Vanhusten hoito ja testamentti.

Juuri eilen luin kuinka paljon riitoja ja kuinka monin tavoin perinnön jaoissa tapahtuu.
Kuuntelin televisiosta erään miehen kertomusta omien vanhempiensa hoitamisesta ja kaikesta sotkusta jota siihenkin voi liittyä.

Kuinka ihminen joutuu syytetyksi, pidätetään epäilustä, että on antanut isälle väkisin lääkkeitä, vaikka mies on hoitanut vanhempiansa jo kymmeniä vuosia.  Aiheeton pidätys ja syytös ovat ynhä mielessä painajaisena joista hän ei varmasti ikinä selviydy. Jos omasta mielestänsä on tehnyt kaiken minkä voi ja kiitoksena saa sitten siskonsakin syytökset, se on varmasti raskas pala joka vaatii pitkän terapoinnin ja vahvan luonteen, että ne voisi unohtaa ja antaa anteeksi.

Kun sitten vanhemmat ovat tehneet testamentin poikansa hyväksi, siten palkinneet saamansa hoidon ja huolenpidon, se testamenttikin piti käydä oikeuden kautta, lisäksi kun, sisko vielä epäili, että vanhempien rahoja on väärinkäytetty, veli nostanut rahaa omiin menoihinsa ja sekin piti oikeudessa todeta, että poika oli hoitanut kaiken lain mukaan, saamiensa valtakirjojen puitteissa.
Että sellainen kiitos siskolta veljelle joka asui vanhempiensa kanssa ja kolmekymmentä vuotta oli vastuussa vanhempiensa hyvinvoinnista jossa sisko ei mitenkään heistä ketään auttanut.

Kun ajattelen omaa äitiäni, hän hoiti vanhempansa ja jäi tyhjin käsin, kun muut olivat hoitaneet asiat ikäänkuin selän takana. Olisi ollut siinäkin oikeudenkäynnin paikka, mutta parempi jättää suuret riidat sivuun ja elää itsellensä kiitollisena siitä, että vanhemmilla oli loppuun asti kaikki hyvin, kun hän hoiti ympäri vuorokauden karkailevaa äitiä, sitomatta ja lukitsematta, jota laitoksissa tehdään.

Kyllä jokaisen pitää silloin, kun lääkäri vielä antaa todosituksen, että; testamentin tekijä on testamenttia tehdessään ollut täysissä ruumiin ja sielun voimissa ja ymmärtänyt mitä hän vakuuttaa allekirjoituksellansa ja että todistajat ovat olleet samanaikaisesti paikalla ja tienneet todistavansa tehtyä testamenttia siinä allekirjoitustilanteessa.

Minun testamenttini on laillinen.
En silti voi poissulkea asiaa, että joku perillinen vie sen oikeuteen, kaikki kun on näköjään mahdolliosta, testamentista huolimatta, kuten eilen kantaa ottamassani lehtikolumnissa todettiin.
Joku uskoo jääneensä vähemmälle.

Puhtaus on puoli ruokaa.

Kuvassa viime kesän "työpaikaltani" eräs varasto.
Kaikille ei ole selvää, että isoissa keskuskeittiöissä vaaditaan tilaa ja tavaraa muuhunkin kuin ruokien valmistukseen. Sieltä lähtee päivittäin kymmeniä lämpökappeja pitkin kaupunkia, täynnä suurempiin tai pienempiin vuokiin pakattua ruokaa, joskin kylmääkin tavaraa on jaossa.

Koko tämä tila, takaseinään saakka on täynnä teräs astioita kansineen, On siellä muutamia styroks laatikoitakin, kaikki tiskikoneen läpi käyneinä, puhtaina ja järjestyksessä.

Kun seuraa noita "kuppilat kuntoon" ohjelmia ja näkee kuinka epäsiisteissä tiloissa ruokaa valmistetaan, tulee mieleen vältellä kuppiloita. Kun ruoka valmistetaan siistissä tilassa, sen laadussakaan ei varmasti tämän keittiön kohdalla ole valittamista, tietää ettei ruokaan missään vaiheessa pääse pöpöjä. Kun astuin tähänkin tilaan,olin kuin Liisa Ihmemaassa. Kaikki paikat loistivat puhtautta, kiilsi teräs ja tuoksui puhdas.

Oli hienoa saada tehdä viikko töitä näissä tiloissa, patoja en nyt tähän samaan kuvaan saanut, enkä tiskilinjaa, mutta korjataan. Laitanpas molemmista kuvan tähän alle.
Hyvää ruokahalua, vaikka ruoka kuvista puuttuukin. Puhtaushan on puoli ruokaa.

Läheisen menettäminen.

Kuulin puhelimessa rekkaonnettomuudesta.
Nuori kuljettaja kuoli jäätyään puristuksiin katolleen kääntyneeseen hyttiin.
Jokainen auton oven avaaminen, avaimen kiertämin virtalukossa ja autolla liikkeelle lähteminen voi olla se viimeinen matka. Niin käy maanteillä lukemattomia kertoja. Jokainen onnettomuus jättää pysyviä jälkiä ihmisiin. Suru on liian kova hinta missä tahansa onnettomuudessa, mutta niille kun ei mitään voi. On myöhäistä sanoa onnettomuuden jälkeen sanaa  j o s, sen lausuminen on turhaa aina kun jotain on tapahtunut.

Tuntuu pahalle ko. onnettomuuden uhrin läheisiä. Perheenlisäystä tulossa, omaisilla on monta ajatusta. Haluaisin sanoa, että suru on vaikea kohdata, onnettomuuden syitä turha etsiä, koska mikään ei muutu. Läheisen menettämisen jälkeen tärkeintä on muistaa, että elämän on jatkuttava. Vain aika parantaa ja auttaa hyväksymään tapahtuneen. Se vie aika, mutta sinä hetkenä kun muisteleminen ei enää tunnu pahalle, on muistoissa voima jokaiseen huomiseen.
Itse jäin liian pitkäksi aikaa miettimään ja suremaan kohtaloa, enemmän siinä aluksia kai miettii omaa surullista tilannettansa, menettää läheisen ihmisen, kuten minä, jäin yksin ja ensimmäisinä päivinä oli kaksi suurta asiaa mielessä. Kuinka minä jatkan, mitä teen? Kun omat tuntee lopulta suostuivat ajattelemaan asiaa järkevästä, ikään kuin silmät avautuivat huomaamaan, että Hän menetti koko elämän, minä saan jatkaa. Vieläkin on joskus äärettömän ikävä.

Ainakin minulle on vaikea luoda mitään mies suhteita, koska aina taustalla on mielessä se menettäminen, helvetillinen kaipuu ja ikävä jota ei koskaan haluaisi uudelleen kokea.
En voi antaa itselleni lupaa rakastua, kiintyä keneenkään liian läheisesti. Side on olemassa, vaikka se ei mitenkään saisia elämässä vaikuttaa. Saa nähdä olenko koskaan tunteiden osalta vapaa, vai onko aina se uskollisuuden vala mielessä jonka aikanaan vannoimme.
Joku sanoikin aikoinaan,että avioliittohan solmitaan vain kuolemaan asti.
Kukan ei ole sanonut, molempienko kuolemaan.
Odotan yhä sitä suurta tunnetta joka vie vanhat muistot mennessään ja antaa tilaa uudelle.
Onko sellaista edes olemassa?

Otan osaa tuon onnettomuuden uhrin omaisten tuskaan.

Liitteenä kuvaus 15.8.1997 tapahtumasta 4-tiellä

Vääriä ihanteita ja esimerkkejä elämästä.

  Vappua he odottavat, ihmiset, jotka haluavat juhlia ja syödä perunasalaattia ja silliä puiston nurmikolla. Munkeista ja simasta on puhetta piisannut.
  Jotkin perinteet säilyvät, sima ja mämmi, kinkku ja juhannushera. Juhannuksen juustokeitto, punainen hera, herkku jota joka talossa keitettiin kun olin lapsi. Siihen käytetään vain maitoa ja sitä sai ostaa naapurista, ellei ollut lehmää talossa. Siitäpä tässä heräsi mieliteko. Juhannuksena Heraa syömään, kotona, tai kylässä.  Juhannuksen istuttiin kotona pöydän ääreen syömään punaista heraa. Ei silloin kannettu lautasta kammariin, kaikki söivät kotona keitettyä ja paistettua ruokaa yhdessä.
  Jotain on säilynyt, mutta elämän ihanteet ovat muuttuneet, kaikki on julkista, kaikesta pitää olla ihan kuvia ja ohjelmia, alastomana julkisuuteen, alastomana pari suhteeseen.
  Tämä aika on jotenkin raadollista. Liian paljon asioita puidaan julkisuudessa, liian paljon kerrotaan rikoksista ja niiden teko tavoista, liian paljon ihmisten tunteista ja kehosta. Ihanteeksi on noussut timmi, treenattu nais vartalo mahdollisimman paljaana, tai alastomuus jopa television ohjelmana.
Nainen on revitty palasiksi, naiseudesta on tehty markkinointikikka, autojakaan ei voi mainostaa ilman puoli alastonta naista!
  Millaisen kuvan nuoriso saa elämästä, sen kaavan julkisuus on luonut vääristyneeksi, seksuaalisuus ensiksi, pari suhteessa millään ei mitään väliä, vapaita suhteita ja koti on vain paikka jossa istutaan läppäri, tai ipab polvilla ja keskustellaan netin kautta.
  Äidit eivät osaa laittaa ruokaa! Isillä ei ole mitään opetettavaa pojille, ellei isä ole jonkin raa´an kamppailu lajin valmentaja ja opeta poikaansa vain tappelemaan. Ennen sitä sanottiin "mummojen potkimiseksi."  Pojat ovat poikia, mutta ei poika kasva mieheksi ilman esikuvaa, eikä perheellä ole mitään perinteitä jaettavana seuraaville suku polville, ellei koskaan istuta saman pöydän ääreen syömäänkään. Minusta kaikkein häpeällisempää on tuo televisiossa esitettävä keittiön kaappaaminen. Kuinka nainen kehtaa tunnustaa olevansa vain eines ruokien kotiin kantaja! Siihenkö tämä kaupallisuus on kasvattanut kaikki miehet ja naiset. Ostetaan valmiit lihapullat ja perunamuusijauhetta, siinä se perheen ruoka joka nautitaan lautaselta kukin omassa sopessaan tai olohuoneessa telkkarin äärellä. Hei Haloo! Minä vaadin kaikki syömään samaan aikaan ja samaan pöytään keittiöön, tai missä se ruokapöytä sitten sijaitseekin, mutta yhdessä, ei silloin tällöin päivän aikana, mikrossa lämmitettyä. Perheen kuuluu tehdä edes jotain yhdessä.
  Mallit ja missit ovat ihanteita joista ennen vain katsottiin kuvia. En koskaan muista itse ajatelleeni, että minun pitäisi näyttää Armi Kuuselalta, koska hän oli kaunis ja minä tavallinen pallinaama josta ei koskaan tule missiä, en edes kuvitellut, enkä ihannoinut laihuutta, vaikka olin tavallinen pyöreä juuri naiseuteen kasvamassa oleva nuori tyttö. En tiennyt yhdenkään tuntemani tytön laihduttavan. Laihuus ei ollut kaunista, se oli keuhkotautisen ihmisen kohtalo, laihtua ja laihtua. Ei tyttöjen ihanne painosta puhuttu, ei vaadittu sopeutumaan johonkin kasvu käyrään josta nyt jo alle vuoden ikäiset vauvat saavat hyviä tai huonoja "kasvupisteitä", tai esitetään lääkittäväksi kun on " sitä tai tätä, ei kasvukäyrän mukaista" kehitystä. Kuka on antanut terveysviranomaisille ohjeet vaatia ihmistä kasvamaa jonkin kaavan mukaan. Missä on oikeus olla omien mittojensa mukainen vauvasta vaariin?
  Nyt tuntuu olevan jo alakoulussa tapana, että jos eivät oppilaat hauku toisiaan lihaviksi, sen ainakin opettaja ilmaisee ruoka jonossa. " Älä syö niin paljon, olet jo liian lihava."
  Ymmärrän hyvin sitä tuttua tyttöä joka sai traumat opettajan käytöksestä! Miksi tytön pitää 10 vuotiaana näyttää anorektikolta? Miksi hän ei saa rauhassa kasvaa aikuisuuteen, naiseuteen joka ei ole vain laihoja käsivarsia ja pyöreää pyllyä? Voi tätä aikaa vääristyneine ihanteineen siitä mitä naiseus on arjessa ja mitä elämä naisena lopultakin on kaikissa muodoissaan, neitona ja äitinä joille vartalon muoto ei ole ainoa ihanne, ellei lihavuus ole sairaloista johon sitten vain itse pitää herätä, ei muiden huomautella kaiken aikaa.
  Kun nuori tyttö raiskataan, joskus jopa tuttu mies asialla ja toistuvasti, houkutellaan autoon ison miesjoukon leluksi, tai käytetään kuin esinettä alastomuuden ja mainonnan markkinointiin, tuntuu kuin naiseksi kasvaminen olisi rikos, koskemattomuudessaan ja  luonnollisuudessaan. Tyttö ei saa kasvaa aikuiseksi viattomana ja puhtaana kun hänellä itsellään ei ole voimia vastustaa kaikkia ihania houkutuksia, eikä voimia vastustaa väkivaltaisuutta oma kehoaan kohtaan.
  Kuinka näitä vääristyneen elämänkuvan ihanteita voitaisiin muuttaa niin, että naiseutta kunnioitetan muilla keinoilla kuin laihuudella ja kuntosalien, tai muotivaatteiden vakikäyttämisellä.
  Valistusta ei voi jakaa, ellei esikuvat muutu. Hyvään suuntaan mennään kieltämä mallien laihuus, luurankomainen malli ei ole sitä paitsi edes kaunis!
  Julkisuuteen pitää saada toinen kuva naiseudesta!
  Julkisuuteen pitää jakaa enemmän tunteita ja toimivaa perhettä kuvaavia esimerkkejä nykyisen yksinäisten äitien perhekuvausten tilalle.
  Vai onko enää edes olemassa perhettä jossa on isä ja äiti?

Kotimatkalla.

 Olemalla matkalla kotiin....
 Mummoni sanoi aina olevansa matkalla kotiin, vaikka oli vain kymmenen askelen päässää kotoa, matkalla kohti maantietä tai peltoaukeaa.
 Olin matkalla kotiin,  satoja kilometrejä mustaa tietä, keväisen harmaassa maisemassa taivaan itkiessä kylmiä kyyneliä. Poikkesin täyttämässä vajaata tankkia, sade piiskasi ja valutinkin vain täyttöä, en täyteen ja kallistakin oli mokoma menovesi juuri sillä ketjulla joka sattui matkan varrelle.
 Kun lähtee matkalle, menemisessä on aina oma jännityksensä, kotiin on hyvä palata, vaikka kukaan ei odota. Tulihan siinä, kaikkine mutkinneen liki tuhat kilometriä tien päällä, tuulessa ja sateessa.

 Ajattelin ajaessani mummon kotimatkaa jolle hän oli lähdössä, teki aina lähtöä ja usein karkasikin kotipihasta jonnekin piiloon.
 Kun muisti ei pelaa on ihminen vaaraksi itsellensä.
 Joskus istuin ja juttelin mummon kanssa pitkiä keskusteluja, ajoittain hän muisti ja tunsi minutkin, vaikka olin asunut jo pitkään poissa lapsuuskodistani jossa äitini sitten  hoiti vanhempiansa muiden töiden ohessa. Raskasta aikaa äidilleni, mutta vanhempiansa rakastava lapsi uhraa itsensä ja aikansa, että vanhemmilla on kaikki hyvin, turvaa ja huolenpitoa kun he itse eivät jaksa.
 Mummo oli uskovainen, hän oli matkalla kotiin, mutta matkalla myös lapsuuskotiinsa jonka hän muisti hyvin, mutta ei sitä kotia tuntenut omaksensa, jossa juuri nyt asui tyttärensä perheen kanssa.
Juuri tähän kotiin hän oli naimisiin mennessään muuttanut, tässä kasvattanut lapsensa ja elänyt vanhuuteensa asti. Muistoista koko se elämä oli kadonnut, oli vain lapsuus ja oma äiti, ei omia lapsia, eikä aviopuolisoa joka kuitenkin eli siinä hänen rinnallansa kuihtuneena ja kumarana pappana jonka muisti säilyi viimeiseen hengenvetoon asti terävänä.
 Mummoni pääsi siihen kaipaamaansa kotiin kesäkuun alussa ja pappa seurasi häntä kuukauden kuluttua. Siellä he nukkuvat rinnakkain, matkalla tai perillä, kotona kuitenkin.

 Ei minusta tunnu pahalta muistaa poisnukkuneita.
 He ovat olleet suuri osa elämääni, kuten omatkin vanhempani jotka ovat jo vuosia nukkuneet ikiunta siinä mummon ja papan vierellä, saman kiven alla.
 Jos ei muista menneisyyttänsä, ei ole muistoja!
 Tuo totuus minulle valkeni mummon eläessä. Ei hänellä enää viimeisinä aikoina ollut edes sanoja, mutta muistot hänellä olivat. Muistot menneisyydestä, lapsuuden kuvat ja paikat olivat kaipuun kohde viimeiseen asti. Ketä ja mitä minä muistoissani kannan?
 Toivottavasti muistan kaikki ne ihmiset joita rakastan, jotka ovat elämääni koskettaneet.
 En odota rakkautta sieltä missä sitä ei ole, odotan kunnioitusta elämälle.

Lunta maassa ja keinussa.

Naapurin lasten leikkipaikalla lunta tänään.

Kesärenkailla ajelevat autoilijatkin vaikeuksissa, liian monella se on pakko aamulla lähteä liikkeelle, vaikka kesäkumit alla. Toisaalla poliisita kuulemma sakottaa nastoista!

Hupsista. Kun itselläkin on lähtö tunne tien päälle ja luvassa yhä lunta räntää, tuntuu tuo kesärenkailla ajelu kyllä hiukan kyseenalaiselta. Minkäs teet, kesän tuloon luotan.

Tulee se kesä, krookukset kukkivat lumen keskellä.

Kaikki mutkat.

  ..ja se tie oli mutkallinen, lauloi isänikin muinoin.

  Mutkia ja mäkiä on maanteillä jotka halkovat maaseudun kyliä.

  Monet tiet ovat kyllä todella huonossa kunnossa, kun rahat teiden kunnostamiseen ovat hävinneet. Olisi ollut kai parempi jättäytyä pois noista yhdistymisistä, tuntuu ettei EU ole antanut muuta kuin lisää määräyksiä kansan noudatettavaksi. Monet niistä täysin hölmöläisten ohjeita. Rahaa meiltä on sinne laariin uponnut, mutta sadosta ei tietoakaan.

 Juuri nyt ovat monilla tiellä painorajoitukset voimassa. Moneen kylään on pian kuljettava helikopterilla, kun tiet ovat kuravelliä. Maidonkeräily toimii, hyvä sekin, ettei jää maitotilallisille tulot saamatta, metsistä puun kuljetukset kuitenkin ovat seis. Sitä tämä pohjoisen talvi routineen saa aikaan.

  Mutkia voi olla niin monia. Mutkalle mennyt imurin letku ei ime! Kun yrittää monelle mutkalle kiertynyttä vesiletkua saada kerältä oiottua käyttövalmiiksi, saa siinä kiertää ja kääntää moneen kertaan letkua käsissään, levittää pitkin pihaa ja sittenkin jossain on aina se mutka joka katkaisee sen

kasteluveden virtauksen. 

  Tämä elämän polkukin on täynnä mutkia ja mäkiä jos ajattelemme kuvannollisia vaiheita vuosien varrelta. Vastoinkäymisiä kohdatessa  ja oman elämän suuntaa ja tarkoitusta etsiessä tulee miettineeksi miksi kaikki on juuri minua vastaan. Niin se on jokaisella. Tuskin kukaan selviää elämästä tuntematta joskus kaiken olevan kuin vuoren harjalle kiipeämisen tuskaa, mikään ei onnistu, mikään ei toimi. Suoraa tietä kulkien kaikki tavoiteltava näkyy edessä, mutta kun tielle tulee mutkia ei mitenkään voi tietää millainen näkymä on mutkan takana. Elämän suunta muuttuu kuin matkalaisen matka mutkaisella tiellä.

  Tuttua tietä kulkien kaikki mutkat tulevat tutuiksi. Jokaisen mäen ja mutkan takana olevan talon, tai viljavainion oppii muistamaan. Tälle pellolle joutsenet keväällä laskeutuvat muuttomatkallansa ruokailemaan, tänne saapuvat ensimmäiset kurjet, tai tuolla ojan pientareella kettu usein kuuntelee myyrien liikkeitä. Eläimillä on omat kriteerinsä valita ruokailu ja pesintäpaikkansa. Kaikille pelloille niitä ei ilmaannu, kaikilla vesillä ne eivät pesi.

  Ihmisen matka on arvaamatonta, silmänräpäys voi muuttaa suunnan tai katkaista koko matkan.

  Matkaan lähtiessä ei aina tiedä tavoittaako määränpäänsä, mutta mitään matkaa ei ole syytä jättää tekemättä. Oli tie suora tai "väärä" kannattaa pysyä liikkeellä. 

  Seisovassa vedessäkään ei ole elämää.