Mielenterveys.

  Tuntuu uskomattomalta, että talvikeli on niin vieras meille pohjoisen ihmisille, että kuolonkolareita ajetaan ihan omaa järkeä noudattamatta. Ohitetaan kaarteessa, ohitetaan ylämäessä, ajetaan risteykset piittaamatta muusta liikenteestä. Jokainen uhri liikenteessä on turhaan menetetty ihminen. Toinen asia tässä ajassa ovat mielenterveys asiat joista ei koskaan puhuta liikaa.
  Millä tavalla tämä aika, johon kuuluu ja yhteiskunnankin taholta enemmän siihen ajetaan: Tietokoneyhteiskunta.  Kaikkien pitää osata käyttää nettiä, kaikkien pitää siirtyä koska kaikki palvelut joita meille tarjotaan, tarjotaan nykyisin ja tulevaisuudessa tietokoneen kautta. Meistä ihmisistä tehdään pakolla koneiden ja tunteettoman palvelun orjia.
  Nyt jo ilmenee viitteitä siitä, että hankilökohtaisten kontakstien sijaan me tapaamme ihmiset koneen kautta. Olkoon se puhelin tai läppäri, ihmistä ei nähdä kuin kuvana ja kuullaan kaiuttimista.
Kun nyt viimeksi tämä 17 vuotiaan neitosen katoaminen ja ruumiin löytyminen, sekä asiaan liittyvä nuorimies, tuttava Facebookista tuli julkisuuteen, mietin kuinka meillä on tähän menty. Miksi meillä tapahtuu näitä häiriintynyttä mielentilaa osoittavia tapauksia yhä enemmän ja enemmän.
  Tietokonepelit joissa taistellaan ja tapetaan antavat aivan väärän kuvan pelkän nyrkillä lyönnin voimasta. Se tappaa! Kun ihmisellä on herkkä mieli varsinkin nuorella iällä, rakastuminen ja ihastuminen ovat elämää suurempia tunteita joita kaikki eivät osaa hallita, jos niihin liittyy pettymyksiä ja katkeruutta. Onko meidän aikamme tunteetonta, emmekö osaa enää osoittaa tervettä vihaa ja tervettä rakkautta?
Rakkauteen asetetaan niin suunnattomasti vaatimuksia ettei sitten lopulta olla mihinkään tyytyväisiä. Ollaan parisuhteessa löysässä hirressä, kuten erään Tv. ohjelman pariskunnan osiossa kuulimme. Itsestäkin pitää silloin vikoja etsiä jos aina epäonnistuu suhteissansa.
Se vanhaan hyvään aikaa todettu totuus, että 7 ensimmäistä vuotta opetellaan yhteiselämää, sitten voi jo nauttia ja luottaa etteä karikot on ylitetty. Vielä vanhempi viisaus totesi, ettei ihmistä opi tuntemaan ennen kuin on syönyt yhdessä tynnyrin suolaa. Tynnyri on aika iso kasa suolaa ja vertaus osoittaa kuinka vaikeaa on oppia tuntemaan toisen ihmisen sisin ja tunteeko häntä koskaan täydellisesti. Tuskin kukaan on niin avoin, että kaikki hänestä paljastuisi toiselle, koska tuntuu kaiken aikaa löytyvät itsestäkin ihan uusia puolia.
  Mielenterveys on vakava asia. Lääkärit kirjoittavat rauhoittavaa, kirjoittavat silloinkin kun ei pitäisi.
Miksi tunteita ei osata käsitellä, miksi kaikkeen pitää hakea diagnoosi ja olettaa kaikkia uusia tunteita sairaudeksi? Useimmiten riittäisi kun ihminen oppisi tuntemaan itsensä, siihen ei mitään oppitunteja ole, kokemalla ja hallitsemalla tunteensa silloin kun siihen kykenee ja kun eu kykene, silloin puhuu niistä. Olen yhä sitä mieltä, että nuorille joilla on elämä edessä, ei pitäisi ensimmäisenä hoitona lykätä pilleripurkkia käteen! Lääkkeet poistavat tunteen, mutta eivät korjaa mitään.
Sama kun syö särkylääkettä murtumaan, ei se paranna mutta vie kipua.
Henkinen ilmapiiri, se missä me elämme, on kiirettä ja silloin me ohitamme toinen toisemme näkemättä toisen hätää. Lehdet pursuavat vain huonoja uutisia, tappoja, murhia ja kuinka ne tehtiin. Annetaan julkisuuteen tietoja joilla on herkälle ihmiselle joka ehkä painiskelee vihansa keskellä, aseet käteen, valmiit ohjeet, noin on tehty, noin voi tehdä.

Paljon enemmän meillä pitäisi julkisella sektorilla miettiä ihmisten henkistä hyvinvointia.
Monen ihmisen, varsinkin nuoren, liika energia ohjautuisi oikein, mikäli olisi enemmän ilmaisia paikkoja harrastamiseen ja tekemiseen. Jos minulla olisi rahaa, perustaisin työpajoja, harjoitustiloja soittajille ja laulajille, ohjausta ja opastusta kädentyön tekijöille. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus tehdä jotain ilman rahaa!
Kodit eivät ole kaikille samalla tavalla virikkeellisisä ja innostavia esimerkkejä tarjoamassa. Monessa kodissa ei edes syödä saman pöydän ääressä. Mistä se perheyhteys muodostuisi paremmin kuin niistä perheen yhteisistä hetkistä. Olisi mahdollisuus puhua ja kuunneella toinen toisiaan.
Kotiin ei voi tuoda kavereita, kavereita ei tunneta, harrastuksistakaan ei aina kotona tiedetä.
Olisi kirveellä töitä!
Ei tappamiseen, vaan elämään herättämiseen,