Herkistyin kyllä, enkä usko, että momikaan voi ihan kylmin ajatuksin katsoa noita kuvattuja videopätkiä, joissa kuoleva ihminen jättää omaisille / läheisille viimeisen tervehdyksensä. Ohjelmasarja esitetään nomellä Viimeiset sanani.
Tänään uusintana lähetetty, vuoden 2010 maaliskuussa tehty jakso osoitti, että rakkautta on perheiden keskuudessa, äiti oli tärkeä ja hän jätti kauniit sanat tytöillensä, poika ei ollut kuuntelemassa sitä viimeistä sanaa.
Oma äiti on jokaiselle lapselle elämän antaja.
Oman äidin elämästä lapsi on imenyt napanuoran kautta ensimmäiset elämänvoimansa.
Veriperimä, geenit ja kaikki tekijät mitä elämä tarjoaa, siirtyvät äidistä lapseen, sen lisäksi mitä munasolu on isän perintönä kehittyvään sikiöön siirtänyt.
Tärkeintä ei ole se mitä oli, vaan se mitä jää.
En halua olla lasteni vaivana kun voimani uupuvat. Ei kaukana ole sekään aika kun on pakko miettiä mihin tästä, minne ja kenen hoidettavaksi? Ellei kuolema saavu salaa hakemaan, tuosta vain, ilman mitään varauksia ja varautumisia. Saappaat jalassa, sanoi Arvo aina, ja niin kävi.
Tunteita ei voi hallita, vihansa voi silti kätkeä, sanoivat vanhat ihmiset ennen aikaan ja se kyllä pätee yhä. Vihaansa ei ole pakko julistaa, mutta rakkaudesta pitäisi saada kertoa.
Eipä ole siihenkään mahdollisuutta nykyisin. On melkein pakko tappaa tunteensa, peittää kyyneleet ja olla kuin mikään ei satuttaisi, siten suojelaa itseöään ja muita
Ei tule kenellekään omantunnon tuskia.
Korpifilosofi, sellainen olen ja ajattelen elämän olevan suuri seikkailu johon sisältyy arkea ja juhlaa. Mielikuvin, kynällä, hiilellä syntyy kuvia, sanoilla maalaan kuvia ja maisemia. Tunteet, niistä on elämä tehty. Rakkaudesta olen syntynyt ja surusta itkenyt, mutta rakkaus on jokaisessa elämän hetkessä mukana. Mikään ei voi viedä minulta unelmiani. Kommentit tervetulleita
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti