Viimevuotinen, melkein ovelta kotiin palaaminen ei toistu!

Tragikoomisia tilanteita palaa mieleen kun valmistaudun lähtemään pikkujouluun.
Naureskellen totean, että olen ollut kuin lauhkea lammas, suostunut siihen mitä muut ovat päättäneet. Nyt teen oman pään mukaan ja en palaa pihalta kotiin kun kerran juhlapaikalle menen.
Niin tapahtui viime vuonna. Ajoin paikalle yli 50 km matkan ja erään muun tekemään päätökseen tyytyen, ajoin saman tien takaisin kotiin! Voi helvetti sanon nyt. Olisin silloin voinut sanoa, että teen itse päätökseni ja muut jääkööt kotiin, mutta kun silloinkin, en voinut loukata, en sanonut mitään, vaikka kiehuihan se mielessä. Olisin lipullani voinut mennä sisään, mutta...

Tämä päivä alkoi leipomisella. Kangasniemen Paloasemalla, kuten koko maan Paloasemilla vietettiin avoimien ovien päivää. Jokin moka oli käynyt ja lehdessä ei ollut mitään ilmoitusta tapahtumasta, mutta onneksi ilmoituksia oli jaettu eri pisteisiin ja tulihan sitä väkeä hiljalleen kahville ja mehulle. Lapset suorittivat rasteja ja saivat palkkioksi palokuntatietoutta kotiinkin vietäväksi.

Hiukan toiveita jäi itämään, ehkä meidän naisten joukkoon sadaan lisäystä. Vähäinen on meidän joukkomme, ehkä se kasvaa kun kiinnostuksen saa tarttumaan. Kivaa touhua tämä Palokuntanaisten  toiminta kaiken kaikkiaan.
On mielenkiintoista ja paljon antavaa toimintaa tuo nuorten parissa työn tekeminen.

Tästä siis pyhäpuku ylle ja matkaan. Komediaa saa iltaan sisältyä, tragediat muihin paikkoihin. Kuka minua siellä kaipaa, ei kukaan, mutta menen kuitenkin, jos huomenna kaipais!

Lauantai.

Tuo sana, lauantai, on jäänyt lapsuudesta mieleen "lauvantaina" ja illaksi  lämmitettiin sauna.
Muistuipa tässä mieleeni kuinka olin joskus peltotöissä päivän oltuani illalla niin väsynyt, että isän piti moneen kertaan herätellä muiden lasten mukana saunaan.

Niihin aikoihin oli vielä sisäänlämpiävä, savusauna.
Usein niin kitkuinen löyly, että silmiä kirveli, vaikka saunaa oli tuuletettu oven ja seinä räppänän kautta.
Lauteista jäi joskus nokinen läiskä pyllyyn, vaikka lämmityksen aikana pidettiin sitä seinäräppänää auki ja savu pääsi esteettä liki kattoa hiipimään ulos. Saunaan lämmitettiin vesi isossa muuripadassa nuotiokivien päällä, tai kattiloissa hellalla. Ei silloin vettä haaskattu, se oli tarkkaan käytettävää ja kannettava kaukaa. Alkeelista elämää se oli, mutta aah, niin kivaa. Sitä on tässä ikääntyessään oppinut kaipaamaankin, savusaunaa, kaikkine kitkuineen.

Pakkasillakin juoksimme paljain jaloin saunaan, eikä varpaita milloinkaan palellut.
Kyllä omat lapsenlapsetkin riemuitsivat päästessään Hirvihaarassa talon ympäri pitkin hankia kesken saunomisen. Riemuahan se on, jospa vielä itsekin innostuis.

Tämä lauantai menee jotenkin savun ja tulen merkeissä. Maan aploasemilla on avointen ovien päivä. Niitä varten olen jo lauantaini aloittnut. Viimeiset kaksi pellillistä pikkupullia ovat uunissa. Kunhan ne hiukan jäähtyvät pakkaamista varten, liikkeelle ja töihin.
Se tämä " aateluus " velvoittaa.

Luettuja opetuksia.

Kirjaviisautta,
saako sitä lukemalla 
- juorulehtiä,
vai historian lehdillekö 
se on piilotettu
löydettäväksemme.

Luin Raamattua,
vanhaa,
kultareunaisten lehtien koristamaa
mummon lahjaa
jumalattomalle lapsenlapselle.

Luin vanhaa rukouskirjaa
- Jumalan aijnoan
olcohon kijtos. –
Rukouksia Agricolan Rukouskirjasta.

Vanhoilla
koukerokirjaimilla kirjoitettu,
niitä mummoni minulla luetti
niillä kirjaimilla
opin lukemaan,
kovin nuorena
Raamatun äärellä.

Rukouskirja
täynnä vanhaa viisautta.
” Sinua mine neuresti rucolen/
ettes temenialon tauran/
ionga mine cannan tesse sawisesa astijasa/
sinun armostas/.

”Varjele laupiaasti minussa se kallis aarre,
jota sinun armostasi kannan
tässä saviastiassa.”
Viisaita sanoja
nöyryydestä,

viisaudekseni.

K.J. 23.11.2013

Harrastaa ja harjoittaa.

  On tullut istuttua käsityön äärellä nyt ja aiemmin.
Silmät tahtovat väsyä tässä keino valossa, mutta pianhan se on lumi maassa, ellei ennustuksien mukaan nämä pilviset päivät jatku edelleenkin. Kaikki on kiinni ilmaston lämpiämisestä. Tietäähän sen, kun valojakin pitää polttaa aamusta iltaan ja yöt päälle, ellei nuku.
  Ohuesta langasta virkkaaminen on hitaasti etenevää, mutta kun haluaa nähdä työn valmiina, sitä urakoi ja urakoi, kunnes silmät vettä vuotaa.
  Eilen tein töitä  tuon hankalista ´hankalimman Lumian kuvien siirron kanssa. Sitä ei voi käyttää puhelimena, on liian hankalaa, kuvia sillä saa, mutta eihän meinannut löytyä sopivaa ohjelmaa jolla ne tietokoneelle siirtäisi. Meni siin' taistellessa ainakin pari tuntia ihan hyvää työaikaa aivan kuin hukaan, mutta nyt ovat kuvat tietokoneella ja pian jo tallennettuina varmuusmkopioina irto kovalevyllekin. Kuvat talteen, vaikka huonommatkin.
  Tuon matkan antia on edelleenkin ajatuksissa työstettävä. Niin paljon historiaa niin lyhyessä ajassa. Eikä tämä oma kovalevy enää ole niin tehokas tallentaja, etteikö kertaamista riittäisi.
  Olen tutkinut tietolähteitä ja samalla oppaamme, historiantuntija, arkkitehti, historian opettaja, mitä kaikkia titteleitä hänellä nyt olikin, tulkin välityksellä  antamat tiedot saavat vahvistusta ja palauttavat mieleen kerrotun. Shamaanienkin alkuperä löytyy Turkistakin, vaikka aina olen luullut sen olevan vain lapin kansan uskontoon liittyvää rituaalia ja uskoa. Shamanismi on sielläkin vanhoihin uskomuksiin ja taruihin perustuva kansan eräänlainen taikausko, tai uskontoa lähellä olevaa merkkeihin ja taruihin perustuvaa perinnettä. En kaikke osaa sanoiksi pukea, mutta rummutushan on lapin Shamanismin eräs perinne tapa.
  Harjoittaa uskontoa ja riittejä.  Eihän uskonto ole harjoittamista, sehän on syvää luottamusta siihen  mitä uskoo. Minun uskoni on lapsen usko. Lapsena saatu perusta luottaa johonkin korkeampaan voimaan, se on perusta jolle vaikeuksien tullen polvistun. Usein rukoilen itselleni ja läheisilleni voimia ja kykyä kaikkien ratkaisujen edessä.  Vastauksia ei ole tarvis odottaa, rukous kuullaan vaikka ei vastata. Uskon, ettei minun Jumalani ole valikoiva, vaan armollinen silloin kun se on minun kannaltani parasta. Kaikkea ei koskaan saa vaikka kuinka rukoilee, mutta jos saisi tyynen mielen ja osaisi kiittää siitä mitä on, se riittäisi tekemään elämästä sellaisen joksi sitä itsekin haluaa.
  Harrastaa ja harjoitella elämää. Elämähän on ikiaikainen ammatti.

Ystävyys.

23.10.2004  klo 12.30

       

 Kuka hän oli?

Kuka soitti sinulle kun muut unohtivat,

kuka ojensi kätensä kun jalkasi horjuivat,

kuka kuunteli sinun huoliasi ja lohdutti,

keneltä tulikaan se ainoa onnittelukortti?

Hän oli ystäväsi.

Kenelle suutuit, mutta hän ymmärsi,

kenelle huusit ja hän kuunteli tyynesti,

kuka koputti ovellesi aamulla

vain tarkistaakseen että kaikki on hyvin?

Hän oli ystäväsi.

Ystävyys hyväksyy erimielisyydet,

se antaa anteeksi pienet unohdukset.

Välimatkakaan ei erota ystäviä,

heille ilot ja huolet ovat yhteisiä.

He ovatkin toistensa tosi ystäviä.  

Rohkeutta ja taiteellisuutta.

Henkiset voimavarat koetellaan suurten elämän tapahtumien keskellä.
Kukaan ei ole niin vahva, etteikö joskus tuntisi olevansa kuilun pohjalla. Koettelemuksia elämä antaa, voimat niiden kohtaamiseen löytyvät omasta vahvuudesta.

Eilen minulta kysyttiin miksi en uskalla rakastua, enkä nyt siinä tilanteessa löytänyt vastausta jonka olisin voinut sanoiksi pukea.
Tavallaan kysyjä oli oikeassa. En uskalla. Asian tiimoilta olen jo aiemminkin asettanut itselleni kysymyksiä ja vastannutkin niihin. Tunnen kokeneeni niin suuren menetyksen etten aseta itseäni enää siihen tilanteeseen jossa pitää osata luopua kaikista unelmista. Mieheni menetys oli henkisesti niin raskas kaikessa traagisuudessaan, sekä se, että rakkauteni ei kuollut, vaikka hänet menetin. Olen rakkauteni vanki! Kukaan ei koskaan saa olla toisen ihmisen korvike, mutta sen ihmisen jota voisin rakastaa, pitäisi olla minulle juuri se joka täyttää tyhjän paikan, ei hänen tilaansa.

Eilisen kysyjän kanssa keskustelimme pitkään rakkaudesta, tunteista ja avoimuudesta.
Kun ikää on, uuden suomalaisille tehdyn kyselyn mukaan, jo vanhuuden kynnyksellä, tai sen yli, ei enää kaipaa seikkailuja ja vaihtelua missään suhteessa, mutta tyydyttävä tunne elämä on kai pienintä mitä itsellensä toivoo. Menneisyys on ja pysyy, sen kanssa sopusoinnussa eläen voi tämä ja huominen olla harmoniassa.

Ei elämä ole romantiikkaa, se on arkea johon toivoisi kuuluvan myös romantiikkaa.
Rakkautta ja romantiikkaa, tunteita ja taistelua, kuten eilen keskustelukumppanini kanssa sanoimme, niitäkin se henkisten voimavarojen säilyttäminen kaipaa.

Taiteellisuus on kuulemma geeneissä. Mitä se taiteellisuus lopulta sisällänsä pitää, tulkinnallinen, monitahoinen juttu.
Kun osaa sommitella kauniita asetelmia ja maalata ne kankaalle, taiteellisuus ilmenee molemmissa.
Kirjoittamalla rakkausromaani jonka lukija elää kuin omia tunteitansa peilaten, se kuvaa kirjoittajansa syvällistä sanomaa jonka lukija voi kokea omaksensa. Taiteellisuutta?
Isäni oli taiteellinen. Hän piirsi hyvin, hän työsti puusta kolmiulotteisia tauluja ja veisti suoranaisia veistoksia, eläimiä, ihmishahmoja, ja kaikki onnistui.
Miksi minä en osannut silloin ajatella kaikesta kuten nyt?
Miksi en osannut tarjota hänelle mahdollisuutta vain taiteen pariin, miksi olin niin suppean maailmankuvan vanki? Hän teki raskasta työtä perheen elatuksen ja hyvinvoinnin vuoksi, mutta koksaan en kuullut hänen valittavan työn raskautta. Hän hakkasi leivän kivestä, se oli hänen taiteellisuutensa ilmentymä, vaikka määrättyihin muotoihin rajoittuvaa, mutta sitä työtä hän rakasti.
Se oli hänen elämänsä, mutta myös tuhonsa, kivipölykeuhko vei hänet aivan liian varhain.
Paljon tunnen geenejä isältäni perineeni. Tunteellisuutenikin. Minäkin kaipaan halauksia ja poskelle hipaisuja. Isän kainalo oli aina lämmin ja turvallinen. Missä niitä isiä oikein kasvoi? Kasvaako vielä ja onko heillä jaettavia tunteita? Henkisyys ei aina ole samaa kuin hengellisyys.

Tilanteen herraksi.

Kiusallisia tilanteita syntyy tahattomasti ja sellaiseen jouduin tässä menneinä päivinä.
Mukana oli henkilö joka pyrki pysymään kaukana, katsekontaktikin olisi ollut liikaa, siihen en sentään sortunut. Miksi iskeä silmää, kun tietää itse ettei siihen ole mitään tarvetta.
Minusta tuo käytös oli kyllä naurettavaa, niin muidenkin mielestä, jotka asian havaitsivat ja siitä minulle huomauttivat. Tyhmä kun olen, en pane kaikkea merkille, koska minulle sellaiset asiat eivät merkitse yhtään mitään. Minua se ei loukka, mutta itsestänsä hän antaa ylimielisen kuvan.
Joka ei hyväksy minua, saa pysyä omassa seurueessaan, piireissä. Voihan olla, että meitä syrjittyjä oli useampikin. Hällä väliä. Annan anteeksi, hän ei tiedä mitä teki.

Tuolla juuri tekemälläni matkalla me eri puolilta maata olevat ihmiset olimme kuin suuri perhe. Jospa sitä voisi pienemmässäkin ryhmässä elää muut hyväksyen, omine vikoinensa ja vajavaisuuksinensa. Meillä oli todella hyvä ryhmä, tai oikeastaan kaksi bussilastia, jotka liikuimme samoissa paikoisa samoihin aikoihin. Siellä sai olla oma itsensä ja niin aion pienemmissäkin piireissä edellenkin olla.
Kun on vain maalaistollo kaupunkilaisten joukossa, eihän sitä osaa kaikkia miellyttää. Kunhan tässä taas kiireelliset menot ovat ohi, katoan maisemista. Viime joulun vietin tunteettomasti, ilman mitään joulumieltä, ehkä nyt jonkun kivan ihmisen seurassa, joulumielellä, kuin lapsena ennen. Voisihan sitä suunnitella matkan joka kestää sinne joulun taakse.

Luin aamulla kirjeen ja tunsin suurta mielihyvää. Oli kuin lämmin tuulahdus rikkinäiseen sieluun. En ole tottunut joihinkin  asioihin joita vain tapahtuu ja siksi sisimmässä on haavoja joita ei niin vain voi lastaroida.
Kokouskutsuja sataa, pikkujouluunkin pyydettiin huomiselle, katsotaan sanon, kuten tällekin illan kutsulle. Harkitsen, koska ei tiedä ketä tuttuja on paikalla. Eipä minua moni tunne, sama missä joukossa seison, tai istun.
Nyt uusien tuulien pariin, pari tekstiviestiä odottaa vastaamista, eräältä nettisivulta tuli kaunis kirja, pyyntökin ottaa yhteyttä, eikä koskaan ole liian armelias itsellensä. Lepoa.