Näkemyksien ja kokemuksien yliluonnollisuus.

Maailmankatsomusta avartavaa on vierailla lukemassa eri yhteisöjen keskuudessa vellovia ajatuksia ja kirjoituksia joissa otetaan kantaa rohkealla otteella, moittien ja arvostellen ihmistä asioiden takana, vaikka arvostellahan voisi vain asioita joista ihminen kertoo. Me koemme kaiken yksilöinä, vain yksilötasolla, minuutemme on tietysti se jonka haluamme pitää itsellämme, koskemattoman persoonallisuutena jonka toimia voi kyllä arvostella, mutta henkilö itse jätettäköön rauhaan. Kun lääkäri, jonka elämässä paranormaalius näytteli suurta osaa, on poistunut keskuudestamme, älköön häntä nimiteltäkö millään alentavalla nimityksellä julkisella foorumilla.

Kaikilla on oma ajatusmaailmansa ja elämän kulkua ohjaa joku muu kuin poikkeavasti toimivilla ja ajattelevilla ihmisillä.

Minun viisauttani ei ole ihmisten viisaus tai tyhmyys, minulla ei voi olla kuin oma tietämykseni ihmisenä olemisesta ja elämän monitahoisuudesta johon en ole ainoa vaikuttaja edes omien päivieni kohdalla.

Toinen lenkkeilijä huomaa lenkkipolun varrella uuden kukan, toinen, joka päivä samaa polkua kulkenut ei mitään ole huomannut, ei rekisteröinyt muistiinsa nähneensä yhtä ainoata kukkaa. Kuin eri silmillä näemme, kuten asia onkin, vain omillamme.

Vain omat mielikuvamme ja oma uskomme kaiken olevaisen olemassaolosta ja ilmiöistä auttaa meitä kokemaan ja näkemään poikkeavasti.

Olen ihaillut puheenaolevaa Laukkasta hänen rohkeudestansa puhua näkemäänsä ja kokemaansa julkisesti, asettuen siten julkisten loukkaustenkin kohteeksi. Siitä tässä yllä esimerkiksi tuo pöpiksi nimittäminen.

Olen pöpi muidenkin kuin omasta mielestäni, mutta silti en haluaisi julkisuuden ihmisiä niin nimiteltävän.

Näen näkyjä ja kuulen ääni. Tunnen kehossani jos läheisilläni on vaikeaa, mutta ruumiista irtautumista en ole kokenut, vaikka intuitio viekin minut samojen ajatusten äärelle joita läheiseni juuri pohtivat.

Onko se noituutta, sitä en tiedä, mutta julkisena ennustajana esiintyy monta sellaista herkkää ihmistä joilla on taito kokea asioita toisin kuin yleensä koetaan.

Ovatko he seonneet, pelkkiä pöpejä joiden puheet voi leimata huuhaaksi? Siihen voi vastata jokainen vain omalla mielipiteellään, ei yleistäen ja tuomiten.

Me ihmiset olemme kaikessa yksilöitä, muussakin kuin herkkyydessä uskomiseen, joko Jumalaan, tai muihin ihmisiin ja heidän näkemäänsä kokemaansa josta he kertovat.

Minusta ei saa pakottamallakaan tunnustuksellista uskovaista, mutta moneen muuhunkaan asiaan en usko. Pilvet eivät putoa taivaalta, mutta jäätä sieltä sataa.

Paranormaaleja kokemuksia on lukemattomilla ihmisillä, niitä ei tarkinkaan aivokäyrämittaus kai voi havaita, koska aivot tekevät työtä nukkuessakin.

Kukaan ei saa minua muuttamaan käsityksiäni näkyjen ja kokemusten todellisuudesta silloin kun herkkä ihminen on ne omalla kohdallaan todeksi havainnut. Minun ei edes ole tarpeen niitä todeksi todistaa, sen jokainen tietää itse, omana kokemuksenansa joka on tai ei koettua. Epäillä saa aina ja kaikkea, mutta on väärin tuomita muiden kokemukset.

Tiedän uskovaisten joukossa olevan paljon ihmisiä joille mikään muu ei merkitse mitään, omaa uskoa on pakko ikäänkuin tyrkyttää sopivissa tilanteissa kaikille muillekin, se on heidän oikeutensa, mutta siihen ei ole pakko uskoa eikä liittyä.

Kuolemassa ei ole mitään pelättävää, elämä luo usein pelon hetkiä ja siitä selviytymiseen vaaditaan joka solun toimintaa. Tunnen ajoittain jopa pakokauhua vaarallisissa tilanteissa.

Kun minulla on rohkeutta kohdata elämä tässä ja nyt, minulla ei ole mitään pelättävää kuolemassa joka ottaa pois kaikki kivut ja vaivat, siirtää toiseen olomuotoon jossa ei kipua tunneta. Ei minun tarvitse selittää edes itselleni mitä kuolema on, sen kokeneet rakkaani eivät ole palanneet kertomaan, joten uskon siellä olevan kaikki hyvin, siellä kuoleman maassa jonne ei haeta passia, eikä makseta lentolippuja.

Aikanan se vie minutkin, toivottavasti olen onnellinen siinäkin hetkessä.

Ennusmerkkien lukeminen ja paranormaalit ajatukset.

Miekkojen kymmenen

Tämäkin vielä, etkö jo ole kohdannut tarpeeksi haasteita. Makaat rannalla henkihieverissä, kymmenen miekkaa on survottu selkääsi ja tummat pilvet täyttävät taivaan. Tarpeeksi pitkään puhkottuna lojuttuasi oivallat, että ehkä tällä henkisesti tai fyysisesti raatona lojumisella on oma tarkoituksensa. Tietty katkeruuden sävy ajatuksissasi haittaa kuitenkin intuitiosi toimintaa, etkä täysin oivalla mistä on kysymys ennen kuin olet vielä aikasi rimpuillut seivästettynä ja haavoittuneena. Tilanne ei nimittäin todellisuudessa ole niin toivoton kuin miltä se tuntuu. Toivottomuuden tunteestasi käsin voisit mielelläsi vapauttaa itsesi vastuusta. Tällöin olisit vapaa syyttämään elämää siitä vääjäämättömästä muutoksesta, jonka kourissa juuri olet. Miekkojen kymppi on rajun ja voimakkaan muutoksen kortti. Yksi sykli on lopussa, toinen odottaa vielä tulemistaan ja sinä koet muutoksen voimakkaasti kaikilla tasoilla. Miekkojen kymppi ehdottaa, että hidastat tahtia, hyväksyt muutoksen ja lopetat vastaan räpiköimisen.

Paranormaalia ajatteluako?

Tiedän olevani herkkä aistimaan monia asioita ihan todistettavia tapahtumia vuosien varrelta, joissa olen elänyt tahatumassa mukana, kuullut satojen kilometrien päästä sanomia jotka ovat osoittautuneet paikkansa pitäviksi.

Nyt tässä odotellessani päivän alkamista, otin tuolta Astron sivuilta tarokit ja jaoin kymmenen korttia, eli ensimmäisen jaon.

Oli kuin olisin lukenut elämäni tämän hetkistä suunniteltua päiväkirjaa, kunnes tuli tämän viimeisen ( Koti ja perhe) kortin vuoro, niistä kymmenestä siis kymmenes, koska en koko pakkaa, eli 78 korttia jakanut.

Kyllä, kyllä, yhä vahvemmin ja useammalta taholta saan ohjeita tehdä lopultakin ihan omia ratkaisuja ottamatta huomioon yhtäkään muuta mielipidettä. Kuka ei tyydy päätökseeni, siirtyköön sivuun tapahtumien tieltä. 

Joko uskallan olla oma herrani,tai aina ja ikuisesti tyydyn kuuntelemaan kuinka joku sanelee omia esityksiänsä ja uskottelee olevansa minun johtajani, tai ainakin opettajani.

Uusia vahvuuksia minun pitää itsestänikin löytää.

Se viimeisin paranormaali tapahtuma, kun en tiennyt nukunko, vai olenko unessa, antoi suuntaviivat ja vahvistaa yhä minun omaa uskoani siihen, että poisnukkuneet eivät jätä meitä yksin kaiken keskell, vaan palaavat tarpeen tullen näyttämään sen tien joka olisi valittava ja jolla he kulkevat rinnallamme.

Ihanaa omistaa herkkä mieli ja saada vastaanottaa viestejä muutoinkin kuin korteista.

Nähdä joidenkin mielestä olemattomia asioita jopa ihan avoimin silmin. Ei ne ole huuruisen humalan luomia pikku-ukkoja, eivätkä olemattomia valkokaapuisia haamuja huuhailemassa jossain hämärässä. Niitä ei vain osaa selittää, eikä se ole tarpeenkaan, ei niihin muiden tarvitsekaan uskoa, kaikille ne eivät avaudu.

Käsin kirjoittaminen.

Kun tämä kone on niin helppo väline kaiken muistiin merkitsemisen kohdalla, tuo kynän käyttö jää liian harvojen tilanteiden mahdollisuudeksi jättää oman käden jälki.

Kirjoitin eilen muutamaan paperiin allekirjoituksen ja huomasin tarpeelliseksi senkin harjoittamista. Oli kuin en osiai kirjoittaa omaa nimeä, tuli sekava, kuin jonkin tukkijätkän puumerkistä. Melkein pitää apteekkiin viedä, vaikka ei latinaa ole kieli.

Tässä koneellakin kirjoittaessa tulee noita lyöntivirheitä tuhka tiheään. sormet ovat hitaammat kuin ajatus ja jää lyöntejä pois välistä, tai joku kirjain tulee väärään kohtaan, syntyy sanoja, kuten krijain, tahattomia virheitä ei voi välttää, eikä niitä tule edes korjattua.

Otan taas kynän kauniisti käeen, vanhat ruutuvihkot ovat täynnä, mutta ehkä kaapin perukoilta löytyy tyhjiäkin. Ajatusten ja mielipiteiden lukeminen joita olen noihin vanhoihin vihkoihini kirjoittanut, en enemmän kuin päiväkirjaa, ne ovat sieluni syvimpiä tuntoja ja tuntemuksia, surua, iklävää pettymystä, analysointia tapahtuneista ja tulevien suunnitelua.
Uppoudun hetkeksi sinne maailmaan, kynä kdessä.
Sitten rasituskokeeseen, selviähään tuossa sekin, onko minulla sydän paikallaan ja onko se edes keskinkeratisessa iskussa.

Sydän on sittenkin se tärkein.
Ilman sydäntä ei aivotkaan tule toimeen.

Myrskytuulet.

Laina myrsky riepottelee.
Tulee aina mietittyä mistä ne myrskyt alkavat, minne ne päättyvät, mistä voimansa keräävät.
Ilmaston muutoksesta puhutaan, milloin lämpötilan kohoamisesta maapallon kaikilla sektoreilla, milloin hellekaudesta tai paukkupakkasista täällä pohjoisella pallonpuoliskolla.
Muistan sen pelon jolla ajattelin muutamia vuosia sitten Floridan rannikkoa koetelleita hirmumyrskyjä. Siskoni mieskin siellä ilman sähköä, melkein myrskyn silmässä.
Kävin yhden myrskyn jälken siellä rannikolla, näin kuinka talojen alimmat kerrokset olivat saaneet täytteekseen hiekkaa. Tuhoja oli paljon ja moninaisia. Onneksemme meillä ei ole koettu moisia.

Nuoruudestani muistan pyörremyrskyn joka nosti jokirannan pelloilla heinäseipäitä heinineen ilmaan, riepotteli ja rullasi ilmassa, kunnes heitti ladon seinustalle sekavan, sataan kasteleman heinä ja seiväskasan. Se oli vuosi 1955, kun olin ensimmäisessä kesätyössäni Marjakankaalla. Onni isännän  kanssa sitä ikkunasta seurasimme, ihmettä kerrakseen, sillä harvoin sellaista onnistuu näkemään.

Meitä ihmisiä myrsky pyörittelee useammin.
Kenellä se on taloudellinen kaaos joka vie lujempaa kuin seisaallaan pysyen sietää, kenellä henkisesti lamaannuttavaa, tai ylikierroksilla kulkeva elämän arki jossa ei ole aikaa pysähtyä arvioimaan omia voimavaroja tai huomisten tarjoamia uusia tuulia.
Useimmiten kyllä puhutaan tunnemyrskyistä. Sellaiset koetaan hyvin yksilöllisesti. Kun mieli on maassa ei naurulla ja itkulla ole iso ero.

Hysteerinen nauru ei aina osoita iloa, siitäkin sain kokemuksen aikanaan tavattuani saman työnantajan palveluksessa olevan naisen nauramassa työkohteessaan. Kyselin syytä nauruun, jolloin nauru muuttui itkuksi, sadatteluksi ja hysteeriseksi huudoksi. Hänellä oli, sen tiesin, pahoja ongelmia omissa asioissansa, oli eronnut, kaksi pientä lasta ja taloudellisesti tiukkaa. Lisäksi hän oli liittynyt Helluntalaiseen yhteisöön joka oli hänelle uusi asia.
Olin muutaman kerran hänellä ns. mörönsyöttinä pimeällä matkalla, kun hän kävi niissä seuroissa ja valaisematon tie pelotti häntä.

Uskon yhä, että olin henkisesti häntä vahvempi, vaikka paljon nuorempi.
Kuuntelin sitä paatoksellista uskontunnustusta ja itkurukouksia siellä Helluntalaisten illoissa. Minuakin taivuteltiin ottamaan usko omakseni, tunnustamaan syntini ja liittymään heihin. Olisinko elänyt onnellisemman elämän jos olisin polvistunut heidän edessään, itkenyt ja rukoillut pelastusta?
En voi tietää, eikä se minua vaivaa, tulihan vain taas mieleeni. Minulla oli silloin ja on nyt, oma lapsenuskoni. Mikä se lapsenusko on? Se on se usko johonkin minua korkeampaan voimaan joka minussa on kasvanut ja joka minua on kasvattanut uskomaan, että kaikella on tarkoituksensa ja kaikella on aikansa. Miksi se pitäisi vielä jopa selittää jotenkin eriskummallisesti vaikuttavana uskona, tai uskomuksena, sehän on kasvatuksen ja opetuksen kautta minuun piirtynyt, minun omatuntoni ääni.

Myrskytuuli humisee täälläkin, mutta uskoakseni se ei täällä kovin suuria vahinkoja aiheuta. Sähkölinjoille voi kaataa puita, se harmi on aina mahdollinen, mutta katoilla on paljon lunta, joten tuskin peltikattoja maahan kuorii.
Koskaan ei tiedä minkä myrskyn kouriin sitä osuu elämänsä aikana.
Kun merllä myrskyää, ei ole kiva olla laivassa. Rannalta sitäkin on turvallisempi katsella, kun ei itse ole myrskyn kourissa.

Mielenterveys.

  Tuntuu uskomattomalta, että talvikeli on niin vieras meille pohjoisen ihmisille, että kuolonkolareita ajetaan ihan omaa järkeä noudattamatta. Ohitetaan kaarteessa, ohitetaan ylämäessä, ajetaan risteykset piittaamatta muusta liikenteestä. Jokainen uhri liikenteessä on turhaan menetetty ihminen. Toinen asia tässä ajassa ovat mielenterveys asiat joista ei koskaan puhuta liikaa.
  Millä tavalla tämä aika, johon kuuluu ja yhteiskunnankin taholta enemmän siihen ajetaan: Tietokoneyhteiskunta.  Kaikkien pitää osata käyttää nettiä, kaikkien pitää siirtyä koska kaikki palvelut joita meille tarjotaan, tarjotaan nykyisin ja tulevaisuudessa tietokoneen kautta. Meistä ihmisistä tehdään pakolla koneiden ja tunteettoman palvelun orjia.
  Nyt jo ilmenee viitteitä siitä, että hankilökohtaisten kontakstien sijaan me tapaamme ihmiset koneen kautta. Olkoon se puhelin tai läppäri, ihmistä ei nähdä kuin kuvana ja kuullaan kaiuttimista.
Kun nyt viimeksi tämä 17 vuotiaan neitosen katoaminen ja ruumiin löytyminen, sekä asiaan liittyvä nuorimies, tuttava Facebookista tuli julkisuuteen, mietin kuinka meillä on tähän menty. Miksi meillä tapahtuu näitä häiriintynyttä mielentilaa osoittavia tapauksia yhä enemmän ja enemmän.
  Tietokonepelit joissa taistellaan ja tapetaan antavat aivan väärän kuvan pelkän nyrkillä lyönnin voimasta. Se tappaa! Kun ihmisellä on herkkä mieli varsinkin nuorella iällä, rakastuminen ja ihastuminen ovat elämää suurempia tunteita joita kaikki eivät osaa hallita, jos niihin liittyy pettymyksiä ja katkeruutta. Onko meidän aikamme tunteetonta, emmekö osaa enää osoittaa tervettä vihaa ja tervettä rakkautta?
Rakkauteen asetetaan niin suunnattomasti vaatimuksia ettei sitten lopulta olla mihinkään tyytyväisiä. Ollaan parisuhteessa löysässä hirressä, kuten erään Tv. ohjelman pariskunnan osiossa kuulimme. Itsestäkin pitää silloin vikoja etsiä jos aina epäonnistuu suhteissansa.
Se vanhaan hyvään aikaa todettu totuus, että 7 ensimmäistä vuotta opetellaan yhteiselämää, sitten voi jo nauttia ja luottaa etteä karikot on ylitetty. Vielä vanhempi viisaus totesi, ettei ihmistä opi tuntemaan ennen kuin on syönyt yhdessä tynnyrin suolaa. Tynnyri on aika iso kasa suolaa ja vertaus osoittaa kuinka vaikeaa on oppia tuntemaan toisen ihmisen sisin ja tunteeko häntä koskaan täydellisesti. Tuskin kukaan on niin avoin, että kaikki hänestä paljastuisi toiselle, koska tuntuu kaiken aikaa löytyvät itsestäkin ihan uusia puolia.
  Mielenterveys on vakava asia. Lääkärit kirjoittavat rauhoittavaa, kirjoittavat silloinkin kun ei pitäisi.
Miksi tunteita ei osata käsitellä, miksi kaikkeen pitää hakea diagnoosi ja olettaa kaikkia uusia tunteita sairaudeksi? Useimmiten riittäisi kun ihminen oppisi tuntemaan itsensä, siihen ei mitään oppitunteja ole, kokemalla ja hallitsemalla tunteensa silloin kun siihen kykenee ja kun eu kykene, silloin puhuu niistä. Olen yhä sitä mieltä, että nuorille joilla on elämä edessä, ei pitäisi ensimmäisenä hoitona lykätä pilleripurkkia käteen! Lääkkeet poistavat tunteen, mutta eivät korjaa mitään.
Sama kun syö särkylääkettä murtumaan, ei se paranna mutta vie kipua.
Henkinen ilmapiiri, se missä me elämme, on kiirettä ja silloin me ohitamme toinen toisemme näkemättä toisen hätää. Lehdet pursuavat vain huonoja uutisia, tappoja, murhia ja kuinka ne tehtiin. Annetaan julkisuuteen tietoja joilla on herkälle ihmiselle joka ehkä painiskelee vihansa keskellä, aseet käteen, valmiit ohjeet, noin on tehty, noin voi tehdä.

Paljon enemmän meillä pitäisi julkisella sektorilla miettiä ihmisten henkistä hyvinvointia.
Monen ihmisen, varsinkin nuoren, liika energia ohjautuisi oikein, mikäli olisi enemmän ilmaisia paikkoja harrastamiseen ja tekemiseen. Jos minulla olisi rahaa, perustaisin työpajoja, harjoitustiloja soittajille ja laulajille, ohjausta ja opastusta kädentyön tekijöille. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus tehdä jotain ilman rahaa!
Kodit eivät ole kaikille samalla tavalla virikkeellisisä ja innostavia esimerkkejä tarjoamassa. Monessa kodissa ei edes syödä saman pöydän ääressä. Mistä se perheyhteys muodostuisi paremmin kuin niistä perheen yhteisistä hetkistä. Olisi mahdollisuus puhua ja kuunneella toinen toisiaan.
Kotiin ei voi tuoda kavereita, kavereita ei tunneta, harrastuksistakaan ei aina kotona tiedetä.
Olisi kirveellä töitä!
Ei tappamiseen, vaan elämään herättämiseen,
 

Talvi ja elämä.

Vaihtelevissa tuulissa kulkee elämä.
Talvella on monet kasvot ja kesällä aurinko paistaa sateellakin. Niin se tämä elämän päivienkin kulku käy, tummasta alhosta ylös harjanteelle, näkemään suurten avointen näkymien yli, mutta huomisiin ei voi kurkistaa.

Kun luulee olevansa elämänsä kunnossa, jaksavansa vaikka mitä, tuleekin eteen tilanne jossa on vain myönnyttävä todelliseen tilanteeseen. Niin kävi eilen. Tein kaikki kotitreenit ohjeiden mukaan, punnerrukset ja painoharjoitukset kaikki ok. Päänsärky vain, monta päivää vaivannut, yltyi yltymistään ja verenpainekin joka on pitkään ollut ihan normaali, kohosi kuin höyrymoottorin voima. Lopulta piti jättää kaikki suunnitelmat, ottaa lääkkeitä ja asettua paikoilleen kuulostelemaan ja tunnustelemaan kuinka tässä käy. Kaikkihan on sittenkin tuurissa ja onnella täällä monen asian kohdalla selvitään. Mikä tapahtuu, se tapahtuu.

Tässä ollaan, osin valvottu yö ja korvasärky kaiken kruununa, mutta uusi päivä on alkanut.
Viime päivien säät vaihdelleet sateesta pakkaseen, nyt jo neljän miinus asteen verran kylmään kallellaan. Saahan nähdä helistääkö helmikuu, näyttääkö maaliskuu maan.
Omissa suunnitelmissa ja ns. harrastetöissä joita tässä on harrastettu, tuntuu olevan kuin seinä edessä. Aina ei kaikki suju, se pitäisi jo uskoa minunkin. Kieli ei käänny ja kaulakin kankea, siinä se helpoin taudinmääritys.

Tunteista tuumailtua.

Omia tunteitansa ei voi lopultakaan paeta, vaikka niitä yrittää piilotella ja jopa näytellä muuta kuin tuntee.

Kun on elämässään ollut kerran oikeasti rakastunut ja tuntenut saavansa suhteesta ehkä enemmänkin kuin itse kykenee antamaan, ja kun suhde on kasvattanut kokemaan ja näkemään asioita kahden ihmisen yhteisinä asioina, ei moista suhdetta voi unohtaa, eikä sellaista voi kokea uutta.

Rakastunut en ole vieläkään, ihastunut sielunveljeen jonka elämässä tapahtui kuitenkin sellainen käänne että en halunnut säilyä hänen mielessään pilaamassa sitä vanhaa liittoa jonka toivoin korjaantuvat heidän kohdallaan. En mitenkään ollut vaikuttanut aiottuun eroon, en ollut viemässä ketään keneltäkään, mutta tunsin toki ikävän tunteen katkaistessani yhteyden ihmiseen jonka kanssa tuntui niin helpolta puhua asioista ja tuntea olevansa samanarvoinen kaikessa.
Emme seurustelleet kuin kirjeitse ja puhelimessa. Kirjeet on hävinneet, puhelin numerokin, mutta tiedän toki missä Jammuvaari asustelee, mitä hänelle kuuluu, mitä tekee.. mutta joskus haluaisi kuulla jotain merkityksellisen ihmisen elämästä.

En tiennyt silloin, enkä tiedä nyt kuinka tunteet olisivat käyneet yksiin jos olisi vietetty yhteistä aikaa, tavattu seurustelun merkeissä. Sen tiedän, etten olisi silloin, enkä nyt, muuttanut yhteen noin vain katsoakseni kuinka se arki sujuu.
En ole tehnyt aviorikosta, eikä kukaan ole siihen syyllistynyt minun kauttani. En ole rakastunut, enkä ihastunut tuon tapahtuman jälkeen. Ystävät ja kaverit ovat erikseen, heihin ei rakastuta, vaikka rakkaudesta puhuttaisiinkin. Voihan sekin toki olla mahdollista, aina ei rakkaus kuitenkaan ole tärkein, tärkein on toisensa kunnioittaminen ja hyväksyminen sellaisenaan, ketään kun ei voi muuttaa, eikä kenenkään mnneisyyttä pois pyyhkiä. Itsensä korottaminen ei osoita muiden arvostamista.
Joitakin ystäviä muistaa vuosienkin takaa kun yhteys on katkennut syystä tai toisesta. Monen ystävän kuolinilmoituksen on saanut lukea ja surussa olla mukana, mutta moneen olen vain jättänyt ottamatta yhteyttä, syytä en itsekään tiedä.
Kun suku on pahin, sanotaan, eikä se lause ole tuulesta temmattu. Kun mikään ei tavallaan riitä, tulee laiminlyötyä sellaisiakin asioita joiden olisi hyvä säilyä ja jatkua. Ehkä minullakin on vielä aikaa korjata moni asia joka on jäänyt näinä vuosina huolien jalkoihin.

Eilenkö se oli, keskustelin vanhan tuttavan kanssa. Hän kertoi, että jo vuosia sitten hän yritti ja yritti saada minusta naisystävän, mutta en kuulemma ottanut onkeen. Kumman vahinko, en tiedä sitäkään.
Jossain vaiheessa olen ollut kaikkeen niin pettynyt ettei sanoja ole riittänyt, mutta itsehillintä on pitänyt ja sanat olen jättänyt sanomatta. Parempi laiha sopu, kuin lihava epäsopu.
Lihavuus nyt ei ole muutenkaan ihanteeni, vaikka kilot pyrkivät valtaamaan ihosoluja rasvasoluina itselläkin. Tunteistaan nyt ei kuitenkaan pääse eroon ja omat mieltymykset ajavat järkevyydenkin ohi, niin lihassa kuin leivässäkin. Kaikesta kun ei voi tykätä.

Jostain syystä vain viikonloppuna, kun pieni lamaannus iski oikeastaan kolmen päivän ylenmääräisen liikkumisen jälkeen mieleen ja jäseniin, tulin ottaneeksi nuo tunnekysymykset esiin muutamien ihmisten kanssa. Vielä on muutamia henkilöitä joita haluaisin tavata, tuttuja perheitä, yksinäisiä naisia, siellä kaukana vuosien takana on viimeksi yhdessä maailmaa parannettu monenkin kanssa.  Olen minä löytänyt vanhojakin tuttuja tämän netin armeliaalla avulla. Vuosina -65 ja 66 lapsia hoiti eräs rouva joka on jo manalle mennyt, mutta perheen isän tavoitin. Kiva kuulla mitä elämä oli heille tarjonnut ja näitä saman kaltaisia ystävyyksiä tässä metsästelen ja tunteitani tuulettelen.

Lieneekö se elämä kenenkään kohdalla tunteetonta ja rakkaudetonta, vaikka ei silmittömästi rakastuisikaan!