Tuleehan niitä juhlia.

Otti ihan vietävästi päähän.
Päätä särki syömättömyys, vesi velloi vatsassa kaksi päivää ja tyhjennys juoksutti tuolin ja vessan väliä koko yön.
Aamulla päänsärky ja ohjeessa luki, "..ota aamulääkkeet vasta tutkimuksen jälkeen.." Tutkimusaika kello 13.00. kuinka hiivatissa minä pystyn ajamaan tuonne Keskussairaalaan kun oksettaa ja ... eikä päässä tunnu muuta kuin jyskytys.

Eikä se tutkimus ollut niitä elämäni helpoimpia.
Kamerahan ei suostunut etenemään suolistossa. Mutkia, mutkia, joiden kautta letkua saada ihan vatsalaukkuun asti. Kyllä teki kipäeää. Käännettiin selälleen ja kyljelleen, toiselle kyljelle ja selälleen, kaksi hoitajaa painoi vatsaa milloin oikealta, milloin vasemmalta, kai kipuakin hellittämään, mutta sattuihan se.
En ole kipuherkkä, mutta oli pakko sanoa välillä, että nyt sattuu enemmän kuin lääkäri määrää ja lääkärillä oli hauskaa...
Kyllä hoitajat, joita paikalla oli monta, sanoivatkin, että olihan vaikea tehdä tutkimus loppuun. Harvemmin on lääkärinkin mukaan niin "kiinnikeitä" kasvanut suolisto kuin minulla. Hän jutteli pitkään ennen ja jälkeen tutkimuksen, tumma, komea mies, suklaanruskeat silmät katsoivat minua suoraan silmiin. Hän kertoi hyvän uutisen, ei ole mitään kasvaimia, mutta vaivani syy ei selvinnyt, joten lisätutkimuksiin vain. Seuraava aika tulee postissa, sanoi hoitaja.

Tutkimuksen mahdollisesti aiheuttamien tulevien oireiden varalta minut määrättiin pysymään kotosalla ja tulemaan ensiapuun jos oireita ilmaantuu.
Niin jäi juhlat ja viikonloppu.
Olihan niitä oireita, päänsärky on nyt vasta helpottunut, vatsan pintaan ei saa koskettaa, niin on arka.
Ei auta aamulenkille kireitä farkkuja laittaa, ei, vaikka kuinka haluaisi pasteerata muka tyylikkäänä.
Lenkille kuuluu kyllä rento asu ja hyvät lenkkarit.

Tuo lääkärin silmiin katsominen sai minut muistamaan kuinka tässä yhdelle tuttavalle huomautin, ettei hän koskaan katso silmiin kun puhuu minulle.
Hän selitti, että on kielletty katsomasta.... en ymmärrä. On reilun ja rehellisen tuntua, kun katsoo silmiin puhuessaan. Ilmankos meillä ei mennytkään kaikki nappiin, eikä syy ole pohjalaisuuteni.
Lapseni lapsen lapsi sanoi pienenä kun  hänellä oli jotain asiaa ja minä, tai muut vastasimme jostain sivulta katsomatta häneen ; "Katsoisitko minua silmiin kun puhut minulle!"

Kaikkea sitä tuleekin mieleen.
Harmittaa kun en voinut lähteä ja onhan taas maanantaina aika varattuna tuolla terkkarissa. Olis ollut vain pikavisiitti. Tuleehan niitä päiviä ja viikonloppuja, juhliakin, mutta parasta tässäkin se, että tiedän olevani melkoisen terve, vaivastani huolimatta. Tai enemmän kuin melkoisen...

Muistoja ja aarteita

Kirjahyllyni on oikeastaan monien muistojen arkku.
Siellä on kirjoja, lahjoja, maljakoita ja laaja palkinto kokoelma oikeastaan kolmenkymmenen vuoden ajalta.
Kävimme miesvainajani kanssa ammattiliittojen, työnantajaliittojen,  järjestöjen, urheiluseurojen, työpaikkojen yms. kilpailuissa ja suhteellisen hyvin minäkin siellä joukossa "sohelsin" ja omiakin palkintoja kotiin kannoin.  Mieheni voitti  useimmiten ikäluokkansa sarjat kuulantyönnössä, 100 metrillä, ja jopa pituudessakin, mutta useimmiten olikin kyse kolmiottelusta. Yleisurheilua, hiihtoa, maastojuoksua, tikanheittoa, lentopalloa, pilkki- ja onkikilpailut, ajotaitokilpailut (minä) ja  mitä kaikkea sitä tulikaan yhdessä harrastettua.

Viiri pöydälläni lahja työpaikkani kalakerholta 70 vuotis päiväni johdosta.
Olin yllättynyt, mutta hoidinhan taloudenhoitajan pestiä, melkoisella menetyksellä, vuosikaudet.
Pilkkikilpailissa voitin jopa miehet.

Nyt kun ikää tulee lisää ja harrastuksetkin muuttuvat, olen huomannut kuinka pilkkiminen on jäänyt vähälle.
Talvella palelee jalat. Olihan minulla kunnon pilkkisaappaat, mutta taisivat osua jonkun  nuoren vuokralaiseni muuttokuormaan. Kalastaminen kun on sittenkin niin kivaa, vaikka saalista ei tule joka järveltä. Ei auta millaiset moormuskat tai värikoukut on käytössä, mutta onko se saalis aina tärkein?

Kirjahyllyni päällä on pitkä rivi viirejä, lahjoja joita ystävät ja yhdistykset jakavat merkkipäivinä, tai tuovat kiitoksena toiminnasta.
On siellä niitä isoja kiertopalkintojakin jotka eivät kokonsa vuoksi mahdu lasi ovien taakse kaappiin.
Istuin aamulla katsellen hyllyä ja kaikkea sitä tavaraa jota ilman tulisin toimeen, mutta kun kaikella on oma arvonsa muistoesineenä, lahjana jota ei vain raaski heittää hyväntekeväisyyskirpparille.
Pölyt on pyyhittävä ja annettava kaiken olla, ainakin toistaiseksi.
Mitä mietin huomenna, mikä muisto tarttuu ensiksi silmään, tai mikä ajatus herättää sanaisen arkkuni.

Onko politiikka vain peliä.

Politiikka on ja pysyy vaikutuskanavana, jonka lonkerot ulottuvat pienimpäänkin toimintaa ja päätöksiin yhteiskunnassa.
Istuin lapsena jossain penkin päässä kuuntelemassa kun aikuiset puhuivat asioiden hoitamisesta ja vaihtoehdoista. Varsinkin, kun oli vaalit tulossa, silloin noita "tupailtoja, oli useammin omassa kodissanikin. Tuon taivaallista en silloin vielä politiikasta ymmärtänyt, kuuntelin ja kuulin, kuinka joku oli eduskunnassa asti niin sanonut ja olisi pitänyt sanoa näin.
Niihin illanistujaisiin liittyi arpajaisia, tikanheitto kilpailut ja kahvia juotiin ja tarjottiin joka talossa.

Kotini oli usein kokoontumis paikkana kyläläisille. Myös uskonnolliset, eri uskontojen kannattajat pitivät seuroja ja puhuttiin paatoksella taivaasta ja helvetin tulesta. Ehkä juuri niistä lapsuuden ajan muistoista ja kokemuksista olen luonut itselleni oman lapsenuskoni jossa ei ole vain tuomitseva Jumala, vaan armollinenkin. Oikeastaan monien sen ajan saarnamiesten ja pappien puheista syntyi valtava pelkotila. Liekö se syynä ettei nykyisinkään ole tarvetta mennä paatoksellisesti puhuvaa  pappia kuulemaan, vaikka kirkossa käynti on oma rauhallinen hetkensä. Rakastan vanhoja kirkkoja ja niissä olevaa kirkkotaidetta. Useimmiten pyrin menemään kirkkoon ja hautausmaalle, kun uusilla paikkakunnilla vierailen.

Samaa paatoksellisuutta kuin saarnoissa, kuulee usein politiikkojen puheissa. Nykyisin on melkein yleinen tapa moittia muiden puolueiden päätökset suoralta kädeltä ja miettimättä kuinka omia päätöksiä voisi yhdistää niihin, etsiä kompromissi, yhdessä etsitään asioille oikeaa suuntaa. Julkisuudessa tapahtuvaa muiden arvostelua tunnutaan pitävän ainoana tapana saada oma ääni maailmalle. Politiikasta on tullut peli, jossa jokainen haluaa olla voittaja. Ei vain maan asioissa, vaan maakunnissa ja kunnissa olisi nykyisessä tilanteessa tarve yhteistoiminnalle, unohtaa ne perinteiset erimielisyydet ja pyrkiä yhteiseen hyvään. Sitä taitaa saada odottaa hamaan kuntien lakkauttamiseen asti.

Lapsuuden ajan vaikutukset omien periaatteiden muokkaajana olen aina tunnustanut.
En ole fanaattisesti jonkun puolella ja toista vastaan, mutta arvostan heikompienkin kansalaisten huomioon ottamista, kukaan ei saa jäädä yksin, eikä kukaan saisi olla aina eturivissä kun etuuksia jaetaan.
Yksi pääsky ei kesää tee, eikä kurki yksin lentäessään  tee aurankärkeä. Vaikutusmahdollisuuksia pitää aina etsiä joukoista. Onko se joukko jossa seison oikea? Siihen tuskin kukaan osaa vastata, politiikka kun on sittenkin suuri pelilauta ja me kansalaiset kuin pelinappuloita, meillä joko voitetaan, tai hävitään, joukon koostakin riippuen. Katsotaan nyt, mihin kuntaan tai kaupunkiin kukin kunta liittyy tai liitetään, aina se tarkoittaa kuntalaiselle menetyksiä, vaikka kuinka muuta puhutaan.

Olin aikoinaan aktiivisti mukana ammattiliitojen toiminnassa, mutta poliittista ristiriitaa niissä ei useinkaan ollut tarve ruotia. Ainoa tilanne, kun minulta kyseltiin puolueen jäsenkirjaa liittovaltuuston jäsenasiassa.  Silloisen ammattiliiton puheenjohtaja kyllä ilmoitti, ettei jäsenkirjaa voi kukaan vaatia, enkä minä sitä hankkinut! Hyvin mahduin joukkoon päätöksiä tekemään.
 Ammattiosasto oli kuin toinen koti, mutta siellä tehtiin työt talkoilla. Vain hyviä muistoja niistä ajoista.. ja hyviä päätöksiähän me teimme, vaikka vastapuoli ei niitä aina hyväksynyt, vaan pani meidät taistelemaankin.

Tallinnassa kuljeskellen kannattaa välillä nostaa katse  katon rajaan ja seurata kadun pinnastakin millaisen taideteoksen yli kävelee.

Sadevesikaivojen kannet ovat usein ihan komeita.

Aamujumppa.

Makaan selälläni vuoteellani

ja mietin tätä aamukankeuttani.

Nousen ylös, aamujumpan aloitan

käsilläni varpaitani tavoitan,

vaan ei, ei tänään ihan lattiaan

sattuu tuonne toiseen pakaraan.

Ei auta lannistua, uusi venytys

ja voimakkaampi tämä yritys

kun sormin kiinni otan varpaistani

ja nautin tästä aamujumpastani.

Nyt selkälihaksiinkin venytystä,

ei yrittää voi tänään uutta ennätystä,

kun tuntuu punnerruksetkin vaikeilta,

jo hikikarpaloita valuu poskilta.

Nyt keppijumppaan, - kiertää vartalo

on keppi kädessäni, mokomakin astalo.

Voimaa vaatii yhä enemmän ja enemmän,

kun vartaloa kiertoliikkein venytän

ja hiki valuu yhä vuolaammin,

kun tartun kiinni käsipainoihin.

Kas venytystä vaatii vanha kroppa

kun alkaa olla kehoni jo jätekoppa

joka vetää kaiken sisälleen

ja muuten - minkä mahtaa vanha kiloilleen-.

Uneton yö ajatuksia täynnä.

  

  Jotain ajatuksia taas paperille. Kun  kaikki asiat pyörivät mielessä, yöt valvoen ja päivät jossain horroksessa on parempi analysoida ajatuksia ja purkaa sanoina ulos.

  Selkää on särkenyt taas pari viikkoa. Ei oikein istuminenkaan luonnistu, kuin hetken kerrallaan, mutta eipä tuo makaaminen sovi selälle lainkaan. Nytkin valvottu yö takana. Yritin opiskella taas tuota englannin kieltäkin, mutta kun ei voi istua pitkiä aikoja, on oppikirja aina heitettävä sivuun.

  Yön tunnit ovat aktiivista aikaa mielikuvituksille ja ajatuksille, monet kirjailijat sanovat kirjoittavansa useimmiten yöllä. Vuosia sitten valvoin ehkä enemmän kuin nykyisin ja silloin oli aina lehtiö käsillä. Kirjoitin ja kirjoitin, ikävä sai sanat, haaveet leijailivat kirjaimina paperille ja ne unelmat, jotka olivat kuolleet, huomiset, joita ei tuntunut olevan, ne katosivat ajatuksistanikin. Kun luen sen ajan tekstejä, näen kuinka ahdistavana tunsin leskeyteni. En osannut itkeä surua ulos. Kirjoitin viestejä ajattomuuteen, terveisiä rajan taakse, mutta, vaikka en odottanut vastauksia, sain niitä. Usein huomasin toimivani kuin kone, kuin näkymättömän käden ohjaamana ja silloin tiesin olevani sanattomassa yhteydessä pois nukkuneen kanssa ja hän teki asioita kauttani.

  Pari, kolme vuotta olen kirjoittanut vähemmän talletettavaa tekstiä.

  Monta tarinaa olisi kirjoitettavaksi, mutta ne koskettavat niin henkilökohtaisia asioita etten niitä halua puida enää enempää. Ne ovat satuttaneet, jättäneet pysyvät haavat ja kalvavat ajatuksissa pettymyksinä joidenkin ihmisten tapaan hoitaa asioita.

  On helpompaa unohtaa, pyyhkiä heidät pois ajatuksista, koska asioita ei enää voi muuttaa, ne on lopullisesti sinetöity ja päätökset tehty.

  Eivät kaikki asiat suju kuin sarjakuvassa. Ihmissuhteet ovat vaikeita asioita, kun mielipiteet muokkaavat ajatuksiamme ja johtavat eri suuntiin, vaikka kuinka haluaisi pysähtyä vain nautiskelemaan toisen ihmisen seurasta. Liian paljon yhdessä, liian paljon erillään, mutta ne eivät ole ainoa syy yhteisten tavoitteiden katoamisesta. Suku on pahin, sellainen sanontakin pitää paikkansa. Jätän kuitenkin tämänkin asian vähemmälle huomiolle omissa ajatuksissani, sillä pitkään on ollut muutakin  nieleskelemistä näissä ihmissuhdekiemuroissa.

  Tunteellisena ihmisenä olen kaivannut elämääni tunnetta, tilanteita joissa olisin tuntenut olevani tärkeä ja että se olisi minulle sanottu, että olisin sen tunteena kokenut, kun sanoja ei ole ollut.

  Toiset ihmiset ovat olleet minulle korvaamaton tuki viime aikojen myrskyissä ja en tiedä olenko osannut kiittää tarpeeksi selkeästi. Molemminpuolista luottamusta, vahvaa ystävyyttä ja sanoittakin osoitettua yhteenkuuluvuutta ei mikään voi korvata, mutta sanojakin tarvitaan. Vaikka olenkin ollut se heikko osapuoli, tarvinnut apua ja tukea, en ole halunnut olla kenenkään talutusnuorassa, kuinka se asia nyt käsitetäänkään. Omat valinnat, omat päätökset ja oma tie, vaikka kivinenkin, ovat perusta jota kaikkien pitäisi toisissaan kunnioittaa.

  Tässä hetkessä on itselläni avaimet joilla huomisiin on hyvä kulkea. Tunnen olevani vapaa olemaan ja tekemään asioita omien halujeni mukaan, omassa aikataulussa, omiin voimiini luottaen.

  Onnellisuushan riippuu mielentilasta. Sitä ei osteta purkissa pikajuomana, sen joko löytää, tai sitä etsii väärin perustein vääristä asioista. Kun tapaa ystäviä jotka ovat ystäviä ilman, että minun pitää olla jotain muuta kuin olen, ne hetket ovat, kuin lääkettä jota ei tiennyt tarvitsevansa. Ystävyyttäkin on monenlaista. Tuttavuus ja ystävyys ovat, kuin pyhä ja arki toisilleen, vierekkäin, mutta erilaiset.

Molempia tarvitaan elämän moninaisuuteen, yhteiseloon ja mielenkiintoisiin hetkiin joista päiviemme sisältö koostuu.

  Hyvän päivän tutut ovat suola arjessa. Heilläkin on oma osansa siihen, kuinka näemme ja koemme tapahtumia joihin emme aina itse ole vaikuttamassa. Kuulumisia jaetaan ja tapahtumista puhutaan yleisemmällä tasolla, kuin ihan läheisten ystävien kesken. Itsekin toivoisin etteivät ystävät jättäisi yhtäkään ihmistä, vaikka joskus tulee eteen tilanteita, joissa ystävyyttä  punnitaan todella tarkalla vaa’alla.

  Vaikka perhe on tärkein, sekään ei aina tuo onnea. Perhe voi olla yhteisö josta haluaa hypätä ulos, uskoa omiin voimiinsa ja tehdä omat valintansa. Joskus se on paras valinta, senkin tässä on saanut kokea.

  Onko rakkaus ainoa voimaannuttava tunne?

  Onko rakkautta ja rakastumista pakko etsiä?

  Eikö hyvä ystävyys korvaa rakkautta?

  Syviä tunteita ja yhteen kuuluvuutta voi tuntea, vaikka ei tulisesti olisi rakastunutkaan. Toisen ihmisen arvostaminen ja kunnioittaminen ovat tärkeä seikka ihmissuhteessa, ilman rakkauttakin.

Olen kirjoittanut rakkaudesta, sen kokemisesta ja sen kaipuusta erinäisiä kertoja. Ihmisen ikävä toisen luo on nuorena ihan erilainen tunne, kuin nyt ikääntyneenä, kun asia on tuttu ja koettu.

Eihän rakkautta ilman voi elää, jotain rakastettavaa on kaikilla ja kaikessa. Rakkaita ihmisiä, ystäviä joita voi sanoa rakkaiksi ja tärkeiksi, niitä meillä kaikilla on, mikäli emme ihan tynnyrissä elämäämme elä.

Kosketuspintaa pitää olla, halata ja antaa suukko poskelle, lähestyä ilman pyyteitä, sellaistahan hyvään ystävyyteen kuulluu ilman ehtoja.

  Onneksi minulla ovat ystävät tukena ja apuna, kuuntelemassa kun sisäisesti ahdistaa ja samalla heillä on mahdollisuus purkaa omia paineitansa kertomalla niistä minulle. Toivon kykeneväni olemaan olkapää jota vasten voi vaikka itkeä, mutta haluaisin pitää itsellänikin sellaisia ystäviä.

Meillä on ollut vuosia tapana kerääntyä erään palstan käyttäjinä viettämään joko viikonlopun yhdessä, tai menemään risteilylle jonka aikana kokoonnumme viettämään yhteistä aikaa suljettuun tilaan ja siihen kaikilla laivoilla on aina saatu tilaa. Noilla reissuilla olemme ystävystyneet, meille on monien kanssa syntynyt lujat ystävyyssuhteet, sukupuolista riippumatta, monille juuri siitä syystä. Pariskuntiakin on ollut mukana, seurusteleva parejakin, mutta pää asia noilla tapaamisilla on ystävyys ja muistot yhteisistä hetkistä. Emmepä kovin usein muuten tapaisikaan, asumme niin laajalla alalla pitkin armasta kotimaatamme, naapurimaastakin osa.

  Olen monella tavalla onnekas.

  Kun vuosia mietin leskeyttäni neljän seinän sisällä, osaamatta itkeä surua ulos, silloin olin todella hukassa. Edessä, vain pimeitä, yksinäisiä päiviä ja toivottomuutta. Ainoa elämänhalu ilmeni kirjeissä tuntemattomaan, haaveissa ja unelmissa, vaikka ne olivat, kuten nyt sen asian ymmärrän, sitä terapiaa jonka tarvitsin. Vuosien yksinäisyys vei alhoon, jossa olivat jo itse tuhoisat ajatuksetkin vallalla. Onnekseni, ja vain hyvällä tuurilla, löysin uutta toimintaa, uuden työn ja sitä myötä kyllä koin lopullisen herätyksen muutokseen koko elämässäni.  Sitä päätöstä saan kiittää, mutta se toi paljon sellaista kielteistäkin, jota en missään tilanteessa olisi halunnut kokea. Nyt ne asia on koettu, kasvattavia ja itsetuntoakin vahvistavia. Päätin, ettei missään tilanteessa kukaan kävele ylitseni, pidän omasta päätösvallastani kiinni ja elän vain itselleni mieleisellä tavalla.

  Tänään, tässä koneeni äärellä voin sanoa olevani tyytyväinen omaan elämääni. Kun ei odota kuuta taivaalta, riittää tähtien tuike.

Arka paikka.

Poltin kuumalla vedellä jalkani.
Kuumaa vettä kaatui viime talvena suoraan jalalleni, paksu sukka ei tahtonut lähteä pois jalasta siinä kiireessä ja palovammasta tuli laajempi, kuin olisi ehkä ilman sukkaa tullutkaan.
Nyt jalassa on ainainen arka paikka.

Meillä ihmisillä on arkoja paikkoja joihin ei voi koskea. Meitä sattuu. Meitä satutetaan ja vaikka vamma näyttää parantuneen, siitä jää kipeä kohta joka ei koskaan parannu ennalleen.

Meitä loukataan sanoilla ja teoilla, meitä lyödään ja me itse syyllistymme lyönteihin. Ihmisluonne on arvaamaton ja ellei kykene hallitsemaan tekojansa tulee loukanneeksi kanssaihmisiä, vaikka aina ei edes tarkoittaisi sanoja loukkaaviksi.
Me luemme muiden ihmisten tekoja väärin, me ymmärrämme sanoja juuri sen hetkisen mielentilamme mukaan ja usein hetki oli väärä, sanat eivät niinkään. Väsynyt ihminen ottaa kaiken totisemmin kuin pirteänä ollessaan. Kiukustuminen on lähempänä kuin itsekään osaisi arvata. Se arka paikka on arempi, arpi joka joskus on syntynyt, avautuu uudelleen. Itsehillintä on paras puolustuskeino kun tuntuu ettei jaksa kuulla enempää.
Riitaan on aina kaksi osapuolta, turhaan syyttää aloittajaa. Turhaan syyttää saamistaan iskuista, jos itse on iskenyt takaisin.

Arka paikka voi olla muistoissa säilynyt tunne tai tilanne johon ei halua palata.
Minun arka paikkani on hetki jolloin menetin puolisoni. Sellaista hetkeä en koskaan halua kokea uudelleen.  En halua kiintyä niin lujin sitein mihinkään olevaan, että kaikki huomiset katoavat siihen yhteen hetkeen.
En tiedä millaisin tuntein voisin kohdata uutisen vakavasta sairaudesta omalla kohdallani.
Katselin aamulla valokuvia ja lueskelin joitain päiväkirjoja joita olin kirjoittanut äidin sairaalajakson aikana.Siltä löytyi yksi arka paikka ja itkin, itkin ikävää, ja itkin äidin ikävää, joka oli itselleni kova paikka.
Äiti ei pelännyt kuolemaa, hän pelkäsi eroa meistä lapsista. Hän sanoi usein; " Minun tulee teitä lapsia niin ikävä". Äidin rakkautta viimeiseen asti.

Haavoja olen saanut, arpia on syntynyt ja on jäljellä avohaavojakin joihin ei ole lääkettä tarjolla.
Ne ovat niitä sisimpään sattuneita iskuja, loukkaavia sanoja ja tekoja joita ei ole sovitettu, ei anteeksi pyydetty, eikä selitetty. Kannan niitä, koska ne ovat osa elämääni ja tiedän etten ole ainoa joka itkee sisimmässään, mutta ei valita. Turhaan sellaisia asioita kantaa repussa mukana, jotka voi jättää kuin vinttikomeroon, jonnekin muistin lokeroon josta niitä ei aina tule kaivelleeksi esiin.
Mitä harvemmin niitä arkoja paikkoja koskettelee, sen helpompi ne on ikäänkuin unohtaa.
Kun laitan lenkkitossun palaneeseen jalkaani, sidon sen nauhat löysemmin kuin toisen tossun ja joskus en edes huomaa arkaa paikkaa ja kulku on ihan helppoa.
Löysemmin ottein kaikkeen arkaan, hellin käsin ja hellin sanoin, ikäänkuin hunajalla voidellen arkojen asioiden ja kirvelevien haavojen käsittelyä ja meillä kaikilla on kiristämättömiä arpia ja kirvelemättömiä muistoja. Ovathan ne olemassa, mutta jätetään ne rauhaan, hellyys on hoidon aa ja oo. Antamalla anteeksi moni haava parantuu jättämättä edes arpea.