Matkalla.

Niin se alkaa hiljalleen olla aika palata kotiin, vaikka kuinka kivaa on olla " lomalla ", joskus se tulee loppu reissullekin.
Ilmat ovat sitä mitä ovat, harvemmin paistetta, mutta vesi on kesän elementti, järvetkin vapaina lainehtivat. Laineilla tanssivat sadepisarat iloista tanssia.
Kovin vähiin jäi vesillä liikkuminen tällä matkalla, liikuntaa sitä vanha kroppa kaipaa lomallakin.

Harvemmin olen poikennut niin paljon suunnitelmistani suunnittelemattomalla matkareitilläni, kuin nyt olen tehnyt. Eipä kyllä kotoa lähtiessä ollutkaan muuta varmaa sen varatun mökin lisäksi. Sinne kimpsut ja kampsut, ( kuka muuten tietääkään mitä se kampsu on?) reppu selkään ja joka päivälle löytyi jotain mielekästä tekemistä ja kokemista. Saa tulla syksy, silloin vielä yksi reissu Lappiin ja talvi jääköön äkkipäätösten varaan mitä matkustamiseen tulee.

Ukkonen tuolla hieman juuri jyristelee, taivas on pilvessä, mutta ympäristö kuhisee elämää ja ääniä. Vielä on kesää ja lomaa jäljellä, muillakin kuin minulla.
Yhteisiä kesämuistoja kerätään.

Kukon laulun aikaan.

Aapisen kukko, ihan kuin ensimmäisen k kirjaimen kuva. K niinkuin kukko, L niinkuin laiva, vaikka harvapa lapsi oli laivaa nähnyt, kukko sen sijaan kiekui melkein joka kodin navetassa.

Lomailu on siitä kivaa, että pääsee katsomaan muutakin kuin naapuritalon seinää omasta ikkunasta. Minua kiehtovat suot ja salot, vaarat ja vainiot. Jälleen rinnassa kaihertaa kaipuu pohjolaan. Ei sille luonteellensa mitään voi, joka vetää pois sieltä missä ei ole juurinensa juurtuneena, jossa on kuin tuulen tuoma tyhjä pussi, täyttyy ja tyhjenee vuoroin sen mukaan nostaako tuuli, vai painaako alas.

 

Tuosta juurettomuudesta lasketaan leikkiä, mutta ei sitä sittenkään sellainen ihminen tunne jolle elämä on antanut työn ja rakkauden kotipaikkakunnalla. Usein sanotaankin, että se ihminen muutti kotoa naapuriin... Siinä ei hentokaan juuri katkea ja ihminen on aina kotona. En tiedä kenenkään tunteista, vaikka kuinka hekin kaipaisivat jotain muuta kuin sen mitä on.  Minulla ei ole juuria missään, tuskin juurtumisen merkkejäkään ja tällaista taimea on turha vaalia, ei kasva kuitenkaan uuteen maaperään, ellei satu siihen oikeaan jota ei kai itse sittenkään ole aina oikein valittu.  

Aapiskukko on laulanut. Komealla äänellä tämäkin kukko aamulla kertoo päivän alkaneeksi. Kukonlaulun aikaan. Mitä se kello silloin on? Se on kukon kello samassa ajassa kesät ja talvet, aina oikeassa ja laulu kajahtaa heti kun on orrelta alas hypätty. 

Aamulenkille minä, ennen kukon laulua.

Lomalla nähtyä.

Pyhän Laurin kappeli Äkäslompolo.

Sateinen sää ei suonut parempaa kuvaa ja nyt juuri huomasin, että kappelissa olisi tänään ollut hartaushetki. Koko päivän olin kiertelemässä eri kohteissa ja asetuin ihan valokuvien maailmaan mökille saavuttuani.

Reidar Särestöniemen taidetta, hänen töitänsä, ateljeen ja ihan vanhan Särestön tuvan tunnelmien sisään sukelsin ja sain olla paikalla ihan yksin, seuraavia turisteja ilmaantui paikalle kun o!in jo poistumassa tilalta.

Olen mykistynyt. Kaikkeen kun yrittää päästä paremmin perehtymään löytää aina uutta, niin tänäänkin. Sanotaan, että meissä kaikissa asuu taiteilija, mutta me kaikki emme koskaan opi toteuttamaan sitä sisäistä kuvien maailmaa sanoin, eikä maalaten.  Lahjamme kuluvat hukkaan. Puuttuu rohkeus ja palava halu totettaa sisäiset näkemykset muidenkin nähtäväksi. Sanataiteilijoilla on aina paikkansa, kuvat puhuvai ilman sanoja heille jotka osaavat nähdä kankaalla tai paperilla enemmän kuin sen viivan joka tekee kuvan. Taide on henkireikä, se on suora tie ihnisen mielestä siihen ihmiseen joka osaa sanoman tulkita. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa katsoa taidetta. Kukin lukee sen minkä ja mitä näkee ja ymmärtää.

Tuo kappeli ei minun silmissäni ole kirkko, mutta sellaisenaan sopii tarkoitukseensa ja kattohan on korkea.

Nuoren Reidarin taidetta.

Hirvihaarassa kukkivat kukkani.

 

Vaikka en kehu tippaakaan, pihani oli aina siisti. Nurmikko leikattu, kukkapenkit roskattomia ja marjapensaiden alustat heinättömät. Pensas aidan leikkasin ja roskapusseja ei pihallani lojunut.

Kun muutin pois, meininki muuttui.

Nurmikko rehotti kuin kummituslinnan ympärillä, roskatkin missä sattuu. Koiran jätöksiä joka toiselle askeleelle.

Kukat katosivat. 

Nyt on koko talo toisissa käsissä, mutta muistin taas kukat, vanhoja muistikortteja järjestin ja tallensin kuvia koneelle, kun ei tässä oikein muuhun ole intoa.

Osan kukista haluaisin taas ihalitavakseni, mutta ei näillä takapihoilla kaikkea voi omaksikaan ilokseen istutella, vaikka monta olen juurruttanut takapihan multaan, jäävät jälkeeni seuraavalle asukkalle, mikäli elävät ja kukkivat tulevina kesinä.

Kodin etsintää en ole lopettanut, mikä tietää vaikka se koti löytyisi seuraavaksi jostain Lapin perukoilta, pohjoisesta kuuminkin, sinne valoisiin kesäöihin ja sinisiin talven hetkiin veri vain vetää! 

Kesän maut ja mansikan kukat.

Mansikan kukat ovat jo kypsymässä olevia raakileita takapihalla, kukkien joukossa, peittämässä mustaa multaa.

Mansikka on kesän marja, pakkasessa jo minulle talven tarve, koska aina niitä jää vaikka kuinka vähän laittaa säilöön. Nyt olen voinut syödä marjoja, monien vuosien jälkeen ja syy on se, että otin jo lääkityksen omiin käsiin tuon kiusallisen vatsavaivan osalta.

Liikahappoinen vatsa olikin liikavähähappoinen, koska täydellinen suunnan muutos lääkityksessä vei vaivat ja poisti oireet. En tiedä onko tämä lopullista ja oikea päätelmäni, mutta nyt on hyvä, happamatkin marjat löytävät tiensä herkutteluihini, eikä närästä!

Kannattaisi kai joskus kääntää kaikki totutut asiat ja manoveerit pää laelleen, kaataa kuppi nurin ja aloittaa alusta. Monta kuppia olen jo suulleen kääntänyt, monta on harkinnassa ja uusia tyhjiä kuppeja olen valmis asettelemaan riviin elämän tarjouspöydälle. Toiveissa kuppien täyttyminen ja vain miellyttävillä kokemuksilla täyttyneet saavat säilytystilaa. Turhat tuulet tuuletetaan kaapeista ja kupeista.

Kun selkä teki tenän liki viikko sitten, ajattelin mennä kaikesta huolimatta metsään edes haistelemaan tuoksua pihkan ja tuulien, mutta pakko on ollut kävellä hiljaa, istua välillä ja on tuo sohvakin tullut tutuksi, vaikka mikään asento eo tunnu tunnin käytön jälkeen hyvälle. Asento ja lepo, lepo ja asento sopivassa suhteessa. Tuntuu jo paremmalle, onneksi. Ensi viikolla on pitkä ajomatka edessä, vaikka yritän pätkiä sen sopiviin kohteisiin pysähtymällä. Melkoisen tuttuja ovat jo nuo kantatiet, joten poikkean sivuun ja nautin siitäkin mikä on jäänyt kokematta. Toivottavsti auto kestää, sen haluan testata ja mennä katsastukseen ihan tässä ja tänään, Ainakin isot viat selviävät, pienethän ne tielle sitten jättävät jos jättävät. Muutoinkin se turvallisuus on aina tärkeää. Vaikka kuinka turvallisesti yrittää liikkua, aina on vaaroja elämässä. Pieneen kiveen voi komastua, käpy voi tippua puusta päähän ja hiekanjyvä kengässä hieroa rakon jalkaan.

Makkara ei ole minun kesäherkkua.

En tykkää polttaa lihaa grillissä, tai syöd'ä sitä puoliksi raakana hiiltyneen pinnan  raaputeltuani. 

Majapaikastani ilmoitettiin, ettei takkaa voi käyttää, no en minä sitä niin tarvitse, ei se ole yksin kiva takkatulen loimussakaan istuskella. Kyllä se viikko menee takatta, kun on sauna ja hyvät maastot liikkua, uusia kohteita koettavaksi ja ehkä se meren rantakin ... tuntureiden laeltahan voi ihailla kauas ja kauan, mutta kun menee liki, tuntee tuoksut ja tuulet.

Onneksi majapaikassa saa itse tehdä appeet itsellensä. En minä hae lomalta rantalekottlua auringossa, en helppoutta istumalla valmiiseen pöytään, vaan maiseman  kauneus, kokemusten rikkaus ja erämaan rauhaa sopivassa suhteessa. Aava merikin rauhoittaa, mutta niin tekee synkkä korpikin.

Mansikan kukat ovat marjoina, marjat punakylkisinä houkuttelevat maistamaan ja maistamaan.... mutta elämä kutsuu kokemaan, Makujahan ne on elämänkin maut, jotkut makeita, toiset kitkeriä, mutta tervetuloa kaikki, kuppini ei ole täysi.

Tämä elämän ikäinen keho rapistuu.

Ei kestä kolhuja keho, eikä mene elämä kolhuitta.
Ei selkäni mitenkään mihinkän sattunut, siihen vain sattuu, kipeä ja kankea kuin rautakanki, ei niin kova ja vahva, mutta ei voi taivuttaa, ei.

Huomisen yli kun pääsen, pakko on sitten kysellä vanhaa auttajaa apuun, muu ei auta, kesä on vasta tulossa ja Lappi kutsuu. Lauantaina olis hommiakin, saas näkee kuinka tässä käy.

Kyllä ihmiset uskovat kaikkea hölynpölyä. Noita ennustaja eukkoja kuuntelevat ja joka ainoalle soittajalle eräällä heistä on samat uutiset; Kukas se on tämä mies, on ollut vaikeaa, mutta siitä on selvitty, mitä sinä mietit, mitä siinä terveydessä, ja raha-asiat, kylle sinä selviydyt, helmikuuhun kun päästään..... ja samaa soopaa ihan joka ainoalle soittajalle.

Tiedän, että on hyviäkin ennustajia, tai he eivät ole mitään ennustajia, vaan kertovat mitä on tulossa.
Eivät kysele mikä se tämä on ollut, arvuuttelua se on tuollainen ennustaminen.
Ki meillä jokaisella on oma intuitio jota kuuntelemalla asiat selkiytyvät ja elämällä kaiken kokee, ei odottamalla ennustuksien toteutumista.

Intuitiota, vaiko selvänäköisyyttä lie minun näkyni joihin olen luottanut ja jotka olen toteutuneiksi havainnut, ei sen väliä, pää asia, että ihminen luottaa omiin tuntemuksiinsa ja toimii niiden mukaan. Syteen tai saveen, itse on vastuussa, eikä ole tarvetta kirota ennustajan vääriä puheita.

Jos kysyisin korteilta paraneeko selkäni, itsehän ne voisin tulkita sen mukaan mitä ennen on tapahtunut ja miltä tuntuu! Paranee se, mutta ei tänään, siitä olen varma.

Nyt imuri maatkoon tuossa lattialla, kaappiinkaan en sitä laita, kun esille otin, mutta enpä ala imuroimaankaan. Roskien yli vielä pääsen, vaikka matalaa on askellus tänään.

Muutoinkin keho alkaa rapistua, painokin pudonnut.

Unet ja enteet.

Torkkuen ja nukkuen, nukkuen ja valvoen, eipä vaihdu ohjelmat vaikka päivät ja illat vaihtuvat, yöt kuluvat samalla kaavalla.
Näin kyllä untakin.
Istuin kerrostalo asunnossa ikkunan äärellä. Ulkona alkoi valtava tuulen humina, jotain mustaa kulki tuulen mukana, kolinaa, jyrinää, talokin tuntui huojuvan. Ulos en uskaltanut suunnistaa, mietin mikä paikka asunnossa olisi turvallisin jos talo romahtaa. Kävelin ympäriinsä kauhistuneena kun koko tienoo oli kuin mustan pölyn peitossa, näytti savulta, mutta ei savun hajua, taustalla lenteli irtotavaraa ja jopa tulen lieskojakin näkyi. Melu oli kovaa.
Heräsin.
Kun uudelleen nukahdin veljeni juoksi alasti jääkaapille, otti sieltä äidin juuri leikkaamia pullpitkon viipaleita lautaselle, meni ja heitti roskiin, manaili ja haki aina uudelleen. En tiedä mikä pullassa oli vikana, mutta moneen kertaan huomautin pullan olevan tuoretta ja pyysin että hän menisi pukeutumaan, kun "munasillaan heilut".
Heräsin.

Jäi pullat roskiin ja veli alasti. Missään ei kolinaa eikä jyrinää, mutta siinä kun aamuyön valvoin, satoikin aika reippaasti vettä ajoittain. Ei kuivuus vaivaa kukkivaa valkoapilaa pihalla. Antaa kukkia ja siementää, se on kaunis nurmikko.

Unet ovat ihmeellinen matka johonkin tuttuun, tai vieraaseen. Painajaiset vaivaavat monia ihmisiä vuodesta toiseen. Samaa unta näkee toistuvasti. Niin itselläkin oli vuosia saman kaavan mukaan painajainen jossa kaksi miestä tunkeutui taloon ja minä pakenin eri ovista ja ikkunoista maatilan rakennuksiin, useimmiten navettaan lehmien joukkoon. Se oli ahdistava uni. Jotainhan minä pakenin, mutta tietoisesti silloin ei ollut mitään sellaista uhkaa olemassa, että olisi ollut syytä pelätä ihmisiä, nyt on sellaistakin ilmassa. En pelkää, vaikka syytä kai olisi, uhkailuista päätellen.

Aamu on iltaa viisaampi, vai onko sittenkään, ei edes toisin päin. Aina elämä on valmiina tarjoamaan yllätyksiä ja hyvä niin. Kaikessa ihmisten välisissä suhteissa on ajoittain kitkaa, sen joko huomaa ja jättää huomioimatta, tai suuttuu ja purkaa kiukkua jonkun sanoista tai eleistä jotka eivät itseä miellytä. Parempi on jättää huomioimatta, jos joku pillastuu, pillastukoon, usein ihan aiheettakin, tai ihan mitättömistä asioista. Sen olen huomannut ja joskus pitää ihan huulia puraista ettei tule heitettyä takaisin. Sellaista elämä on, joskus sataa ja joskus paistaa, leipääkään ei synny taputtelematta pehmeää taikinaa oikeaan muotoon. Niin ihmisen mielikin muokataan ja muokkautuu.

Unista olen aikoinaan kertonut ne enne unet joilla olen saanut sanoman tulevasta tapahtumasta. Ne ovat olleet kuin kirjoitettuja viestejä joista on voinut lukea, kuten ne muutamat sanat joita kuulin aikanaan ja tiesin ettei rakkaani palaa kotiin. Onko se ihmisen herkkyyttä aistia tuntemattomia tahoja, vai onko se todellista intuitiota sielujen välillä.
Näen usein unta jossa mieheni on seurassani, mutta yleensä hän katoaa ilman minua. Ilmeisesti hän vain käy tervehtimässä ja toteaa että vielä se "vanha korppu" jaksaa maallista matkaa jatkaa. Hyvä kun pitää huolen, mutta joskus olen toivonut hänen menevän lottokoneen viereen ja valkkaavan oikeat numerot. Siihen en ole uskomallaaan saanut häntä avuksi.
Lottovoitto on saamatta.