Uneton yö ajatuksia täynnä.

  

  Jotain ajatuksia taas paperille. Kun  kaikki asiat pyörivät mielessä, yöt valvoen ja päivät jossain horroksessa on parempi analysoida ajatuksia ja purkaa sanoina ulos.

  Selkää on särkenyt taas pari viikkoa. Ei oikein istuminenkaan luonnistu, kuin hetken kerrallaan, mutta eipä tuo makaaminen sovi selälle lainkaan. Nytkin valvottu yö takana. Yritin opiskella taas tuota englannin kieltäkin, mutta kun ei voi istua pitkiä aikoja, on oppikirja aina heitettävä sivuun.

  Yön tunnit ovat aktiivista aikaa mielikuvituksille ja ajatuksille, monet kirjailijat sanovat kirjoittavansa useimmiten yöllä. Vuosia sitten valvoin ehkä enemmän kuin nykyisin ja silloin oli aina lehtiö käsillä. Kirjoitin ja kirjoitin, ikävä sai sanat, haaveet leijailivat kirjaimina paperille ja ne unelmat, jotka olivat kuolleet, huomiset, joita ei tuntunut olevan, ne katosivat ajatuksistanikin. Kun luen sen ajan tekstejä, näen kuinka ahdistavana tunsin leskeyteni. En osannut itkeä surua ulos. Kirjoitin viestejä ajattomuuteen, terveisiä rajan taakse, mutta, vaikka en odottanut vastauksia, sain niitä. Usein huomasin toimivani kuin kone, kuin näkymättömän käden ohjaamana ja silloin tiesin olevani sanattomassa yhteydessä pois nukkuneen kanssa ja hän teki asioita kauttani.

  Pari, kolme vuotta olen kirjoittanut vähemmän talletettavaa tekstiä.

  Monta tarinaa olisi kirjoitettavaksi, mutta ne koskettavat niin henkilökohtaisia asioita etten niitä halua puida enää enempää. Ne ovat satuttaneet, jättäneet pysyvät haavat ja kalvavat ajatuksissa pettymyksinä joidenkin ihmisten tapaan hoitaa asioita.

  On helpompaa unohtaa, pyyhkiä heidät pois ajatuksista, koska asioita ei enää voi muuttaa, ne on lopullisesti sinetöity ja päätökset tehty.

  Eivät kaikki asiat suju kuin sarjakuvassa. Ihmissuhteet ovat vaikeita asioita, kun mielipiteet muokkaavat ajatuksiamme ja johtavat eri suuntiin, vaikka kuinka haluaisi pysähtyä vain nautiskelemaan toisen ihmisen seurasta. Liian paljon yhdessä, liian paljon erillään, mutta ne eivät ole ainoa syy yhteisten tavoitteiden katoamisesta. Suku on pahin, sellainen sanontakin pitää paikkansa. Jätän kuitenkin tämänkin asian vähemmälle huomiolle omissa ajatuksissani, sillä pitkään on ollut muutakin  nieleskelemistä näissä ihmissuhdekiemuroissa.

  Tunteellisena ihmisenä olen kaivannut elämääni tunnetta, tilanteita joissa olisin tuntenut olevani tärkeä ja että se olisi minulle sanottu, että olisin sen tunteena kokenut, kun sanoja ei ole ollut.

  Toiset ihmiset ovat olleet minulle korvaamaton tuki viime aikojen myrskyissä ja en tiedä olenko osannut kiittää tarpeeksi selkeästi. Molemminpuolista luottamusta, vahvaa ystävyyttä ja sanoittakin osoitettua yhteenkuuluvuutta ei mikään voi korvata, mutta sanojakin tarvitaan. Vaikka olenkin ollut se heikko osapuoli, tarvinnut apua ja tukea, en ole halunnut olla kenenkään talutusnuorassa, kuinka se asia nyt käsitetäänkään. Omat valinnat, omat päätökset ja oma tie, vaikka kivinenkin, ovat perusta jota kaikkien pitäisi toisissaan kunnioittaa.

  Tässä hetkessä on itselläni avaimet joilla huomisiin on hyvä kulkea. Tunnen olevani vapaa olemaan ja tekemään asioita omien halujeni mukaan, omassa aikataulussa, omiin voimiini luottaen.

  Onnellisuushan riippuu mielentilasta. Sitä ei osteta purkissa pikajuomana, sen joko löytää, tai sitä etsii väärin perustein vääristä asioista. Kun tapaa ystäviä jotka ovat ystäviä ilman, että minun pitää olla jotain muuta kuin olen, ne hetket ovat, kuin lääkettä jota ei tiennyt tarvitsevansa. Ystävyyttäkin on monenlaista. Tuttavuus ja ystävyys ovat, kuin pyhä ja arki toisilleen, vierekkäin, mutta erilaiset.

Molempia tarvitaan elämän moninaisuuteen, yhteiseloon ja mielenkiintoisiin hetkiin joista päiviemme sisältö koostuu.

  Hyvän päivän tutut ovat suola arjessa. Heilläkin on oma osansa siihen, kuinka näemme ja koemme tapahtumia joihin emme aina itse ole vaikuttamassa. Kuulumisia jaetaan ja tapahtumista puhutaan yleisemmällä tasolla, kuin ihan läheisten ystävien kesken. Itsekin toivoisin etteivät ystävät jättäisi yhtäkään ihmistä, vaikka joskus tulee eteen tilanteita, joissa ystävyyttä  punnitaan todella tarkalla vaa’alla.

  Vaikka perhe on tärkein, sekään ei aina tuo onnea. Perhe voi olla yhteisö josta haluaa hypätä ulos, uskoa omiin voimiinsa ja tehdä omat valintansa. Joskus se on paras valinta, senkin tässä on saanut kokea.

  Onko rakkaus ainoa voimaannuttava tunne?

  Onko rakkautta ja rakastumista pakko etsiä?

  Eikö hyvä ystävyys korvaa rakkautta?

  Syviä tunteita ja yhteen kuuluvuutta voi tuntea, vaikka ei tulisesti olisi rakastunutkaan. Toisen ihmisen arvostaminen ja kunnioittaminen ovat tärkeä seikka ihmissuhteessa, ilman rakkauttakin.

Olen kirjoittanut rakkaudesta, sen kokemisesta ja sen kaipuusta erinäisiä kertoja. Ihmisen ikävä toisen luo on nuorena ihan erilainen tunne, kuin nyt ikääntyneenä, kun asia on tuttu ja koettu.

Eihän rakkautta ilman voi elää, jotain rakastettavaa on kaikilla ja kaikessa. Rakkaita ihmisiä, ystäviä joita voi sanoa rakkaiksi ja tärkeiksi, niitä meillä kaikilla on, mikäli emme ihan tynnyrissä elämäämme elä.

Kosketuspintaa pitää olla, halata ja antaa suukko poskelle, lähestyä ilman pyyteitä, sellaistahan hyvään ystävyyteen kuulluu ilman ehtoja.

  Onneksi minulla ovat ystävät tukena ja apuna, kuuntelemassa kun sisäisesti ahdistaa ja samalla heillä on mahdollisuus purkaa omia paineitansa kertomalla niistä minulle. Toivon kykeneväni olemaan olkapää jota vasten voi vaikka itkeä, mutta haluaisin pitää itsellänikin sellaisia ystäviä.

Meillä on ollut vuosia tapana kerääntyä erään palstan käyttäjinä viettämään joko viikonlopun yhdessä, tai menemään risteilylle jonka aikana kokoonnumme viettämään yhteistä aikaa suljettuun tilaan ja siihen kaikilla laivoilla on aina saatu tilaa. Noilla reissuilla olemme ystävystyneet, meille on monien kanssa syntynyt lujat ystävyyssuhteet, sukupuolista riippumatta, monille juuri siitä syystä. Pariskuntiakin on ollut mukana, seurusteleva parejakin, mutta pää asia noilla tapaamisilla on ystävyys ja muistot yhteisistä hetkistä. Emmepä kovin usein muuten tapaisikaan, asumme niin laajalla alalla pitkin armasta kotimaatamme, naapurimaastakin osa.

  Olen monella tavalla onnekas.

  Kun vuosia mietin leskeyttäni neljän seinän sisällä, osaamatta itkeä surua ulos, silloin olin todella hukassa. Edessä, vain pimeitä, yksinäisiä päiviä ja toivottomuutta. Ainoa elämänhalu ilmeni kirjeissä tuntemattomaan, haaveissa ja unelmissa, vaikka ne olivat, kuten nyt sen asian ymmärrän, sitä terapiaa jonka tarvitsin. Vuosien yksinäisyys vei alhoon, jossa olivat jo itse tuhoisat ajatuksetkin vallalla. Onnekseni, ja vain hyvällä tuurilla, löysin uutta toimintaa, uuden työn ja sitä myötä kyllä koin lopullisen herätyksen muutokseen koko elämässäni.  Sitä päätöstä saan kiittää, mutta se toi paljon sellaista kielteistäkin, jota en missään tilanteessa olisi halunnut kokea. Nyt ne asia on koettu, kasvattavia ja itsetuntoakin vahvistavia. Päätin, ettei missään tilanteessa kukaan kävele ylitseni, pidän omasta päätösvallastani kiinni ja elän vain itselleni mieleisellä tavalla.

  Tänään, tässä koneeni äärellä voin sanoa olevani tyytyväinen omaan elämääni. Kun ei odota kuuta taivaalta, riittää tähtien tuike.