Ohjelmasta VIimeiset sanat.

Herkistyin kyllä, enkä usko, että momikaan voi ihan  kylmin ajatuksin katsoa noita kuvattuja videopätkiä, joissa kuoleva ihminen jättää omaisille / läheisille viimeisen tervehdyksensä. Ohjelmasarja esitetään nomellä Viimeiset sanani.

Tänään uusintana lähetetty, vuoden 2010 maaliskuussa tehty jakso osoitti, että rakkautta on perheiden keskuudessa, äiti oli tärkeä ja hän jätti kauniit sanat tytöillensä, poika ei ollut kuuntelemassa sitä viimeistä sanaa.

Oma äiti on jokaiselle lapselle elämän antaja.
Oman äidin elämästä lapsi on imenyt napanuoran kautta ensimmäiset elämänvoimansa.
Veriperimä, geenit ja kaikki tekijät mitä elämä tarjoaa, siirtyvät äidistä lapseen, sen lisäksi mitä munasolu on isän perintönä kehittyvään sikiöön siirtänyt.
Tärkeintä ei ole se mitä oli, vaan se mitä jää.

En halua olla lasteni vaivana kun voimani uupuvat. Ei kaukana ole sekään aika kun on pakko miettiä mihin tästä, minne ja kenen hoidettavaksi?  Ellei kuolema saavu salaa hakemaan, tuosta vain, ilman mitään varauksia ja varautumisia. Saappaat jalassa, sanoi Arvo aina, ja niin kävi.

Tunteita ei voi hallita, vihansa voi silti kätkeä, sanoivat vanhat ihmiset ennen aikaan ja se kyllä pätee yhä. Vihaansa ei ole pakko julistaa, mutta rakkaudesta pitäisi saada kertoa.
Eipä ole siihenkään mahdollisuutta nykyisin. On melkein pakko tappaa tunteensa, peittää kyyneleet ja olla kuin mikään ei satuttaisi, siten suojelaa itseöään ja muita
 Ei tule kenellekään omantunnon tuskia.

Varjoista valoon.

Kun on aikaa ajatella voi mielikuvin matkustaa menneisiin ja tuleviin tapahtumiin.
Muistoihin me tallennamme hyvää ja huonoa. Puolison kuolema oli järkytys josta selviäminen kesti ja kesti, koska asiaa ei ollut helppo tunnustaa todeksi.  Tuntuu ettei koskaan saa muistoista kyllikseen. Paljon kivoja asioita palaa mieleen, mutta on siellä muistojen kätköissä sellaistakin minkä haluaa ohittaa, ei ole kiva elää uudelleen ikäviä asioita.

Puolison kuoleman jälkeen alkoi sitten uudet surut.
Olen tuntenut olevani kuin pieni siivetön lintu haukan kynsissä. Uhkailuja, vaatimuksia, väittämiä, oletuksia, mitä kaikkea tämä aika onkaan eteeni kantanut. Yritän pysyä ehjänä henkisesti, mutta ei ole helppoa jäädyttää tunteensa, kieltää rakkaus ja olla välittämättä sellaisesta mikä ennen oli kovin tärkeää. Ihmisiä on tippunut toiselle raiteelle, olen osittain yksin omassa junassani. Joskus nukkumaan mennessäni mietin millaisia ajatuksia muut ajattelevat. Onko iltarukous kirous, vai onko se arka pyyntö lähimmäisen rakkaudesta, ymmärtämisestä ja hyväksymisestä ihminen ihmisenä, ei taloudellisena tukena tai tuettavana. Olen paljon menettänyt, mutta tunnen olevani ehjä kaikesta huolimatta, elän itsenäistä elämää, en ole mistään kipeä, jaksan huolehtia itsestäni ja siitä kiitän joka päivä. Saan elää tämänkin päivän tietoisena kaikesta. Sitten kun en enää muista ja tiedä, eipä ole väliä kuka minusta huolehtii. Voi olla vieras ihminen parempi kuin tuttu. Siitä en kanna murheita ennakkoon. Aika aikaa kutakin.

Korjasin koneella joitain ratkenneita saumoja, mietin kuinka moni sauma onkaan ratkennut elämässäni. Kaikkea ei kannata korjata. Rikki revitty on aina rikki.
Mietiskelin nuoruuttani. Kovin olin lapsi maailman poluille astuessani, tuskin tissit kasvaneet, sanoisin nyt. Olin nuori, mutta kasvatettu tekemään työtä, tekemään aina sen minkä osaan ja voin, enempää ei kukaan voi vaatia. Kun parhaansa yrittää se riittää.
Kokeilujen ja pettymysten kautta löytää itsestänsä vahvuudet joilla joko pärjää tai uupuu vastoinkäymisiin. Vastamäkiä elämä kyllä tarjoaa, ne ovat sitä koettelemusta joka kypsyttää ja opettaa, ettei ensimmäinen taka isku kaada, vaikka saa horjumaan. Horjuvin askelin, pyrkien itseänsä ymmärtämään ja toista horjuvaa tukemaan on elämä kuljettanut kokemuksesta toiseen, opettanut jopa polvistumaan.

Tämä kesä taas, saa nähdä kuinka monta syytettä ja syytöstä jostain taas ilmaantuu. En ole yksin, vaikka elän yksin. Kaikista nousevista tummista pilvistä huolimatta päivä paistaa ikkunastani ja valaisee askeliani kaikilla teillä. Varjoista valoon, niin on tie kuljettava. Muistoissa on aina rakkautta.

Ilmat ja ilma

Sää on vaihtelevaa, Ilma pysyy samana.

Ilmat ne on sade ilmatkin, sanoi anoppini. Hänen nimensä oli Ilma.

Hän oli minulle toinen äiti.

Puhutaan pahoista anopeista ja huonoista miniöistä. Minulla oli hyvä anoppi, hyvyydestäni en ole kysellyt, mutta meillä oli aina lämpimät ja avoimet välit Ilma äidin kanssa.

Hän oli erittäin herkkä ihminen, paljon joutui myöntymään ja kestämään alkoholia rakastavan miehensä rinnalla, suuren, seitsenlapsisen perheen äitinä. Uskallan sen sanoa, koska juuri niin asia oli. Tahtoi vaarin tienaama tili siirtyä "UNIMOKIN" kassaan kaljapullojen vaihduttua tyhjistä täysiin.

Kyllä se oli niihin aikoihin tiukassa leipä työläisperheessä. Ei siinä paljon matkusteltu ja ulkomaita ihailtu, ei, hyvä jos Lahteen linja-autolla matkasi, ja Harmoisista kirkolle. Ilma mummo oli onnellinen kun pohjoisen otimme heidät mukaamme kesämatkalle. Hänelle se oli enemmän kuin nyky ihmisen matka maapallon ympäri! Niin ennen, paljoa ei vaadittu, vähäkin oli paljon.

Helteitä kesti hetken. Viikonloppuna oli kaunista ja lämmintä. Joupiska Soi tapahtuma keräsi lauantaina suuret joukot kansaa musiikin pariin. Soi hanurit ja huuliharput. Entisistä pikkupojista oli kasvanut isoja, komeita poikia joiden sylissä haitarit soivat ja hymyilivat ujosti kun ihmiset parveilivat ympärillä. Soitto soi ja kansa nautti.

Eipä ole väliksi noiden helteiden, en kyllä ole auringon palvoja, rannoilla en makaile, mutta ihoani paljastan sopivuuden rajoissa oleskellessani auringossa, vaikka en ottaisikaan aurinkoa varta vasten ihoani polttaen.

Floridaan ensimmäisen kerran koneesta laskeutuessani tunsin kasvoillani kostean ilmavirran nuolaisun. Se oli hiostavan kosteaa, mutta helppoa hengittää. Meren ranta ja lämmin sää, astmaisen taivas.

Kai se tästä lämminkin taas saapuu. Elämme toukokuuta, Helluntai edessä ja heilat olkoot piilossa.

Kesä tulee ja tuo omat onnen hetkensä, niitä ootellen ja hetkessä eläen olen omaan olooni ihan tyytyväinen. Itse teen elämästäni näköiseni, olkoon sää mikä tahansa, aurinko paistaa taas.

Siellä jossain...

Siitepölyä ihan mattoina rannoilla.

Lihoo ja laihtuu.

Tulipa käytyä keskustelu lihavuudesta.
Olen yhä sitä mieltä, että syömällä väärin lihoo ja syömällä oikein laihtuu.
Itse kukin valitsee mitä haluaa vartalollansa tehdä, ei minulla ole siihen mitään sanomista, mutta puhuimmekin siitä, miksi kaikkien ei ole helppo laihtua.
Nyt loihen lausumaan, että miettimällä mitä suuhunsa laittaa, voi melkoisen varmasti kontrolloida lihomisensa.

Toinen sanoi, että kun kulutamme energiaa eri tavalla. Se on totta. Syömällä sopivasti oman kulutuksensa  mukaan ei syö varastoon tulevia kiloja varten. On tarkkaan laskettu paljonko painokiloa kohti tarvitsee kaloreita syödä ja juoda. Yksi hyvä on leipä lihottajana, vaalea varsinkin.
Pieni makea mehulasillinen silloin tällöin päivän mittaan korvaakin sitten jo yhden kunnon aterian joka kannattaa jättää väliin jos makeaa kerran haluaa juomalla juoda, turhina hiilareina.

Proteiinien nauttiminen, kun jättää hiilarit liian vähälle, vie ns. ketoosiin ja pissakin haisee, samoin iho ja hiki. Sopiva määrä niitäkin on terveellistä, vaikka laihduttaja paastoaa proteiineilla ja jättää leivän syönnin vähemmälle.

Kuidut ovat tarpeellisia vatsan toiminnalle, siksi kokojyväleipää, tai leseitä, joissa on muitakin hyödyllisiä ravintoaineita.  Itse harrastan pähkinöitä. Niissä on paljon hyvää, mutta niissä on myös paljon rasvoja, joita voi himossaan syödä ihan liikaa. Kourallinen päivässä, voi kun malttaiskin siihen lopettaa, joskus menee kolmekin kourallista päivässä.

Lihavuus on yksi syy moniin sairauksiin. Se ei sitäpaitsi pue oikestaan ketään, mutta sanovathan ne lihavien olevan iloisia, tiä häntäkään. Kaikkiin sekään sanonta ei sovi kohilleen.
Itselläni on huoli mieluumminkin laihtumisesta. Nyt on talven aikana pari kiloa kertynyttä rasvaa mahanahkoja pehmittämässä, mutta kun liikkuminen lisääntyy, läskitkin häviää. Liian laihana pyllyyn sattuu kun istuu kovalle tuolille, ainakin minulla on just niin ja parempi pari lisäkiloa, kuin tyyny pyllyn alla.

Jos kysytään mihin minä miehessä ihastun, se on ilman muuta lihaksikas, urheilullinen vartalo, ilman "miseliinin" rengasmainosta housun kauluksen päällä. Naaman ei niin ole väliä, kun on norja varsi ja hyvät tansijalat.
Nainen saa olla hiukan pyöreä, se lisää naisellisuutta ja oikoo ryppyjä!

Rottiset.

Poissa hyvä, kotona paras!
Matkalta on kuitenkin aina kiva palata kotiin,vaikka kuinka hyvin kylässä pidettäisiin ja hyvin on pidetty.
Nyt luonto alkaa olla vihreimmillään. Ihan silmissä alkoivat puiden silmut kasvaa lehdiksi, tuomien kukkivia puita on peltojen reunoilla, metsiköissä, pihoilla ja pientareilla. Niiden kukkien tuoksu ihan huumaa. Kukassa olevia hedelmäpuita on todella paljon, komeita, pihapiirin kukkakruunuja.

Ajelin hiljakseen ja nautin maisemien katselusta. Keskiviikkona satoi vettä eikä tullut pysähdyttyä kiinnostavia kohteita katsomaan, mutta torstaina kuvattiin, kiviä ja puita, maita ja vesiä, ihmisiä kun en yleensä kuvaile, vain jos pyydetään, en muutoin.
Ulkomaillakaan en halua tulla kuvatuksi jonkun kivipatsaan vieressä tai sylissä, koska olen katsomassa ja kokemassa, en muistoksi kuvattavana. Veistokset on erikseen ja sellaiseksi en halua!
Kuvaan mieluummin merkittäviä kohteita paikkakunnilta ja paikoista, kuin ihmisiä kohteessa! Tahtoo vain olla niin, että seuralainen tunkee joka kuvaan, ellei muuten, niin selkä näkyy kun kävelee juuri siihen kohteeseen jota olen näkyvällä tavalla kuvaamassa. Niin on käynyt, mutta olen oppinut pitämään varani.

Nyt kyllä Joupiska soi tapahtumassa tulin kuvaan, pieni osa minusta, rasoineni, jotka sain kiinnittää paitaani merkkinä FB yhteisöön kuulumisesta.
Tuo musiikillinen tapahtuma kerää suuret kuulijajoukot Joupiskan rinteelle. Tanssia siellä oli yllättävän vähän verrattuna joskus aiemmin kokemaani. Olihan iltatansseja, mutta niistä olimme pois, päivän siellä kyllä viihdyimme, paikasta toiseen kulkien, vaikutteita imien ja kävinpä moikkaamassa ja jututtamassa muisteluiden merkeissä Pienimäen Eilaakin, koska viimeksi olin hänet tavannut 1980 luvulla ihan muissa merkeissä. Aina nuorekas, hyvä artisti jota kuulee harvoin livenä.

Kaunis luonto hurmaa aina.
Pysähdyin eilen eräälle levähdyspaikalle jaloittelemaan. Voi sitä lintujen konserttia niiden pensaiden ja lehtipuiden oksien lomassa. Liikennettä ei juuri ollut joten mikään ei häirinnyt nautintoani.
Siinä lepäsi keho ja sielu.
Maassa kukkivat luonnonkukat ovat kauneimpia omalla paikallaan, vaikka toin mukana yhden kasvin luonnosta, saa nähdä vieläkö lähtee juurakko kasvamaan kun monta päivää on autossa kuljetettu.

Taivas on pilvessä, mittarilukema liki kahtakymmentä ja varpuset äänessä. Lapsuudessani opin nimeämään ne "rottinen" nimisinä lintuina. Olin äidin kanssa Agadir; issa ja hän siellä, pienessä rantakahvilassa loihe lausumaan; " Nuo rottiset laulaa suomeksi."

Levoton sielu.

Se on kesää ja ukkosia, sadetta ja poutaa.
Voikukka kukkii ja nurmi kasvaa. Huoltomiehet huolehtikoot pihoista ja penkoista, aidoista ja aidan vieristä, minä nautin kesästä. Miksi laittaa kukkia parvekkelle, kun ei ole kotona niistä nauttimasta, sen päätin monta vuotta sitten, kun ostin monet kukat kesän aikana, kastelujärjestelmät pettävät aina helteessä! Menen metsään ja nautin luonnon kauneudesta.
Tykätkööt muut minun tavastani tai ei, mutta en aio sitoa itseäni kukkien vuoksi kotiin kesällä. Käytän kukkarahat ihan muihin tarpeisiin, ostan bensaa autoon tai maksan mökkimajoituksesta jossain erämaassa. Vierasta ei ole pelkkä makuupussimajoituskaan, senkin olen Kevolla kokeillut. Porolauma vain herätti kulkiessaan jäisillä puolukanvarvuilla ja tuijottivat minua kuin suurtakin ihmettä siinä sinisessä makuupussissani, vain naama näkyvissä. Se syyskesä oli hyvä, eipä ollut Lapissakaan liikaa hyttysiä. Ei yhtäkään hyttysen puremaa sillä reissulla, ennen Ruotsin puolelle siirtymistä ja etelää kohti ajellessa.
Sellaisen ennalta suunnittelemattoman reissun teen uudelleen. Jos eksyn tunturiin makuupusseineni, eipä moni kaipaile, eikä kaipailuista ole hyötyä kun katoaa suureen tuntemattomuuteen.
Nyt on jo käytössä kaikki navikointi välineet, mutta itsepäisenä haluan aina katsoa mitä minkin tien päässä ja varrella silmä näkee. Elämänikuinen etsijä, " korpifilosohvi " jolle mikään totuutena julistettu ei välttämättä ole kuiva ja tutkittu tieto joka pitää hyväksyä ainoana näkemyksenä, ellei se ole lakiin kirjoitettu.
Luonnon laki on oma lakinsa, ja siitä riittää aina luettavaa, silmillä, korvilla ja käsin koittamalla.

En ole vastarannan kiiski. En hyppää koskeen uskoen voivani uida vastarannalle, enkä yritä nousta puuhun pylly edellä. Niin sieltä voi tulla alas, vaikka oikeinkin kiipeäisi ylimmälle oksalle.
Mieluummin istun korpeen, kannolle, kivelle tai mättäälle ja katson mitä elämää sammalissa on juuri sillä hetkellä, kukkiiko sammal, vai kätkeekö se uumeniinsa toukkia ja ötököitä.
Sellaisesta minä nautin enemmän kuin parveke- tai amppelikukista, jotka reissulta kotiin palattuani lepäävät hengettömänä kasana mullan pinnalla. Luonnossakin jätän herkät kukat kukkimaan omalle paikallensa, apilan kukkia taitan nauttiakseni niiden tuoksista ja jopa syön niitä, kuin myös ketunleipää ja muita villivihanneksia.

Ehkä tämä levoton sielu kaipaa taas maailmalle.