Syksyn kuvia kaukaa ja läheltä

Vaihtelu virkistää.

Läksin pitkästä aikaa  päivätansseihin.
Väkeä oli kuin antiikkihuutokaupassa, suurin osa vain naisia. Antiikinahkaahan me jo....
Oli siellä niillä muutamalla miehellä valinnan varaa ja silti samoja naisia hakivat kuin aina ennenkin. On sellaista sinä, minä ja me tutut toimintaa. Tanssittivathan ne jotkut tutut minuakin, ei voi moittia, mutta moni nainen ei päässyt lattialle kertaakaan.
Läksin pois, kun naisten haku alkoi, se ei ole se minun juttuni.

Tässä on tätä elämää nyt rukattu moneen suuntaan. Akkaparka ei tiedä itsekään mitä pitää ensiksi ja mihin suuntaa askeleet. Harrastuksia ja tapahtumia, kivahan se on kun mukaan haluavat, voi tuntea itsensä jopa tarpeelliseksi.

Vaihtelua arkeen. Vaihteluahan se on kuunnella musiikkia ja jutella vaikka hirvenkaadosta ja kalastuksesta. Niin meillä jutut kulki yhden tanssipartnerin kanssa tänään. Kolme hirveä ovat jo kaataneet ja nuotastakin suuria muikkusaaliita saanut hän. Tällaisia tuttavia pitäisi olla enemmän. Voi puhua vaikka kalansaaliista, eikä ole yhtään kiusaantunut olo. Luulin lukevani joidenkin kasvoilta kiusaantumistakin, mutta ei haittaa minun mielentilaani. Vaihteluhan virkistää.

Tämä jokaisen syksyn vaiva, kosteutta ilmassa ja maassa, astmaiselle muuten hyvä, mutta kaiken maailman itiöt ovat maaperässä, kuolevassa nurmessa ja maahan pudonneissa lehdissä. Paras ulkoilupaikka on havumetsä. Vaikka sielläkin on maa märkää ja maatuvia kasveja maassa, on se ihan toista siellä hengittää. Tänään tuota vaihtelua, sisäliikuntaa, sitäkin niukasti, mutta kunhan taas olo kohenee, punttitreeni tuossa telkkaria katsoessa.
Käsipainoilla vain... tuonne 16 kiloon asti.

Väärin se on vanhoja muistella.

Lueskelin tuossa aamusella muutamia sivuja ja huomasin erään seikan jota en ole tullut ajatelleeksi, ennenkuin ihan tässä tämän kevään ja kesän aikana.

Ihmisten väliset suhteet ovat melkoisten koukeroiden kautta kulkevia syviä tunteita.
Luin nettipalstalta kuinka miehet kyselevät naisten nautinnoista. Jopa syyttelevin sanoin kerrotaan kuinka oma vaimo on tuollainen tai tällainen, mutta yksikään puheenvuoro ei kertonut mitä mies on tilanteen korjatakseen tehnyt. Helppohan se on katsoa vastapuolen virheitä, niin me valitettavasti teemme.

Tämän päivän puheenaiheena lehtikirjoittelua ja mielipidepalstoja joilla kirjoitetaan ikääntyneiden kiinnostuksesta parisuhteisiin, seksiin ja mihin kaikkeen nyt kyselyin jonkinlaista tulosta etsitään.
Ikääntyneet eivät halua uutta avioliittoa, eivät halua muuttaa ulkomaille, tai muuta samankaltaista kyselyä joka nyt ei mitenkään auta ikääntyneitä ihmisiä. Näin vanhuusviikolla luulisi olevan tärkeämpää puhua yleisestä hyvinvoinnista, olevista suhteista ja siitä, ettei ihmisiä laitostumisenkaan vuoksi eroteta pitkäaikaisesta suhteesta, olkoon se avio- tai avoliitto. Molemmat ovat vakiintuneita suhteita ja ihmiset ovat ikäänkuin kasvaneet kiinni kumppaniinsa. Pitkät avioliitot ova nuoremman sukupolven keskuudessa nähtävästi harvinaisempia kuin esimerkiki oman ikäisteni joukossa.

Nyt on helppo erota. On olemassa taloudellisen tuen mahdollisuus, eikä ole harvinaista enää pienten lasten vanhempien erot. Ennen oli toisin. Naisen paikka oli kuin luonnostaan kotona ja maaseudulla se oli enemmän tapa kuin harvinaisuus, koska maatila vaati myös naisen panoksen, oli lapsia tai ei.

Ikääntyneet parit ovat löytäneet harmonian jossa sairaskin puoliso on rakas omainen, joka yritetään hoitaa kotona, omat voimavaratkin uhraten. Se on sitä suurinta toisesta välittämistä. Olkoon se rakkautta tai ei, se on suurin asia minkä ihminen toiselle ihmiselle osoittaa, uhraa oman vanhuutensa voimat  toista hoitaen.
Kun itse olen elänyt pitkän parisuhteen ensirakkauteni kanssa, en voi ymmärtää kaikkea nykyajan "kotkotuksia" ja parinvaihtoja. En tiedä voinko sanoa mitään varmaa siitäkään kuinka oman liittoni olisi käynyt, mutta uskon yhä, ettei meillä ollut mitään syytä muuttaa yhteistä suuntaa.

Nyt on tutkittu oikein eläkeliittojen voimin ikääntyvien mieltymyksiä.
Seksin painotus ikääntyvien suhteessa sekin nyt jotenkin määritelty, siihen en ota sen enmpää kantaa. Sanon vain, että ihmisistä se riippuu, ei niinkään iästä ja tavasta jolla se koetaan tärkeänä tai suhteeseen kuulumattomana. Ainoa mitä tuohon lausun, toinen ihminen pitää aina ottaa huomioon kokonaisuutena, ei vain hetken kumppanina. Suhteet ovat kahden välisiä.

http://yle.fi/uutiset/55-79-vuotiaat_haluavat_parantaa_ystavyyssuhteitaan_ja_muuttaa_elintapojaan_-_parisuhteen_perustaminen_ei_kiinnosta/6871429

Unessa ja unelmissa.

Molemmilla on paha tapa olla vain hetkellinen näky, näkymä joka on tai ei.

Tapasin vuosia sitten henkisen kaksoisolentoni.
Kuinka joku voikin ajatella asioista samalla tavalla. Me voimme kyllä olla varmoja, eläviä esimerkkejä siitä, kuinka toisen ajatusket kolahtavat, sanat just'kuin omia sanoja.

Olisipa kiva joskus tavata, vuosia on mennyt yhteyksiä pitämättä. Sellaista se on elämä. Joku asia tulee päälle ja on esteenä sen hetkiselle ja niin ne jäävät omiksi ajatuksiksi aikeet.

Unessa elin jälleen monta kuukautta, eli tapahtumia kuin hyvässä elokuvassa, kuvatkin, kuin hyvän kameramiehen ottamina, jatkumona, ilman suuria taukoja.
Sanovat unien ovan merkki siitä, että ihminen ei ole jymähtänyt paikoilleen, vaan hänen mielikuvituksensa on hereillä ja unelmia olemassa.
Juu, minulla oli kutsut yöllä. Vieraat vain tupsahtivat tupaani kaikki yhtä aikaa, ja tarjoiluni ei ollut valmis.  Omassa keittiössäni minä häärin, paikka ei ollut outo, mutta osa vieraista oli.
Jotenkin intuitioni vei taas minua, paljon lapsia kutsuillani, iloisia lapsia.

Juuri niin, Minulla on monta kutsua, kutsuille.

Tässä tämän päivän sankari. Sanomattoman rakkaat onnittelut.

Vaikka minä pimeässä laaksossa vaeltaisin..

  Pimeää. Ulkona on yli yhdeksän astetta plussaa, vaikka muutama aamu sitten pakkasta mittari näytti.
Lokakuussa lotisee, sateita maa kaipaa, vaikka ihmiset halauisivat nauttia aina auringosta ja kuulaudesta syksylläkin.
Metsätkin ovat kuivia kävellä. Sammalikossakaan ei kastu lenkkitossu, ellei nyt ihan suolle astele. Moni metsä on risukkoa, aukkohakattuja laajoja aukeita joiden taimikonkin peittää pitkä heinä. Kuinka ne puun taimet sieltä viidakosta jaksavat nousta, no, moni kuihtuu, monta matalan taimen vuosikasvua nappaa ohikulkeva eläin, tai talloo jalkoihinsa.

Uudellamaalla sain kokea ns. mustan metsän nautinnon.
Metsää ei ollut sukupolviin hakattu. Kaikki kaatuneet puut saivat maata rauhassa pieneliöiden ruokana ja se rikkomaton rauha, äänettömyys ja osin pimeyskin siinä metsässä lumosi minut. Laaksoja ja kivikkoisia kukkuloita. Maan peitti kaunis sammalikko. Ei heinää, mutta ei paljon uusia taimiakaan, koska maahan pudonneille siemenille ei siellä riittänyt valoa, jota kaikki uusi kasvaminen vaatii. Usein vain vaelsin siellä pimeissä laaksoissa ja nautin rikkomattomasta luonnon rauhasta.

Tekeepä mieli mennä katsastamaan vieläkö metsä lepää neitseellisessä asussaan, vai joko motot ja kauhurit ovat metsän tuhonneet.
Se metsikkö jos mikä olisi suojelun kohde.
Monet pelkäävät pimeää metsää. Vaikeakin siellä oli kivikoissa liikkua, koska paksu sammalikko peitti kivien pinnat ja kostea kivi on petollinen sammalten peittämänä. Eksyminen on vaarana kaikissa metsissä.
Aina minä olen luottanut tuohon otsikon lauseeseen... en minä mitään pelkäisi.

Unet.

  Nyt olen alkanut nukkumaan paremmin, vaikka edelleenkin yöni ovat lyhyiden unien öitä, tai pitkiä valvomisen johdosta. Nukun kuitenkin ja näen unia.
  Unet ovat selkeitä, mutta paikat jossa unessa olen, ovat useimmiten sellaisia joita en herättyäni muista.
Vuosia sitten uneni useimmiten olivatkin painajaisia, tai, enneuniakin, koska monet uneni on voinut tulkita enteiksi, ihan unen toteutumiseen asti. Anoppini ja isäni kuolema, molemmat sain intuition kaltaisena näkynä unessani. Samoin aviopuolisoni menetys, jollain tavalla se edellisen yön uni oli armollista asian avautumista ja uskon sen olleen helpottavana tekijänä siinä shokissa jonka valtaan jäin. Oliko helpotus? Elin ne seitsemän seuraavaa vuotta kuin sivuroolia omassa elämässäni.
 
  Nyt näen usein unta aviomiehestäni.
Useimmiten hän on muuttanut pois luotani, tapaamme ja taas hän ikäänkuin liukenee luotani.
Yksi uni mennellä viikolla toi hänet taas luokseni. Johtuneeko joistain ajattelemistani asioista nyky elämässäni, vai vain kaikki nämä vuodet tuntemastani rakkauden kaipuusta, mutta unessa hänen läheisyytensä tuntuu kuin kosketus iholla.
Tässä unessa minulla oli hänelle jokin asia kerrottavana. Mietin kuinka saisin häneen yhteyden, kun hän nyt on muuttanutkin ja en muista edes puhelin numeroa. Etsin kaikki meidän menneeseen elämäämme liittyneet numerot ja en vai löytänyt oikeaa numeroa. Pian hän seisoi kuitenkin vierelläni. Tunsin kuinka minua joku repi hartioista kauemmaksi hänestä ja heräsin. Vaikka heräsin, mietin yhä sitä puhelinnumeroa ja meni tovi ennenkuin tajusin nähneeni unta.

  Kuinka vahvat ovat tunne siteet välillämme olleet?
Intuitio toimi meillä aina, kun ajattelin soittaa mökille jossa hän oli, pian puhelin soi. Tai, kun hän aikoinaan oli töiden vuoksi vieraalla paikkakunnalla ja puhelimia ei ollut, me kirjoitimme toisillemme kirjeet samana iltana, käsitellen samoja asioita. Jotain merkillistä tapahtuu järjen ulkopuolella sellaista mille ei löydy selitystä ja joka tuntuu mahdottomalta.

  Olihan meidän  yhteisessä elämässämme monta ylämäkeä.
Joskus jopa ajattelin lähteä siitä liitosta, mutta en vain kyennyt, vaikka olin pettynyt asioihin joita tapahtui. Hänen tapaansa käyttää alkoholia  humaltuakseen en mitenkään voinut aina hyväksyä. Me emme koskaan voineet nauttia viiniä illallisillamme, koska se antoi potkun hänen himoonsa.
Koskaan häneltä ei kyllä jäänyt työ hoitamatta alkoholin vuoksi. Joskus, liikoja promilleja aamulla hänen verestänsä pelkäsin löytyvän ja silloin menin hänen tuuraajakseen.
Rakastin sitä miestä. Olin mennyt hänen kanssaan naimisiin, hyväksynyt hänet ja hän minut niine vikoineen joita meissä silloin oli. Emmehän me olleet muuttuneet. Hän oli ihan sama mies kuin rakastuessanikin, hänellä vain oli tapa joka joskus haittasi minun tunnemaailmaani johon alkoholi toi piirteitä joita en voinut ymmärtää.
Pitkät raittuskaudet, useita vuosia ilman kaljatuopin nauttimista, ne olivat elämämme suola ja sokeri.
Rakastan sitä miestä, hänen muistoansa ja niitä herkkiä hetkiä jolloin hän tulee unessa kertomaan minulle asioita jotka ovat kuin tien viitta huomisiin.

  Unet ovat höpö puhetta, eivät ne mitään tarkoita!
Ovatko?
Painajaiseni ovat loppuneet. Unet ovat sitä henkimaailmaa josta tuttava pariskuntamme aikoinaan sanoi; Jos olet selvittänyt välisi eläissäsi, puhunut asioista ja hyväksynyt kokemasi, pyytänyt anteeksi ja saanut sopia kaikesta, ei sinulla ole tarvetta tulla unessa pelottelemaan.
En koskaan ennättänyt Raunilta kysyä tuliko hänen poisnukkunut miehensä hänen uniinsa uhkana, tai lohtuna, sillä niin pian hän seurasi miestänsä.
Heillä oli hyvä liitto, sen tiedän. Minulle yksikään uni ei ole ollut uhkaava, vaan voimaa tuova malja jonka olen juonut pohjaan asti.

Tuleehan niitä juhlia.

Otti ihan vietävästi päähän.
Päätä särki syömättömyys, vesi velloi vatsassa kaksi päivää ja tyhjennys juoksutti tuolin ja vessan väliä koko yön.
Aamulla päänsärky ja ohjeessa luki, "..ota aamulääkkeet vasta tutkimuksen jälkeen.." Tutkimusaika kello 13.00. kuinka hiivatissa minä pystyn ajamaan tuonne Keskussairaalaan kun oksettaa ja ... eikä päässä tunnu muuta kuin jyskytys.

Eikä se tutkimus ollut niitä elämäni helpoimpia.
Kamerahan ei suostunut etenemään suolistossa. Mutkia, mutkia, joiden kautta letkua saada ihan vatsalaukkuun asti. Kyllä teki kipäeää. Käännettiin selälleen ja kyljelleen, toiselle kyljelle ja selälleen, kaksi hoitajaa painoi vatsaa milloin oikealta, milloin vasemmalta, kai kipuakin hellittämään, mutta sattuihan se.
En ole kipuherkkä, mutta oli pakko sanoa välillä, että nyt sattuu enemmän kuin lääkäri määrää ja lääkärillä oli hauskaa...
Kyllä hoitajat, joita paikalla oli monta, sanoivatkin, että olihan vaikea tehdä tutkimus loppuun. Harvemmin on lääkärinkin mukaan niin "kiinnikeitä" kasvanut suolisto kuin minulla. Hän jutteli pitkään ennen ja jälkeen tutkimuksen, tumma, komea mies, suklaanruskeat silmät katsoivat minua suoraan silmiin. Hän kertoi hyvän uutisen, ei ole mitään kasvaimia, mutta vaivani syy ei selvinnyt, joten lisätutkimuksiin vain. Seuraava aika tulee postissa, sanoi hoitaja.

Tutkimuksen mahdollisesti aiheuttamien tulevien oireiden varalta minut määrättiin pysymään kotosalla ja tulemaan ensiapuun jos oireita ilmaantuu.
Niin jäi juhlat ja viikonloppu.
Olihan niitä oireita, päänsärky on nyt vasta helpottunut, vatsan pintaan ei saa koskettaa, niin on arka.
Ei auta aamulenkille kireitä farkkuja laittaa, ei, vaikka kuinka haluaisi pasteerata muka tyylikkäänä.
Lenkille kuuluu kyllä rento asu ja hyvät lenkkarit.

Tuo lääkärin silmiin katsominen sai minut muistamaan kuinka tässä yhdelle tuttavalle huomautin, ettei hän koskaan katso silmiin kun puhuu minulle.
Hän selitti, että on kielletty katsomasta.... en ymmärrä. On reilun ja rehellisen tuntua, kun katsoo silmiin puhuessaan. Ilmankos meillä ei mennytkään kaikki nappiin, eikä syy ole pohjalaisuuteni.
Lapseni lapsen lapsi sanoi pienenä kun  hänellä oli jotain asiaa ja minä, tai muut vastasimme jostain sivulta katsomatta häneen ; "Katsoisitko minua silmiin kun puhut minulle!"

Kaikkea sitä tuleekin mieleen.
Harmittaa kun en voinut lähteä ja onhan taas maanantaina aika varattuna tuolla terkkarissa. Olis ollut vain pikavisiitti. Tuleehan niitä päiviä ja viikonloppuja, juhliakin, mutta parasta tässäkin se, että tiedän olevani melkoisen terve, vaivastani huolimatta. Tai enemmän kuin melkoisen...