuoretta ja oman maun mukaan tehtyä. Taikinaan kun voi käyttää kaikkea mitä muuten jää, puurot ja vellit, perunat ja vihannekset, mausteista puhumattakaan.
Valmiita ohjeita en kyllä käytä. Leipä syntyy taikinasta ja taikinan tekee kuka vaan jolla on jauhoja ja pieni perustieto leipomisesta.
No, onhan tuota leipomistietoa. Nuorena olin töissä Ekmanin Kotileipomossa ja siellä sai olla taikinantekijä, ylöslyöjä, paistaja ja seisoa jopa munkkipatojen hoitajana, eli munkinpaistajana ja juosta joskus pohkeet kipeinä uunin ja padan väliä. Jos ei nuorena opi, ei vanhana taida, vai kuinka sen paremmin sanois.

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Olin nuori ja nyt vanha, mutta yhä opin uutta.