Pimeää. Ulkona on yli yhdeksän astetta plussaa, vaikka muutama aamu sitten pakkasta mittari näytti.
Lokakuussa lotisee, sateita maa kaipaa, vaikka ihmiset halauisivat nauttia aina auringosta ja kuulaudesta syksylläkin.
Metsätkin ovat kuivia kävellä. Sammalikossakaan ei kastu lenkkitossu, ellei nyt ihan suolle astele. Moni metsä on risukkoa, aukkohakattuja laajoja aukeita joiden taimikonkin peittää pitkä heinä. Kuinka ne puun taimet sieltä viidakosta jaksavat nousta, no, moni kuihtuu, monta matalan taimen vuosikasvua nappaa ohikulkeva eläin, tai talloo jalkoihinsa.
Uudellamaalla sain kokea ns. mustan metsän nautinnon.
Metsää ei ollut sukupolviin hakattu. Kaikki kaatuneet puut saivat maata rauhassa pieneliöiden ruokana ja se rikkomaton rauha, äänettömyys ja osin pimeyskin siinä metsässä lumosi minut. Laaksoja ja kivikkoisia kukkuloita. Maan peitti kaunis sammalikko. Ei heinää, mutta ei paljon uusia taimiakaan, koska maahan pudonneille siemenille ei siellä riittänyt valoa, jota kaikki uusi kasvaminen vaatii. Usein vain vaelsin siellä pimeissä laaksoissa ja nautin rikkomattomasta luonnon rauhasta.
Tekeepä mieli mennä katsastamaan vieläkö metsä lepää neitseellisessä asussaan, vai joko motot ja kauhurit ovat metsän tuhonneet.
Se metsikkö jos mikä olisi suojelun kohde.
Monet pelkäävät pimeää metsää. Vaikeakin siellä oli kivikoissa liikkua, koska paksu sammalikko peitti kivien pinnat ja kostea kivi on petollinen sammalten peittämänä. Eksyminen on vaarana kaikissa metsissä.
Aina minä olen luottanut tuohon otsikon lauseeseen... en minä mitään pelkäisi.
Korpifilosofi, sellainen olen ja ajattelen elämän olevan suuri seikkailu johon sisältyy arkea ja juhlaa. Mielikuvin, kynällä, hiilellä syntyy kuvia, sanoilla maalaan kuvia ja maisemia. Tunteet, niistä on elämä tehty. Rakkaudesta olen syntynyt ja surusta itkenyt, mutta rakkaus on jokaisessa elämän hetkessä mukana. Mikään ei voi viedä minulta unelmiani. Kommentit tervetulleita
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti