Tunteista tuumailtua.

Omia tunteitansa ei voi lopultakaan paeta, vaikka niitä yrittää piilotella ja jopa näytellä muuta kuin tuntee.

Kun on elämässään ollut kerran oikeasti rakastunut ja tuntenut saavansa suhteesta ehkä enemmänkin kuin itse kykenee antamaan, ja kun suhde on kasvattanut kokemaan ja näkemään asioita kahden ihmisen yhteisinä asioina, ei moista suhdetta voi unohtaa, eikä sellaista voi kokea uutta.

Rakastunut en ole vieläkään, ihastunut sielunveljeen jonka elämässä tapahtui kuitenkin sellainen käänne että en halunnut säilyä hänen mielessään pilaamassa sitä vanhaa liittoa jonka toivoin korjaantuvat heidän kohdallaan. En mitenkään ollut vaikuttanut aiottuun eroon, en ollut viemässä ketään keneltäkään, mutta tunsin toki ikävän tunteen katkaistessani yhteyden ihmiseen jonka kanssa tuntui niin helpolta puhua asioista ja tuntea olevansa samanarvoinen kaikessa.
Emme seurustelleet kuin kirjeitse ja puhelimessa. Kirjeet on hävinneet, puhelin numerokin, mutta tiedän toki missä Jammuvaari asustelee, mitä hänelle kuuluu, mitä tekee.. mutta joskus haluaisi kuulla jotain merkityksellisen ihmisen elämästä.

En tiennyt silloin, enkä tiedä nyt kuinka tunteet olisivat käyneet yksiin jos olisi vietetty yhteistä aikaa, tavattu seurustelun merkeissä. Sen tiedän, etten olisi silloin, enkä nyt, muuttanut yhteen noin vain katsoakseni kuinka se arki sujuu.
En ole tehnyt aviorikosta, eikä kukaan ole siihen syyllistynyt minun kauttani. En ole rakastunut, enkä ihastunut tuon tapahtuman jälkeen. Ystävät ja kaverit ovat erikseen, heihin ei rakastuta, vaikka rakkaudesta puhuttaisiinkin. Voihan sekin toki olla mahdollista, aina ei rakkaus kuitenkaan ole tärkein, tärkein on toisensa kunnioittaminen ja hyväksyminen sellaisenaan, ketään kun ei voi muuttaa, eikä kenenkään mnneisyyttä pois pyyhkiä. Itsensä korottaminen ei osoita muiden arvostamista.
Joitakin ystäviä muistaa vuosienkin takaa kun yhteys on katkennut syystä tai toisesta. Monen ystävän kuolinilmoituksen on saanut lukea ja surussa olla mukana, mutta moneen olen vain jättänyt ottamatta yhteyttä, syytä en itsekään tiedä.
Kun suku on pahin, sanotaan, eikä se lause ole tuulesta temmattu. Kun mikään ei tavallaan riitä, tulee laiminlyötyä sellaisiakin asioita joiden olisi hyvä säilyä ja jatkua. Ehkä minullakin on vielä aikaa korjata moni asia joka on jäänyt näinä vuosina huolien jalkoihin.

Eilenkö se oli, keskustelin vanhan tuttavan kanssa. Hän kertoi, että jo vuosia sitten hän yritti ja yritti saada minusta naisystävän, mutta en kuulemma ottanut onkeen. Kumman vahinko, en tiedä sitäkään.
Jossain vaiheessa olen ollut kaikkeen niin pettynyt ettei sanoja ole riittänyt, mutta itsehillintä on pitänyt ja sanat olen jättänyt sanomatta. Parempi laiha sopu, kuin lihava epäsopu.
Lihavuus nyt ei ole muutenkaan ihanteeni, vaikka kilot pyrkivät valtaamaan ihosoluja rasvasoluina itselläkin. Tunteistaan nyt ei kuitenkaan pääse eroon ja omat mieltymykset ajavat järkevyydenkin ohi, niin lihassa kuin leivässäkin. Kaikesta kun ei voi tykätä.

Jostain syystä vain viikonloppuna, kun pieni lamaannus iski oikeastaan kolmen päivän ylenmääräisen liikkumisen jälkeen mieleen ja jäseniin, tulin ottaneeksi nuo tunnekysymykset esiin muutamien ihmisten kanssa. Vielä on muutamia henkilöitä joita haluaisin tavata, tuttuja perheitä, yksinäisiä naisia, siellä kaukana vuosien takana on viimeksi yhdessä maailmaa parannettu monenkin kanssa.  Olen minä löytänyt vanhojakin tuttuja tämän netin armeliaalla avulla. Vuosina -65 ja 66 lapsia hoiti eräs rouva joka on jo manalle mennyt, mutta perheen isän tavoitin. Kiva kuulla mitä elämä oli heille tarjonnut ja näitä saman kaltaisia ystävyyksiä tässä metsästelen ja tunteitani tuulettelen.

Lieneekö se elämä kenenkään kohdalla tunteetonta ja rakkaudetonta, vaikka ei silmittömästi rakastuisikaan!