Myrskytuulet.

Laina myrsky riepottelee.
Tulee aina mietittyä mistä ne myrskyt alkavat, minne ne päättyvät, mistä voimansa keräävät.
Ilmaston muutoksesta puhutaan, milloin lämpötilan kohoamisesta maapallon kaikilla sektoreilla, milloin hellekaudesta tai paukkupakkasista täällä pohjoisella pallonpuoliskolla.
Muistan sen pelon jolla ajattelin muutamia vuosia sitten Floridan rannikkoa koetelleita hirmumyrskyjä. Siskoni mieskin siellä ilman sähköä, melkein myrskyn silmässä.
Kävin yhden myrskyn jälken siellä rannikolla, näin kuinka talojen alimmat kerrokset olivat saaneet täytteekseen hiekkaa. Tuhoja oli paljon ja moninaisia. Onneksemme meillä ei ole koettu moisia.

Nuoruudestani muistan pyörremyrskyn joka nosti jokirannan pelloilla heinäseipäitä heinineen ilmaan, riepotteli ja rullasi ilmassa, kunnes heitti ladon seinustalle sekavan, sataan kasteleman heinä ja seiväskasan. Se oli vuosi 1955, kun olin ensimmäisessä kesätyössäni Marjakankaalla. Onni isännän  kanssa sitä ikkunasta seurasimme, ihmettä kerrakseen, sillä harvoin sellaista onnistuu näkemään.

Meitä ihmisiä myrsky pyörittelee useammin.
Kenellä se on taloudellinen kaaos joka vie lujempaa kuin seisaallaan pysyen sietää, kenellä henkisesti lamaannuttavaa, tai ylikierroksilla kulkeva elämän arki jossa ei ole aikaa pysähtyä arvioimaan omia voimavaroja tai huomisten tarjoamia uusia tuulia.
Useimmiten kyllä puhutaan tunnemyrskyistä. Sellaiset koetaan hyvin yksilöllisesti. Kun mieli on maassa ei naurulla ja itkulla ole iso ero.

Hysteerinen nauru ei aina osoita iloa, siitäkin sain kokemuksen aikanaan tavattuani saman työnantajan palveluksessa olevan naisen nauramassa työkohteessaan. Kyselin syytä nauruun, jolloin nauru muuttui itkuksi, sadatteluksi ja hysteeriseksi huudoksi. Hänellä oli, sen tiesin, pahoja ongelmia omissa asioissansa, oli eronnut, kaksi pientä lasta ja taloudellisesti tiukkaa. Lisäksi hän oli liittynyt Helluntalaiseen yhteisöön joka oli hänelle uusi asia.
Olin muutaman kerran hänellä ns. mörönsyöttinä pimeällä matkalla, kun hän kävi niissä seuroissa ja valaisematon tie pelotti häntä.

Uskon yhä, että olin henkisesti häntä vahvempi, vaikka paljon nuorempi.
Kuuntelin sitä paatoksellista uskontunnustusta ja itkurukouksia siellä Helluntalaisten illoissa. Minuakin taivuteltiin ottamaan usko omakseni, tunnustamaan syntini ja liittymään heihin. Olisinko elänyt onnellisemman elämän jos olisin polvistunut heidän edessään, itkenyt ja rukoillut pelastusta?
En voi tietää, eikä se minua vaivaa, tulihan vain taas mieleeni. Minulla oli silloin ja on nyt, oma lapsenuskoni. Mikä se lapsenusko on? Se on se usko johonkin minua korkeampaan voimaan joka minussa on kasvanut ja joka minua on kasvattanut uskomaan, että kaikella on tarkoituksensa ja kaikella on aikansa. Miksi se pitäisi vielä jopa selittää jotenkin eriskummallisesti vaikuttavana uskona, tai uskomuksena, sehän on kasvatuksen ja opetuksen kautta minuun piirtynyt, minun omatuntoni ääni.

Myrskytuuli humisee täälläkin, mutta uskoakseni se ei täällä kovin suuria vahinkoja aiheuta. Sähkölinjoille voi kaataa puita, se harmi on aina mahdollinen, mutta katoilla on paljon lunta, joten tuskin peltikattoja maahan kuorii.
Koskaan ei tiedä minkä myrskyn kouriin sitä osuu elämänsä aikana.
Kun merllä myrskyää, ei ole kiva olla laivassa. Rannalta sitäkin on turvallisempi katsella, kun ei itse ole myrskyn kourissa.