Kotimatkalla.

 Olemalla matkalla kotiin....
 Mummoni sanoi aina olevansa matkalla kotiin, vaikka oli vain kymmenen askelen päässää kotoa, matkalla kohti maantietä tai peltoaukeaa.
 Olin matkalla kotiin,  satoja kilometrejä mustaa tietä, keväisen harmaassa maisemassa taivaan itkiessä kylmiä kyyneliä. Poikkesin täyttämässä vajaata tankkia, sade piiskasi ja valutinkin vain täyttöä, en täyteen ja kallistakin oli mokoma menovesi juuri sillä ketjulla joka sattui matkan varrelle.
 Kun lähtee matkalle, menemisessä on aina oma jännityksensä, kotiin on hyvä palata, vaikka kukaan ei odota. Tulihan siinä, kaikkine mutkinneen liki tuhat kilometriä tien päällä, tuulessa ja sateessa.

 Ajattelin ajaessani mummon kotimatkaa jolle hän oli lähdössä, teki aina lähtöä ja usein karkasikin kotipihasta jonnekin piiloon.
 Kun muisti ei pelaa on ihminen vaaraksi itsellensä.
 Joskus istuin ja juttelin mummon kanssa pitkiä keskusteluja, ajoittain hän muisti ja tunsi minutkin, vaikka olin asunut jo pitkään poissa lapsuuskodistani jossa äitini sitten  hoiti vanhempiansa muiden töiden ohessa. Raskasta aikaa äidilleni, mutta vanhempiansa rakastava lapsi uhraa itsensä ja aikansa, että vanhemmilla on kaikki hyvin, turvaa ja huolenpitoa kun he itse eivät jaksa.
 Mummo oli uskovainen, hän oli matkalla kotiin, mutta matkalla myös lapsuuskotiinsa jonka hän muisti hyvin, mutta ei sitä kotia tuntenut omaksensa, jossa juuri nyt asui tyttärensä perheen kanssa.
Juuri tähän kotiin hän oli naimisiin mennessään muuttanut, tässä kasvattanut lapsensa ja elänyt vanhuuteensa asti. Muistoista koko se elämä oli kadonnut, oli vain lapsuus ja oma äiti, ei omia lapsia, eikä aviopuolisoa joka kuitenkin eli siinä hänen rinnallansa kuihtuneena ja kumarana pappana jonka muisti säilyi viimeiseen hengenvetoon asti terävänä.
 Mummoni pääsi siihen kaipaamaansa kotiin kesäkuun alussa ja pappa seurasi häntä kuukauden kuluttua. Siellä he nukkuvat rinnakkain, matkalla tai perillä, kotona kuitenkin.

 Ei minusta tunnu pahalta muistaa poisnukkuneita.
 He ovat olleet suuri osa elämääni, kuten omatkin vanhempani jotka ovat jo vuosia nukkuneet ikiunta siinä mummon ja papan vierellä, saman kiven alla.
 Jos ei muista menneisyyttänsä, ei ole muistoja!
 Tuo totuus minulle valkeni mummon eläessä. Ei hänellä enää viimeisinä aikoina ollut edes sanoja, mutta muistot hänellä olivat. Muistot menneisyydestä, lapsuuden kuvat ja paikat olivat kaipuun kohde viimeiseen asti. Ketä ja mitä minä muistoissani kannan?
 Toivottavasti muistan kaikki ne ihmiset joita rakastan, jotka ovat elämääni koskettaneet.
 En odota rakkautta sieltä missä sitä ei ole, odotan kunnioitusta elämälle.