Lahjat.

  Lahjatoiveet, enpä muista koskaan mitään erikoista lahjaa toivoneeni joulupaketista, ainoa mitä halusin ja mistä puhuin, oli kirja.
  Halusin lukea mahdollisimman paljon, mutta koulun lainakirjasto oli pian luettu ja kunnan kirjasto oli kirkonkylällä, sivukirjasto joen takana ja sinne pääsi kahlaamalla kosken niskaa kesällä ja jäitse talvella, kun varoi kosken virtaamaa.
  Yhden kirjan sainkin isältäni lahjaksi. Hän oli jostain tilannut minulle; Se oli hänen kohtalonsa nimisen kirjan, kirjailijaa en edes muista, en kovin tarkkaan sisältöäkään, mutta jotain sentään rakkaudesta opin sen kirjan kautta.

  Kun lapsille ostetaan leluja joulu jouluta, paljon pientä ja vähän suurta, on monien lasten huone täynnä käyttämättömiä leluja. Ketään lasta ei voi kiinnostaa kymmenet nallet, pienet autot ja epämääräisen näköiset voimamiehet joita en tiedä millä nimellä kutsutaan, rumia ja sotaisia kuitenkin, kun niitä näen lojuvan lasten huoneissa pitkin lattioita.
  Mielikuvitusta ja toimintojen harjaantumista tukevia leluja ymmrrän, kun niitä ei ole määrättömästi niitäkään. Lapsi haluaa ja silloin ostetaan,  miettimättä kuinka paljon hauskempaa olisi saada todella mieluista  ja usein jopa tarpeellinenkin saa lapsen silmät loistamaan.
  Kun pukin paketista ilmeniuusi mekko, tai uudet villasukat, oli silmissä loistetta. Leluja en ikinä ole lahjapaketista saanut avata, niitä en edes kaivannut, nukenkin tein itse, kun ostettiin irtopää ja kehoon tehtiin kaavat. Nukelle kudottiin villatakkia, sukkia ja lapasia siinä kuin itsellekin. Onnellinen olen siitäkin opista. Millä se kiinnostue käsitöihin muutoin oliskaan niin hyvin syntynyt kuin nuken vaatettamisen kautta.

  Nyt en hanki lahjoja, en itselle, enkä muille. Riittää kun antaa aineetonta hyvää ja tarpeellista silloin kun sellaista tarvitaan. Aikuiset eivät lahjoja kaipaa, en itselleni ainakaan. Kaikkea on jo liikaakin, koti alkaa olla kuin kirpputori, tarpeetonta täynnä, eikä kelpaa kenellekkään.
  Lahjaksi ei elämä mitään anna, mutta lahjaa on koko elämä. Joulunakin.

Katse huomisiin.

Tulevaisuus ja minuus rakentuvat elämän kolhuissa, niiden kokeminen ja niiden yli pääseminen ovat vankka kivijalka tulevaisuuteen. Aina voi olla huonommin, mutta se on varmaa etteivät eilisen kolhut meneet ohi opettamatta jotain.
Samaan kaapin oveen ei lyö päätä kahta kertaa.

Oma elämäni on ollut ja on edelleenkin kuin suuren kivireen vetämistä kivikkoisessa maastossa. Ellei kuorma paina liikaa on edessä taas isompi kivi kuin juuri ylitetty, mutta kaikki se antaa vain voimia ponnistella minuuteni avulla paikkaan jossa kuorma lopulta on purettu. Tämän kokemuksen purkupaikka on ajassa, ei paikassa.
Se hetki jolloin ihminen huomaa selviytyneensä vastoinkäymisistä voittajana ei rajoitu paikkaan, vaan on aika lopultakin huomta selviytyneensä vaikeimmastakin haasteesta, vetäneensä suurimmankin kiven pois tulevaisuutensa aukolta.

Keskustelupalstojen kautta moni on rakentanut itsetuntoansa ja etsinyt hyväksyntää ja jostain sen kaiken on alkulähteensä löydettävä, mutta unelmat ovat ihan ikiomat. Uskoakseni ja omiin tuntemuksiini luottaen tulevaisuus on juuri tässä hetkessä. Eilisiin ei voi palata ja huomista ei voi elää.
Kaiken menettäneenä tiedän itse kuinka vaikeaa on aloittaa kaikki alusta.
Luoda koti ilman perhettä, elää yhteisössä ilman yhteisöllisyyttä, tehdä työtä ja uhrauksia ilman kenenkään tuntemaa kiitollisuutta, nousta sieltä alhosta muiden yhteyteen, nähdä päivän valo pimeyden jälkeen, siitä hetkestä ei voi jäädä muuta kuin tyytyväisyys ja onnellisuus tuleviin päiviin voimavaraksi joka ei katoa.

Tunteet ja tuntemukset jotka kokee selviydyttyään kaikkien koettelemusten jälkeen löytämään oman minuutensa, ovat vertaansa vailla.
Tekisi mieli nousta korkealle vuorelle ja huutaa kiitosta elämälle joka sittenkin voitti mielessä painavan ahdistuksen ja tarpeettomuuden tunteet.

Kukin kokee elämän tavallaan. Joku jaksaa kantaa kuormansa valittamatta, tai pyytämättä apua, mutta toinen joutuu taistelemaan kaikilla voimavaroillansa eikä sittenkään selviä. Ei ole häpeä pyytää apua. Ei ole häpeä tunnustaa oma voimattomuutensa.
Moni viime päivien draaginen tapahtuma olisi ehkä jäänyt rikosrekistereihin merkitsemättä, tapot tapahtumatta, kun taakan alla elävä ihminen olisi osannut tunnustaa voimattomuutensa oikealla tavalla ja kun he olisivat kohdanneet ne oikeat ihmiset jotka osaavat kuulla ja kuunnella.
Oikealla hetkellä annetut vastaukset ja ojennetut kädet ovat sitä pelastavaa auttamista jota yhteiskunnastamme monista aikeista ja lupauksista huolimatta yhä puuttuu.

Tulevaisuus rakentuu juurille, kuin puu omalla paikallaan.
Tulevaisuus on omien tarpeiden ja halujen täyttämiseksi tehty suunnitelma, synyessään pelkkä unelma, mutta tahdon voimalla ja omiin voimavaroihinsa luottaen huomisista voi rakentaa tulevaisuuden oman näköisekseen.
Tuleeko siitä sellainen, se ei ole pelkästään tahdon asia, siinä on mukana koko elämä tahdomme sitä tai ei.
Omiin huomisiin on monta suunnitelmaa. Täyttyvätkö ne, ei ole aina omissa käsissäni, mutta tästä hetkestä tiedän tehneeni oman näköiseni.

Katkeroitumatta kaikelle kokemalleni odotan tämän minuuteni selviytyvän yksinäisestä joulusta nauttien siitä kuin lapsi, jolle joulun sanoma on aina yhtä jännittävä.

Rakkauden nälkää ja ahdistusta arjessa.

 Jälleen ovat huijarit onnistuneet huijaamaan rakkauden kaipuun täyttämiä miehiä joilla on ollut rahaa maksaa jostain luvassa olevasta onnesta.

 http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1418111076990.html

Kuinka ihmeessä ihmiset ovat noin toivottomia?

 Luulisi olevan helpompaa tutustua ensiksi ilman rahallisia vastikkeita, oppia tuntemaan ja luottamaan toisen ihmisen rehellisyyteen. Ensimmäinen tapaaminen miehen kotona, eli neitonen näki ettei mies ollut tyhjätasku ja aloitti pikkusummalla, vain vähän auton korjaukseen ja kyllä me tästä jatkamme.
  Millaisia satuja toinen  voikaan sepittää rakkauden janon ja parisuhteen kaipuussa elävälle yksinäiselle ihmiselle, olkoon kyseessä mies tai nainen.
Samaa rakkauden nälkää kokee moni yksinäinen ihminen joka ei ole sopeutunut yksin elämiseen. On paljon eronneita ja leskiä, on jättäneitä ja jätettyjä yksinään eläviä ihmisiä kaikista ikäluokista ja kaikki eivät haluaisi elää yksin. Siinä tilanteessa on herkästi huijattavissa, jos kohdalle osuu kauniisti puhuva ja paljon tulevaisuudelta lupaava toinen yksinäinen jonka tarkoitusperät ovatkin taloudellisessa hyötymisessä.

  Noita tapauksia ei ole vain yksi tai yhdeksän, niitä on historiaan kirjoitettu ja niistä ei aina edes uskalleta julkisesti puhua.
  Moni häpeää hyväuskoisuuttaan, peittää asian villaisella ja ehkä on oppinutkin jotain ihmisten luonteiden eroista eikä toiste lankea rahoittamaan petturia. Eri asia ovat ne rakkutta rahalla ostavat joille todella tärkeintä onkin löytää hetken lempi ja lämpö, ei niinkään jatkuvaa rakkautta ja onnellista tulevaisuutta.

  Yksinäisyys ei aina ole ahdistavaa, eikä tunnu pakolta, mutta suurten elämän muutosten kokeminen on jokaiselle niin henkilökohtainen asia, että kukaan ei voi laatia sääntöjä tai ohjeita niistä selviämiseen. Kun yksinäisyys ahdistaa on ihminen herkkä tarttumaan kaikkeen sellaiseen jonka kokee itsellnsä hyväksi. Siinä tilanteessa jää juuri noihin "liisaneitojen" ja "hannuhanhien" virittämiin ansoihin.
  Voisin kertoa paljonkin yksinäisyyden kokemisesta ja siitä tunteesta jossa kokee olevansa irti kaikesta muusta ja elämä on vain eilisiä, menneitä päiviä joiden muistoissa on kaikki lämpö ja läheisyys. Ne hetket ovat helvettiä. Löytäessään huomisen ja saadessaan kiinni tavallisesta arjesta on taas vahvempi elämään niissä yksinäisyydenkin hetkissä joihin on jäänyt, tai jätetty.
Kun oppii tuntemaan itsensä voi jopa nauttia yksinäisyydestä. Yksin elävä ei aina ole yksinäinen, vaan hänenkin elämäänsä sisältyvät muut ihmiset.

  Näissä viime vuosien ja kuukausien järkyttävissä perhesurmissa on taustalla ollut näkyvissä parisuhteen repailyä, eroja, riitoja, taloudellista puutetta ja kaikkein suurimpana se valtava yksinäisyyden tunne ja paine jonka he varmasti ovat kokeneet ylitse pääsemättöminä juttuina. Kun tilanteeseen ei löydä ulospääsyä, silloin turvautuu tekoihin joita ei itsekään hyväksyisi muiden tekeminä. Kaikkeen tuskaan ja ahdistukseen ei taloudellinenkaan turvallisuus auta. Ahdistunut ihminen kaipaa henkistäkin tukea, lohduttavaa ihmistä joka tukee ja tuo edes hetken turvaa.
Noissa tilanteissa ihminen on aina haavoittuvin.
Meidän yhteiskuntamme ei ole valmistautunut kohtaamaan ihmisten yksinäisyyden ahdistusta. Me emme vain osaa kuunnella niin herkällä korvalla kuin olisi tarpeen.

  Ahdistus ei ole vain lapsiperheiden, tai nuorten ihmisten arjessa. Sitä on kaikkialla.
  Eläkkelle jääminen, työyhteisön jääminen pois elämän arjesta, työkavereiden tapaamisten harventuessa ja koko siitä yhteisestä jopa vuosia koetusta ajan jakamisesta on  jäänyt ulkopuoliseksi. Kaikki se mikä ennen oli järjestynyttä ja antoi voimaa, jää taakse ja tilalle astuu tunne turhuudesta ja tarpeettomuudesta.
  Leskeys ja ero ovat kenties vieläkin rajumpi muutos kuin eläkkeelle jääminen. Ihmiset kokevat asioita eri tavalla, mutta monisa eroissa erotaan jopa suvusta, ei vain puolisosta.
  Tavallaan ymmärrän noiden  rakkauden lunnasrahoja maksaneiden miesten ajatuksia.
  Kun kaikki päivät ovat samaa harmaata massaa jossa ei kuule lempeitä sanoja, kukaan ei halaa aamulla, kukaan ei toivota hyvää yötä illalla, eikä kukaan ole kiinnostunut kuinka päivät kuluvat, ei ole ihme jos haluaa keinolla millä tahansa saada rakkautta. Huomisiin se toivo viritetään, parempiin huomisiin.

  Jos meillä olisi enemmän paikkoja joissa ihmiset voisivat kohdata toisiaan, avoimia tiloja joissa jokaiselle löytyisi tilaa omana itsenään, joissa ei ketään katsottaisi pitkään ja joissa jokainen voisi avautu juuri sen verran kuin haluaa.
  Nyt on uutisten mukaan joissain kaupungeissa jo avattu lapsiperheille kohtaamistiloja joissa on jopa asiantuntevaa henkilökuntaa. Kiitos päättäjille joiden kautta tiloja löytyy ja varoja osoitetaan tuohon tärkeään toimintaan, mutta saadaako liikkeelle heitä joille nuo tilat olisivat juuri oikea paikka löytää vaikka vertaistukea. Uskaltavatko ihmiset tulla mukaan toimintaa joka on uutta, riittääkö ahdistuneen ja väsyneen äidin aloitekyky avata se ovi ansimmäisen kerran ja kuinka hän se kokee, ne asiat ovat harmaata tietämättömyyttä johon ei löydy vastauksia. Kaikilla ei riitä voimia edes siihen.

  Ikääntyneille kaivattaisiin tiloja ja toimintaa muutoinkin kuin puolueisiin sitoutuneiden järjestöjen ja katukahviloiden ukkokerhoina.
Kaikki eivät tanssi, kaikki eivät pelaa boggiaa, eivät kudo tai virkkaa, eivät harrasta mitään aktiivitoimintaa jossa kavereita tapaisi, tai jossa uusia tuttavuuksia syntyisi. Kun politiikka nyt vain on niin sidoksissa kaikkeen, ei ole kiva kuulla ihmisten sanovan ettei voi tulla mukaan kun se on väärää politiikkaa.
Miksi polittiikan pitää olla sidoksissa kaikkeen?
Mistä löytyy se sitoutumaton taho joka saa ihmisille sellaista toimintaa johon voi noin vain mennä mukaan osaamatta mitään erikoista, tilaan jossa voi harrastaa moni puolisesti, tai vain istua vieraaseen pöytään ja aloittaa keskustelu vaikka eilisestä sateesta, eikä pöytäseurue ylenkatsoisi tulijaa?
 
  Olen lukenut lehdistä myytävinä olevista kiinteistöistä jotka ovat jääneet tyhjilleen toiminnan loputtua, eikä uutta toimintaa ole ilmaantunut. Kiinteistöissä olisi tilaa päivätoiminnalle, olisi tilaa kirjastohuoneelle, olisi tilaa kutimensa kanssa paikalle tulleille, voisi otta pelikortit esiin ja viettää aikaa pelaten. Aina ei esteenä ole edes välimatkat koska kuljetusapua saa ja mikäli toimintaa ilmaantuu voisi järjestää kuljetukset aamuin illoin.
Tuon kaltaisten toimintatalojen ruokahuoltokin järjestyisi suit sait.
Aina on vapaaehtoisia työ intoisia joille tuon ka´ltainen toiminta olisi kuin vastaus rukoukseen.
 "Miksi minä olen yksin, miksi minulla ei ole mitään tekemistä ja miksi minua ei tänäänkään kukaan muista?"

Tuoksuja ja tunnelmia.

Tuoksuja ja tunnelmialöytää yllättävistäkin kohteista.
Joskus vuosia sitten toin ulkomaan matkaltani palan ambraa. Olen säilyttänyt sitä tiukasti suljetussa pakkauksessa kaapin kätköissä, mutta muutama kuukausi sitten, kun yksi uudehko kaappi tuoksui vain jollekin ihmeelliselle liimalle, tai olisiko se ollut tuo puukuitulevy, laitoin tuon ambraa sisältävän purkin avattuna tuonne kaappiin. Tänään kaapissa on niin vahva tuoksu, että oli pakko avata ikkuna, kaapin ovet auki ja tuuletus päälle.
Kaapissa on vain kansioita joissa papereita, omia kirjoituksia sisältäviä lehtiöitä suuret pinkat ja joitakin kirjojakin, mutta entinen paha haju on muuttunut vahvaksi tuoksuksi.

Tunnelmia koin aamulenkillä.
Oli hieno sää, vain aste lämmintä, maassa valkoista lunta ja päivän kehrä aukenemassa.
Pilvinen taivas alkoi hiljalleen muuttua eri värien sinfoniaksi. Pilvet hajaantuivat, ilmestyi ikäänkuin reikiä taivaaseen. Pilvien reunoille aurinko loi kultaa ja purppuraa. Pysähdyin ihan ihailemaan ja katsomaan kuin hidastettua filmiä päivän heräämisestä. Otin jopa muutaman kuvan puhelimen kameralla ja pysähtelin välillä tuijottamaan taivaalle.
Liikkeellä oli pari koiran ulkoiluttajaa, muutoin aivan hiljaista. Yhden talon pihalla mies kolan kanssa työnteli lunta ja pieni musta villakoira juoksenteli pensaiden välissä. Tuollaisissa hetkissä on sitä rauhaa jota kaipaa ulkoiluunsa. Kukaan ei hoputa eikä höpötä, ei kysele mitä siinä tuijotat, ekä hidastale silloin kun lisään askeliini vauhtia.

Tuoksut ja tunnelmat nautittu, nyt nauttimaan muiden suorituksista, tai oikeammin seuraamaan niitä.

Lihaskipu vaivana.

Ei ole vanhana aina helppoa.
Muutaman päivän on oikea jalka oireillut kivun merkein reisi ja lantiolihakset erittäin kivuliaat. Makuulle ei sille kyljelle voi asettua, ei tunnu jalkeilla olokaan hyvälle ja viimeisin aamulenkki jäi kovin lyhyeksi kun koko jalka kipeytyy.
Menihän se eilinen päivä jalkeilla, mutta kovat ropit piti ottaa kun kotiin pääsin ja silit tässä on kaikki vanhat horoskoopitkin luettu valvoessa ja manatessa vaivaa jolle ei löydy aiheuttajaa. Vauhtia on pakko hiljentää ja lenkkejä lyhentää. Kaikkea aikansa.

Nyt pitää vain keksiä ajankulua jossa isot lihakset unohtuu, keskitynkin vain näihin pieniin ja katson suuntaa.... juoksuun.

Marraskuu 2005.

 11.11.2005 08:48

Jätän nuo vaalit ja vaalipuheet heille joille se tuntuu olevan tärkeää, minä vain äänestän parasta (omasta mielestäni) ehdokasta ja odotan tuloksia, onko joku muukin ollut kanssani samaa mieltä.
Täällä en kerro kenelle ääneni menee.

Aikomus oli vain puhella tätä yksinpuhelua tässä marraskuisessa kosteassa aamussa.
Kävinpäs vaa'alla pitkästä aikaa ja mitä vanhat silmäni näkivätkään, lihonut, paino noussut, jenkkakahvatkin.
Kuinka sitä ei tule kokovartalopeiliin katsoneeksi, pelosta kai, se kun on lahjomaton tuon vatsanseudunkin näyttämisessä. On niin turvallista vilkaista kylpyhuoneen pieneen peiliin, siinä näkyy juonteinen naama ja ryppyinen kaula, mutta kun ne näkee joka päivä, ei huomaa muutoksia.

Ryppyvoidepurkki, sinne on ihme-aineet kuivuneet, harmaa klöntti purkin pohjalla… ei ihme jos se ei ole auttanut, noihin ryppyihin, meinaan.
Mitähän muuta tököttiä löytyisi purkeista ja tuubeista kun kaikki tarkastaisi…
Mainos lupaa; "Pääset rypyistä viikossa", mutta kun ei auttanut, jäi loput levittämättä!
"Hampaat loistavat ja vihlominen loppuu!", vaan siinä tuokin tahna, ryppyyn puristeltu putkilo, millä sitä nyt enää.. kuka pahalainen sen noin rutisteli!

Hiuslakkaa, ei vain saa suihkua, ei millään, tuokin ostos meni ihan hukkaan… eihän sitä saa ulos purkista…. ja kampausvaahtoa, monta pulloa, toinen toistansa tehokkaampaa, hiuksiin kiilto, hiuksiin loistoa, pitää tuulessa ja sateessa kampauksesi kauniina…. pitikö?, en enää muista, ja nyt ei saa vaahtoa vaikka kuinka ravistelee…

Tuokin partavesi, ennen se tuoksui niin miehekkäälle…. mikä kumma kun se haisee nyt kuin tunkio?
Ja partasuti tuossa kupissa, kuin kuivunut maalipensseli… hyi… Eikä yhtään puhdasta hiusharjaa, kaikki kuin koiran harjaamisen jäljiltä, eri värisiä karvoja, pitkiä ja lyhyitä hiuksia… ketä meillä asuu.. ja kampakin kuin taikinakupista otettu, jotain mömmöä kaikki piikkien välit täynnä, altaaseen vain ja vahvaa pesuainetta päälle… eihän tästä mitään tule, ei edes hiuksia saa kammattua.

Ja tuo vaaka, rikki taitaa olla, ei nämä läskit nyt.. ei, en ole voinut lihoa, tuossa olen istunut aamusta iltaan ja hyvin vähän minä syön… paras heittää tuo vaakakin…

Mitä sinä löydät näin marraskuussa?

Joulukuun 1 päivä.

  Pimeää on lumeton tienoo joulukuun alussa herran vuonna 2014.
  Kovin pimeältä vaikuttaa ihmisten  mielialatkin tässä parin päivän ajan liikkuneiden uutisten kautta tulkiten. Suurin uutinen, montako ihmistä on eronnut kirkosta minäkin päivänä.
  En ota kantaa sysiin enkä seppiin, mutta isäni joka teki sepänkin hommia, sanoi usein, että syytä on sysissä ja sepässä ellei rauta taivu takojan tahtoon. Myös puu taipui hänen tahdostaan, niin komeita taideteoksia hän puusta veisteli, eikä hänen kätensä vierastanut kynää, vaikka hän ei ollut kansakouluakaan käynyt kuin parina päivänä. Kun nuoremmat veljet menivät kouluun, hän jäi parkkaamaan puita tien vierelle. Siitä maksettiin vähän palkkaa ja kaiken mitä veljetkin oppivat, hän oppi veljien oppimisen ohessa.
  Sellaisen laskutaidon jonka isäni omisti, halusin perintönä ja voin olla ylpeä, koskaan en laskuissani erehtynyt. Päässälaskua opettelin apteekkikuitteja laskiessa, kun niitä oli niin paljon ettei Kalajokilaakson sivuilla riittänyt valkoista tilaa alekkainlaskuun.
  Kuinka se nyt taas menikin vanhojen muisteluun, vaikka kansalaisaloitteen vaikutuksesta ihmisten mieliin piti puhumani. Olkoon aihe, se tulee varmasti tulevina aikoina uutisiin tuon tuosta ja kirkosta eroavien määrä joko vähenee tai kasvaa.
  Moniko liittyy kirkkoon kun nyt on havaittavissa kirkon olevan enemmän ihmisille kuin aikoihin.
  Nykyaikaistetaan jumalanpalveluksiakin, miki ei kirkon palvelijoilla saiai olla omia mielipiteitä yhteiskunnallisista asioista kuten jokaisella kansalaisella on oikeus.
  Minun uskooni ei vaikuta suvaitseva mielipide jolla annetaan kaikille samat oikeudet riippumatta sukupuolesta tai muista seikoista. Sama laki kaikille, rakkaus kun ei aina taivu soveliaisuus sääntöjenkään mukaan. Pysyn toistaiseksi kirkon jäsenenä, vaikka voisin erotakin, miehenikään ei kuulunut kirkkoon ja kirkossa siunattiin haudan lepoon.
  Tämä aika syksystä kun ei ole vielä talvi, on pimeää ja useimmiten märkääkin. Lumi antaisi valoa. Seurasin telkkarista talviurheilua Kuusamosta ja todella upeissa maisemissa siellä kilpailuja käytiin. Puut lumisine oksineen ja valkoinen hanki metsässä teki varsinkin iltakilpailujen aikana valaistuksen antamin valo ja varjo leikkeineen todella sanattomaksi maiseman kauneudesta.  Hyvä kun kuvaa jaetaan  talviurheilumaiden televisiokanavien kautta laajoille piireille.
  Kisoja katsoessa tuli ihan Joulumieli, mutta kun katsoo ikkunasta ulos pihalle, hangista ei tietoakaan ja pimeys makaa maiseman yllä.