Arkeologiaa.

Kaiken iltaa tuuli kolisteli nurkissa ja pihalle jätetyt lasten leikkiämpärit vilistivät pikin pihaa, kunnes olivat tuiskun täyttämiä. Ties minne päätyivät. Juuri tässä keräilin niitä ohi kulkeissani, mutta eipä nyky äidillä ole taitoa, tai halua kerätä leluja kasaan.  Taitaahan se Joulupukki tuoda taas uusia kun entiset jäävät talven alle ja keväällä ovat jo entisiä.

Uutisointi oli tuulen vahinkoja, aikataulujen pettämistä, pelastuksia ja varoituksia.
Ikäviä henkilövahinkojakin on sattunut. Kaatuvat puut ovatkin iso riski myrskyllä ja sen jälkeenkin. Metsissä jää puita konkeloon, eli osittain kaatuneina muiden puiden nojalle ja siitä ne voivat minä hetkenä tahansa kaatua tai katketa. Olinpa kerran vähällä jäädä sellaisen alle, kun naapurin metsään menin sieniä etsiskelemään. Opin varomaan ja varottamaan muita.

Kun kaikki vanha on aina kiinnostanut, vaikka historian vuosiluvut ja merkittävät paikatkin usein unohtuvat, jää niistä aina joitain asioita mieleenkin. Uutisessa tänään kerrottiin arkeologien löytäneen kaivauksissa vanhan viinikellarin ja viinitynnyreitä, eli ruukkujahan ne siihen aikaan olivat jos aika arviot on tehty materiaalin mukaan ja vanhoihin tietoihinkin perustuen. Niissä olevat viinien jäämät ovat kyllä vanhoja.  1700 vuotta ennen Kristuksen syntymää. Hienoa, että yhä onnistutaan kaivaan esiin sellaista historiaa joka todistaa ettei järki ole vain nykyihmisen pää omaa, sitä on ollut, kuten taitojakin.
Meillä olisi sieltä hamasta historiasta paljonkin opittavaa, paljon ihmisen voimiin ja taitoihin liityvää mitkä on jo nykyisin korvattu koneilla, keinoja uusittu ja vanhaa taitoa menetetty enkä enemmän kuin vielä ymmärämmekään. Kun katselee sitä käden jälkeä vanhoissa marmori veistoksissa, tai ruukuntekijöiden taitoa käsitellä savea ja muuta materiaalia, nykyihminen on kyllä kaiken taitonsa sieltä kopioinut, liekö kaikke edes opittu.
Olisi hyvä tässä hyvinvoinnin aikakaudessa luopua koneellistamisesta, energiaa käyttävistä turhista laitteista joilla tuotetaan vain romua ja kulutustuotteita jotka jäävät pilaamaan luontoa.
Jos me käyttäisimme savi astioita, ne voisi tuhota murskaamalla, ja mikä maasta on tullut, se maaksi hajoaa. Ei olisi muovia ja plastikkaa kaatopaikat pullollaan. Paljon peltiromuakin häviäisi turhina patoina ja kattiloina, teräshän on ikiaikojen keitto ja paisto astioidem materiaali. Meille tehdään alumiinia, pinnoitetaan ja käsitellään, mitähän myrkkyjä me niistä saammekaan.
Valurauta pata ja paistinpannu, minun salaiset aseeni nykyisyyttä vastaan.

Miksi minä synnyin vasta näille vuosisadoille? No. ehkä se on tämä elämän kiertokulku tuonut minutkin tuolta maasta uusiokäyttöön, uuteen kehoon, uuteen aikaan. Missä se seuraava elämä? Sitäpä pitää pohtia toisen kerran.

Tunsin Sinut.

Tunnen sinut.

Tutustuin sinuun jo varhain lapsena.
Tunsin sinut konttaavana,
ensi askelia hapuillen hakevana
äidin helmoissa roikkuvana
itkevänä räkänokkana
isoveljen kiusana.

Tutkin sinut läpikotaisin
sukupuolisuuttasi myöten
opettelin tuntemaan kehosi.
Pituuskasvuasi mittasin,
painoasi seurasin.
Häpesit kasvavia rintojasi, kosketusarkoja,
piilotit ne paidan alle.
Katsoit itsekin vain salaa
kun odotit aikuusuuttasi.

Tunsin sinut koulutyttönä.
Luit läksysi,
opit helposti kaikkea uutta,
sinua sanottiin järkeväksi
ja kiellettiin liikaa lukemasta
sammuta lamppu, sanottiin.
Et rakastanut itseäsi
vaikka opettajatkin kehuivat sinua....
Esiinnyit usein
vaikka arkana jännitit tilanteita.
Autoit vanhempiasi
vihasit oppimattomuuttasi,
”vain pojat opiskelevat” ja sinähän olit tyttö.
Olit jopa kiltti,
vaikka uhmasitkin sääntöjä
et tehnyt mitään väärää

Tunsin sinut nuorena neitona maailmalla,
pois kotisi lämmöstä
yksinäisenä perhosena...
lennossakin...
mielessä kodin ohjeet.
Olit valmis auttamaan palkattakin
uurastit ja unelmoit.
Nuoruutesi oli täynnä haaveita,
tunsin sinut.
Muistit aina iltarukouksen ja kiitoksen.
Salaa, hiljaa yössä itkit koti-ikävääkin.

Tanssit ja nauroit
elit ja unelmoit
hait itseäsi itsestäsi
kysyitkin usein;
Tätäkö elämä olikin?

Tunsin sinut itkevänä,
nauravana, hiljaisena,
tunsin sinut rukoilevana.
Tunsin sinut rakastuneena,
nuorena morsiamena,
äitinä ja vaimona.
Tiesin kuinka rakastit
toivoit ja uskoit,
petyit ja luotit.
Elämä kuritti ja rakasti sinua.

Tunsin sinut sairaana,
tunsin elämäsi voimissa,
enkä oppinut sinua rakastamaan
aliarvoin sinua usein.
Itsetunnon puutetta, sanoin.

Tunsin sinut surevana,
itkevänä,
kokoon käpertyneenä,
peittoosi kietoutuneena,
ovesi lukinneena ikäväsi vankina.
Tunsin sinut,
tiesin kuinka kaipasit...
kuinka kadotit huomisesi,
kuinka purit sisintäsi sanoiksi,
piirsit ikäväsi ikoniksi,
ajatuksesi maisemiksi
ja teit metsästä kirkkosi.
Taivas kattona,
maisema alttaritauluna ,
kivi polviesi alla alttarina,
huusit tuskaasi jota kukaan ei nähnyt,
sanoja joita ei kukaan kuullut.
Tunsin siinä sinut aitona,
alastomana Jumalasi edessä.

Tunsin sinut niinä hetkinä.
Tunsin kuinka sait voimaa,,
löysit oman sisimpäsi,
koit omat tunteesi kivulla,
huusit ulos kaipuusi,
opit itkemään ikävääsi
ja kirjoittamaan ne kirjeet..
kirjeet tuntemattomuuteen
ajatukset atmosfääriin ilman postimerkkiä.

Tunsin sinun sisimpäsi
tiesin että nouset...
nouset ja huudat surun yli uutta toivoa.
Tunnen sinut...
löysit itsesi
ja huomisen....
Tunnen iloa ja olen ylpeä sinusta
Heikkoutesi olikin voimasi
nousit esiin kammiostasi ja huusit;
”Hei, minä elän.”

Tunnen sinut läpikotaisin.
elänhän minä sinun kehossasi.
Kehdosta hautaan.

•  Valokeila
•  Muokkaa

• 23. helmikuuta 2008

Keskustelussa.

Ahtaan portin kautta.

kirjoittanut K.J. 19.10.2008

Ei masennus kysy kuka siihen sairastuu, ei kysy haluatko, vaan vie tummaan syleilyynsä jossa ei tunnu olevan valoa eikä lämpöä.

Huomiset menettävät merkityksensä.
Ovea ei tarvitse avata, puhelimeen ei tarvitse vastata, mitään ei jaksa, mikään ei kiinnosta, eli elämällä ei ole suuntaa huomiseen, ei merkitystä eikä tarkoitusta.

Kuten itse, moni muukin on selvinnyt taistelemalla, etsimällä jostain sen kiintopisteen jossa on valo.

Olen oman tieni kulkija, läpikäynyt kovan koulun siitä mitä on olla henkisesti maassa. Viikkoja ilman yhtään kontaktia muihin ihmisiin, tai korkeintaan kiitos kaupan kassalle, kun sinne vihdoin oli nälkäkuoleman pelossa mentävä, kun paino oli jo 48 kiloa, kun kaikki oli vain häiritsevää, inhottavaa, turhaa.

Nyt yritän olla vahva, yritän, koska tiedän että olen voittajana selvinnyt omasta helvetistäni.

Täälläkin mukana ollen saa tuntea arvostelua, masentajia on kaikkialla, eikä koskaan kukaan tiedä millaisen koulun tuo, tai tuo kirjoittaja on saanut käydä löytääkseen itsensä, rohkaistakseen itsensä kirjoittamaan tai keskustelemaan aiheesta kuin aiheesta.

Pyydänkin tässä, älkää olko tuomitsemassa ketään hänen mielipiteensä vuoksi, kaikilla ei ole niin vahvaa itsetuntoa, että voi murtumatta kaiken kestää.

Oma parantumiseni on luettavissa tuhansista lauseista, joista en tunnista aina edes itse itseäni, niin totaalisesti olin hukassa, hukassa itseltäni ja läheisiltäni. Nyt, kun olen löytänyt oman henkisen minäni, voin sanoa kiitokset kynälle joka jäljensi mielettömimmänkin ajatukseni paperille jossa se nyt todistaa minullekkin ettei mikään ole niin pahaa kuin se näyttää, se on vielä pahempaa.

Kuin kaivosta nousseena näen nyt valon joka ohjaa huomisiin, samaa toivon kaikille täällä.
Kannustakaa toisianne kaikissa elämän vaiheissa, vaikka toinen jo vaikuttaisi hieman hullultakin, siitä voi nousta!

Kypsyvä.

Kirjoittelin joskus niitä aforismejakin.
Osa on hävinnyt, osa muistissa, osa teksteinä korpulla.

Tänään tuli mieleeni joskus kirjoittamani; Juoksitko elämää pakoon. Takaisin palaamalla et tavoita sitä, koska se juoksi rinnallasi.
Silloin en juossut, vaan menin piiloon.
Kun nousin jaloilleni ja lähdin liikkeelle, en enää sitä menettyä aikaa tavoittanut. Huomasin menettäneeni ne elämättömät päivät lopullisesti. Vain lisääntyneet harmaat hiukset ja syventyneet uurteet poskilla kertoivat niiden jo kuluneen. En vain huomannut niitä päiviä, minuuteni lepäsi eilisten kummulla. Ne helvetilliset vuodet, onneksi silloin, kun asia vielä jyskytti takaraivossa, sain ne kirjoitettua muistiin ja todistaakseni myöhemmin itselleni ettei elämä pääty vastamäkeen. Mäet on vain kiivettävä, vaikka hiekka sortuu jalan alta ja rintaa puristaa.

Omako onneni, vai toisten epä onni, ne vuodet olivat ja menivät.
Kypsyttivät ne. Tekivät raakileesta jonkin kypsymisasteen tuotteen ja ajatukset saivat uusia suuntia. Maahan katsomalla kun ei näe tähtiä!
On sitä sen jälkeen päässäni jyllännytkin ajatus ajatuksen perään. Monta niistä on päässyt kontrollin läpi, monta palannut kypsyteltäväksi, mutta ne todellisen elämän vastamäet ovat välillä kaataneet kaiken tulevaisuuden toivonkin. Pirullisen sateen alle sattuessaan saa vaikka puukkoja niskaansa ja kyllä ne katkovat unelmilta siivet.

Aiemmin jossain kerroin kuinka katselin joen virtaamista ja yhtä pientä puu lastua sen laineella. Kuin minä ja elämä, elämä kaikkinensa on kuin lastun purjehdusta elämän laineilla. Milloin myötävirtaan, milloin suvannossa uutta tuulta odottaen ja usein kosken kuohutkin kokien. Vastavirtaan keikkuminen onkin vaivaloista ja vain poukkoilua myrskyn käsissä.
Pieni lastu, puhtaan puun väreissä, väliin katosi kokonaan, kunnes virta taas nosti sen aallon harjalle komeana näkynä tumman veden vastavärinä. Että minä sain siitä ajatuksia! Usein palaan tuohon näkyyn eikä ajatuksille ole vastarantaa.

En aio juosta elämää karkuun, en sulkea kaikkia ovia, eikä taivaallani saa olla pelkkää pilveä. Tuikkikoon siellä tähdet ja roihutkoon salamat, aion elää tätä samaa saamattomuuden elämää haaveillen, että joskus vielä minäkin voin sanoa olevani se joka kuvittelin olevani.
Kypsä ihminen, nähneenä ja kokeneena elämän kaikkia puolia.

Mielikuvia ja muistoja

Kuvitteellinen maailma ei lämmitä, vaikka taivaalla paistaisi kuinka kirkas aurinko, eikä kuu valaise polkua kun astut mielikuvamaailmasta ulos.

Mielikuvilla on kuitenkin hauska rakentaa itsellensä sellainen olotila jossa tuntee olevansa kuin osa satua, tai tarinaa jonka pää roolia ei ole pakko näytellä. Tuleekin usein ajateltua omien ajatusten kaarta. Mistä se tulee ja minne menee? Aina ei ennätä sanoina ajatusten mukana. Varhain lapsuudessa kirjoitin ja voitinkin ns, koulujenvälisessä kilpailussa ensipalkinnon silloin kun olin mukana. Opettaja E. Sorvisto kielsi muita opettajia lähettämästä minua uudelleen mukaan, että muitakin oppilaita saataisiin mukaan kilpailuun. En muista koulullemme muita palkinotosijoituksia saadun. Kannatti olla ylpeä silloin, oli se niin iso asia, saada hopeinen lusikka, joka, valitettavasti on päätynyt lapsuuskodista jonnekin missä se ei minua ilostuta. Muistoissa se on ja tekstikin kai jostain sen paikkakunnan lehden arkistosta löytyy. Pikkuveli teki omasta lehtileikkeestäni sätkän ja poltti sen!! Tämä ei ole mielikuvitusmaailmaa, eikä ollut se kirjoituskaan. Otsikkona oli valintani " Kevään ääniä".

Kaikkea sitä näin aamutuimaan tuleekin mieleen, kun ihan kansakoulusta taas.
Mielikuvien avulla moni ihminen pääsee tavoitteisiinsa. Lentopelkoakin olen kuullut poistettavan mielikuvalennoilla. Lapselle mielikuvien rakentaminen tuo leikkikaverin, mutta joskus puhuttiin kuinka lapsi ei millään voinut uskoa niiden mielikuvien olevan vain mielikuvia ja vuosia hän leikki kaverin kanssa, vaikka oli yksin. Hän jopa puhui ihan eri äänellä kun kaverina kommentoi. Tuo tuntuu jo liian pitkälle menneeltä kuvitelmalta, enkä muista lukeneeni kuinka tuo lopulta päätyi.
Minä elin mielikuvissani monta vuotta, pelkkiä eilisiä, parisuhdetta, rakkautta, arkea ja juhlaa, mutta niiden avulla käsittelin kyllä kokemaani menetystä. Kun nyt luen niitä ajatuksia joita silloin kirjoitin, huomaan kuinka itse olin oma terapeuttini.

Käsittelin kaiken sen kirjoittaen, en voinut puhua surua ulos. Olin lukossa ja aviamena toimi kirjoittaminen kirjeitä ja viestejä joihin ei edes odottanut vastauskirjettä, mutta niitä tuli. Kuten joku tunettu näyttelijä sai merkkejä poisnukkuneelta vaimoltansa, minä löysin niitä mieheni lähettäminä, merkkejä joista tiedä ettei yhteytemme loppunut.
Mielikuvin, tai uskomuksena, haluan olla juuri tällainen hullu, mielikuvitusten vanki aika ajoin.

Suuri painonpudotus.

Katselinpa tässä ihan intensiivisesti tuota ohjelman uusintajaksoa, kotimainen versio, kotimaan tyttöjä nämä joiden paino oli ongelma ja he sinnikkäästi pääsivät kiloistansa.

Kun tässä tahtoo tuo vatsan seutu vain makkaroituvan olisi syytä itsekin taas aloittaa ihan tosi jumppa. Ei se enää tämän ikäisellä saa olla mitään suurten kilojen punnertamista, mutta kuitenkin, hikistä ja hengästyttävää, toistojen lukumäärään perustuvaa, vaikka kevyestikin.

Monella on painon kanssa ongelmia, tai, ei ole ongelmaa, jos ei sitä itse sellaiseksi koe. Minä koen, vaikka kiloja ei ole muiden mielestä liikaa, mutta minä tykkään siitä ihannepainostani jossa tunnen olevani oma itseni ja sopivani vaatteisiini. Hormoonitoiminta saa naiset lihomaan. Mitä sen lihomisen, jos ei ruoalla itse itseään paisuta, kuten minä, yösyöppö, voin, juuston ja leivän rakastaja.
Joka tykkää olla lihava, olkoon, mutta liiat kilot kyllä rasittavat terveyttä.
Mieheni lihoi jalkavaivansa aikana, sai muutaman kilon liikaa ja tarttui heti asiaan kun jalka kesti lenkit ja treenit. Ei se punttien nostokaan ole ainoa autuaaksi tekevä muoto kilojen karistamisessa, mutta se kasvattaa lihasta ja karistaa läskiä. Sanoinkin joskus miehelleni, että lihakset hyväksyn, vaikka käsivarsissa oli niin kovat lihakset, että korvaan sattui kun kainalooon meni, mutta ihraa en. Sitä ei hänessä ollut, sellainen adonis.... no, ne ajat on menneet ja eipä tiedä kuinka olisi jos eläisi. En kuitenkaan usko, että hän koskaan olisi omasta ihannevartalostansa luopunut, ei helpolla. Siksi minua harmittaa kun itse olen jättäytynyt laiskottelemaan. Tässä se taas heräsi taistelumieli, pois makkarat ja jenkkakahvat!

Kun olis kaveri joka jaksaisi reippaan kävelylenkin, ei mitään löntystelyä, vaan marssia jossa koko kroppa saa liikettä, ei vain jalat, ajankuluksi. Sellainen kävely ei vie rasvaa, ei paljon kaloreitakaan, koska kalorien poltto perustuu paljolti sykkeeseen, ihanne syken on yksilöllinen eikä alhaisella sykkeellä ole syytäkään pyrkiä liikunnalla laihtumaan.

Olenhan minä noita käsipainojakin pyrkinyt käyttämään, harva se aamu, ja keppijumppaakin, mutta tehokkuus vaatii säännöllisyyttä. Kyse ei ole mistään kauneusihanteesta, vaan oman kehon hyvinvoinnista ja itsetunnosta kun jotain on asettanut tavoitteekseen. Ensi kesänä tuumaa pienemmät  farkut.

Halaamisen hyödyt.

HALAAMINEN

tuntuu hyvältä

vähentää yksinäisyyttä

auttaa voittamaan pelkoja

vapauttaa tunteista

kohottaa itsetuntoa (Vau!) Hän todella haluaa halata minua!)

ruokkii epäitsekkyyttä (Ei voi olla totta, että oikeastaan haluankin halata tuota mörökölliä)

hidastaa vanhenemista, halailijat säilyvät pitempään nuorena

vähentää ruokahalua: syömme vähemmän kun tunnemme

   olevamme kosketuksen ravitsemia. Sitä paitsi käsillä on

silloin muutakin tekemistä kuin ruuan haaliminen!

HALAAMINEN MYÖS

helpottaa jännitystä ja lihaskireyttä

vähentää unettomuutta

pitää käsivarret - ja hartialihakset kunnossa

on hyvää venytysharjoittelua lyhytkasvuisille

kuin myös kumarrusharjoitus pitkille

tarjoaa hyvää tekevän vaihtoehdon syrjähypyille

antaa terveellisen, turvallisen vaihtoehdon

alkoholille

ja muille päihteille

(parempi halata kuin humaltua!)

vahvistaa fyysistä olemusta

on demokraattista: jokainen voi halata

HALAAMINEN NIIN IKÄÄN

on ekologisesti riskitöntä, ei rasita ympäristöä

säästää energiaa ja lämpöä

ei vaadi mitään erityisvälineitä

ei edellytä erityistä ympäristöä: halata voi missä vain.

kotiovella tai kokoushuoneessa, kirkon eteisessä tai

  jalkapallokentällä