Keskustelussa.

Ahtaan portin kautta.

kirjoittanut K.J. 19.10.2008

Ei masennus kysy kuka siihen sairastuu, ei kysy haluatko, vaan vie tummaan syleilyynsä jossa ei tunnu olevan valoa eikä lämpöä.

Huomiset menettävät merkityksensä.
Ovea ei tarvitse avata, puhelimeen ei tarvitse vastata, mitään ei jaksa, mikään ei kiinnosta, eli elämällä ei ole suuntaa huomiseen, ei merkitystä eikä tarkoitusta.

Kuten itse, moni muukin on selvinnyt taistelemalla, etsimällä jostain sen kiintopisteen jossa on valo.

Olen oman tieni kulkija, läpikäynyt kovan koulun siitä mitä on olla henkisesti maassa. Viikkoja ilman yhtään kontaktia muihin ihmisiin, tai korkeintaan kiitos kaupan kassalle, kun sinne vihdoin oli nälkäkuoleman pelossa mentävä, kun paino oli jo 48 kiloa, kun kaikki oli vain häiritsevää, inhottavaa, turhaa.

Nyt yritän olla vahva, yritän, koska tiedän että olen voittajana selvinnyt omasta helvetistäni.

Täälläkin mukana ollen saa tuntea arvostelua, masentajia on kaikkialla, eikä koskaan kukaan tiedä millaisen koulun tuo, tai tuo kirjoittaja on saanut käydä löytääkseen itsensä, rohkaistakseen itsensä kirjoittamaan tai keskustelemaan aiheesta kuin aiheesta.

Pyydänkin tässä, älkää olko tuomitsemassa ketään hänen mielipiteensä vuoksi, kaikilla ei ole niin vahvaa itsetuntoa, että voi murtumatta kaiken kestää.

Oma parantumiseni on luettavissa tuhansista lauseista, joista en tunnista aina edes itse itseäni, niin totaalisesti olin hukassa, hukassa itseltäni ja läheisiltäni. Nyt, kun olen löytänyt oman henkisen minäni, voin sanoa kiitokset kynälle joka jäljensi mielettömimmänkin ajatukseni paperille jossa se nyt todistaa minullekkin ettei mikään ole niin pahaa kuin se näyttää, se on vielä pahempaa.

Kuin kaivosta nousseena näen nyt valon joka ohjaa huomisiin, samaa toivon kaikille täällä.
Kannustakaa toisianne kaikissa elämän vaiheissa, vaikka toinen jo vaikuttaisi hieman hullultakin, siitä voi nousta!