Kun on aikaa ajatella voi mielikuvin matkustaa menneisiin ja tuleviin tapahtumiin.
Muistoihin me tallennamme hyvää ja huonoa. Puolison kuolema oli järkytys josta selviäminen kesti ja kesti, koska asiaa ei ollut helppo tunnustaa todeksi. Tuntuu ettei koskaan saa muistoista kyllikseen. Paljon kivoja asioita palaa mieleen, mutta on siellä muistojen kätköissä sellaistakin minkä haluaa ohittaa, ei ole kiva elää uudelleen ikäviä asioita.
Puolison kuoleman jälkeen alkoi sitten uudet surut.
Olen tuntenut olevani kuin pieni siivetön lintu haukan kynsissä. Uhkailuja, vaatimuksia, väittämiä, oletuksia, mitä kaikkea tämä aika onkaan eteeni kantanut. Yritän pysyä ehjänä henkisesti, mutta ei ole helppoa jäädyttää tunteensa, kieltää rakkaus ja olla välittämättä sellaisesta mikä ennen oli kovin tärkeää. Ihmisiä on tippunut toiselle raiteelle, olen osittain yksin omassa junassani. Joskus nukkumaan mennessäni mietin millaisia ajatuksia muut ajattelevat. Onko iltarukous kirous, vai onko se arka pyyntö lähimmäisen rakkaudesta, ymmärtämisestä ja hyväksymisestä ihminen ihmisenä, ei taloudellisena tukena tai tuettavana. Olen paljon menettänyt, mutta tunnen olevani ehjä kaikesta huolimatta, elän itsenäistä elämää, en ole mistään kipeä, jaksan huolehtia itsestäni ja siitä kiitän joka päivä. Saan elää tämänkin päivän tietoisena kaikesta. Sitten kun en enää muista ja tiedä, eipä ole väliä kuka minusta huolehtii. Voi olla vieras ihminen parempi kuin tuttu. Siitä en kanna murheita ennakkoon. Aika aikaa kutakin.
Korjasin koneella joitain ratkenneita saumoja, mietin kuinka moni sauma onkaan ratkennut elämässäni. Kaikkea ei kannata korjata. Rikki revitty on aina rikki.
Mietiskelin nuoruuttani. Kovin olin lapsi maailman poluille astuessani, tuskin tissit kasvaneet, sanoisin nyt. Olin nuori, mutta kasvatettu tekemään työtä, tekemään aina sen minkä osaan ja voin, enempää ei kukaan voi vaatia. Kun parhaansa yrittää se riittää.
Kokeilujen ja pettymysten kautta löytää itsestänsä vahvuudet joilla joko pärjää tai uupuu vastoinkäymisiin. Vastamäkiä elämä kyllä tarjoaa, ne ovat sitä koettelemusta joka kypsyttää ja opettaa, ettei ensimmäinen taka isku kaada, vaikka saa horjumaan. Horjuvin askelin, pyrkien itseänsä ymmärtämään ja toista horjuvaa tukemaan on elämä kuljettanut kokemuksesta toiseen, opettanut jopa polvistumaan.
Tämä kesä taas, saa nähdä kuinka monta syytettä ja syytöstä jostain taas ilmaantuu. En ole yksin, vaikka elän yksin. Kaikista nousevista tummista pilvistä huolimatta päivä paistaa ikkunastani ja valaisee askeliani kaikilla teillä. Varjoista valoon, niin on tie kuljettava. Muistoissa on aina rakkautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti