Kuumaa vettä kaatui viime talvena suoraan jalalleni, paksu sukka ei tahtonut lähteä pois jalasta siinä kiireessä ja palovammasta tuli laajempi, kuin olisi ehkä ilman sukkaa tullutkaan.
Nyt jalassa on ainainen arka paikka.
Meillä ihmisillä on arkoja paikkoja joihin ei voi koskea. Meitä sattuu. Meitä satutetaan ja vaikka vamma näyttää parantuneen, siitä jää kipeä kohta joka ei koskaan parannu ennalleen.
Meitä loukataan sanoilla ja teoilla, meitä lyödään ja me itse syyllistymme lyönteihin. Ihmisluonne on arvaamaton ja ellei kykene hallitsemaan tekojansa tulee loukanneeksi kanssaihmisiä, vaikka aina ei edes tarkoittaisi sanoja loukkaaviksi.
Me luemme muiden ihmisten tekoja väärin, me ymmärrämme sanoja juuri sen hetkisen mielentilamme mukaan ja usein hetki oli väärä, sanat eivät niinkään. Väsynyt ihminen ottaa kaiken totisemmin kuin pirteänä ollessaan. Kiukustuminen on lähempänä kuin itsekään osaisi arvata. Se arka paikka on arempi, arpi joka joskus on syntynyt, avautuu uudelleen. Itsehillintä on paras puolustuskeino kun tuntuu ettei jaksa kuulla enempää.
Riitaan on aina kaksi osapuolta, turhaan syyttää aloittajaa. Turhaan syyttää saamistaan iskuista, jos itse on iskenyt takaisin.
Arka paikka voi olla muistoissa säilynyt tunne tai tilanne johon ei halua palata.
Minun arka paikkani on hetki jolloin menetin puolisoni. Sellaista hetkeä en koskaan halua kokea uudelleen. En halua kiintyä niin lujin sitein mihinkään olevaan, että kaikki huomiset katoavat siihen yhteen hetkeen.
En tiedä millaisin tuntein voisin kohdata uutisen vakavasta sairaudesta omalla kohdallani.
Katselin aamulla valokuvia ja lueskelin joitain päiväkirjoja joita olin kirjoittanut äidin sairaalajakson aikana.Siltä löytyi yksi arka paikka ja itkin, itkin ikävää, ja itkin äidin ikävää, joka oli itselleni kova paikka.
Äiti ei pelännyt kuolemaa, hän pelkäsi eroa meistä lapsista. Hän sanoi usein; " Minun tulee teitä lapsia niin ikävä". Äidin rakkautta viimeiseen asti.
Haavoja olen saanut, arpia on syntynyt ja on jäljellä avohaavojakin joihin ei ole lääkettä tarjolla.
Ne ovat niitä sisimpään sattuneita iskuja, loukkaavia sanoja ja tekoja joita ei ole sovitettu, ei anteeksi pyydetty, eikä selitetty. Kannan niitä, koska ne ovat osa elämääni ja tiedän etten ole ainoa joka itkee sisimmässään, mutta ei valita. Turhaan sellaisia asioita kantaa repussa mukana, jotka voi jättää kuin vinttikomeroon, jonnekin muistin lokeroon josta niitä ei aina tule kaivelleeksi esiin.
Mitä harvemmin niitä arkoja paikkoja koskettelee, sen helpompi ne on ikäänkuin unohtaa.
Kun laitan lenkkitossun palaneeseen jalkaani, sidon sen nauhat löysemmin kuin toisen tossun ja joskus en edes huomaa arkaa paikkaa ja kulku on ihan helppoa.
Löysemmin ottein kaikkeen arkaan, hellin käsin ja hellin sanoin, ikäänkuin hunajalla voidellen arkojen asioiden ja kirvelevien haavojen käsittelyä ja meillä kaikilla on kiristämättömiä arpia ja kirvelemättömiä muistoja. Ovathan ne olemassa, mutta jätetään ne rauhaan, hellyys on hoidon aa ja oo. Antamalla anteeksi moni haava parantuu jättämättä edes arpea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti