Arkeologiaa.

Kaiken iltaa tuuli kolisteli nurkissa ja pihalle jätetyt lasten leikkiämpärit vilistivät pikin pihaa, kunnes olivat tuiskun täyttämiä. Ties minne päätyivät. Juuri tässä keräilin niitä ohi kulkeissani, mutta eipä nyky äidillä ole taitoa, tai halua kerätä leluja kasaan.  Taitaahan se Joulupukki tuoda taas uusia kun entiset jäävät talven alle ja keväällä ovat jo entisiä.

Uutisointi oli tuulen vahinkoja, aikataulujen pettämistä, pelastuksia ja varoituksia.
Ikäviä henkilövahinkojakin on sattunut. Kaatuvat puut ovatkin iso riski myrskyllä ja sen jälkeenkin. Metsissä jää puita konkeloon, eli osittain kaatuneina muiden puiden nojalle ja siitä ne voivat minä hetkenä tahansa kaatua tai katketa. Olinpa kerran vähällä jäädä sellaisen alle, kun naapurin metsään menin sieniä etsiskelemään. Opin varomaan ja varottamaan muita.

Kun kaikki vanha on aina kiinnostanut, vaikka historian vuosiluvut ja merkittävät paikatkin usein unohtuvat, jää niistä aina joitain asioita mieleenkin. Uutisessa tänään kerrottiin arkeologien löytäneen kaivauksissa vanhan viinikellarin ja viinitynnyreitä, eli ruukkujahan ne siihen aikaan olivat jos aika arviot on tehty materiaalin mukaan ja vanhoihin tietoihinkin perustuen. Niissä olevat viinien jäämät ovat kyllä vanhoja.  1700 vuotta ennen Kristuksen syntymää. Hienoa, että yhä onnistutaan kaivaan esiin sellaista historiaa joka todistaa ettei järki ole vain nykyihmisen pää omaa, sitä on ollut, kuten taitojakin.
Meillä olisi sieltä hamasta historiasta paljonkin opittavaa, paljon ihmisen voimiin ja taitoihin liityvää mitkä on jo nykyisin korvattu koneilla, keinoja uusittu ja vanhaa taitoa menetetty enkä enemmän kuin vielä ymmärämmekään. Kun katselee sitä käden jälkeä vanhoissa marmori veistoksissa, tai ruukuntekijöiden taitoa käsitellä savea ja muuta materiaalia, nykyihminen on kyllä kaiken taitonsa sieltä kopioinut, liekö kaikke edes opittu.
Olisi hyvä tässä hyvinvoinnin aikakaudessa luopua koneellistamisesta, energiaa käyttävistä turhista laitteista joilla tuotetaan vain romua ja kulutustuotteita jotka jäävät pilaamaan luontoa.
Jos me käyttäisimme savi astioita, ne voisi tuhota murskaamalla, ja mikä maasta on tullut, se maaksi hajoaa. Ei olisi muovia ja plastikkaa kaatopaikat pullollaan. Paljon peltiromuakin häviäisi turhina patoina ja kattiloina, teräshän on ikiaikojen keitto ja paisto astioidem materiaali. Meille tehdään alumiinia, pinnoitetaan ja käsitellään, mitähän myrkkyjä me niistä saammekaan.
Valurauta pata ja paistinpannu, minun salaiset aseeni nykyisyyttä vastaan.

Miksi minä synnyin vasta näille vuosisadoille? No. ehkä se on tämä elämän kiertokulku tuonut minutkin tuolta maasta uusiokäyttöön, uuteen kehoon, uuteen aikaan. Missä se seuraava elämä? Sitäpä pitää pohtia toisen kerran.