Kun tämä kone on niin helppo väline kaiken muistiin merkitsemisen kohdalla, tuo kynän käyttö jää liian harvojen tilanteiden mahdollisuudeksi jättää oman käden jälki.
Kirjoitin eilen muutamaan paperiin allekirjoituksen ja huomasin tarpeelliseksi senkin harjoittamista. Oli kuin en osiai kirjoittaa omaa nimeä, tuli sekava, kuin jonkin tukkijätkän puumerkistä. Melkein pitää apteekkiin viedä, vaikka ei latinaa ole kieli.
Tässä koneellakin kirjoittaessa tulee noita lyöntivirheitä tuhka tiheään. sormet ovat hitaammat kuin ajatus ja jää lyöntejä pois välistä, tai joku kirjain tulee väärään kohtaan, syntyy sanoja, kuten krijain, tahattomia virheitä ei voi välttää, eikä niitä tule edes korjattua.
Otan taas kynän kauniisti käeen, vanhat ruutuvihkot ovat täynnä, mutta ehkä kaapin perukoilta löytyy tyhjiäkin. Ajatusten ja mielipiteiden lukeminen joita olen noihin vanhoihin vihkoihini kirjoittanut, en enemmän kuin päiväkirjaa, ne ovat sieluni syvimpiä tuntoja ja tuntemuksia, surua, iklävää pettymystä, analysointia tapahtuneista ja tulevien suunnitelua.
Uppoudun hetkeksi sinne maailmaan, kynä kdessä.
Sitten rasituskokeeseen, selviähään tuossa sekin, onko minulla sydän paikallaan ja onko se edes keskinkeratisessa iskussa.
Sydän on sittenkin se tärkein.
Ilman sydäntä ei aivotkaan tule toimeen.
