Aamulenkillä avautui eteen kauniita näkymiä syksyn väriloistosta.
Tuolla taustalla erään vankilan korkea aita jota koristaa tavan mukainen piikkilankaaita uloke aidan yläpulella.
Komea aamu, ulkona + 16 astetta kun aamulenkki alkoi, kulki rantapolkuja ja kaupunkikatuja, poikkesi hautausmaalla ja ohitti kauppakeskuksen.
Kauneutta ei tarvitse hakea, kun avaa silmänsä näkemään.

Tänään kyläilyä vanhojen tuttavien luona, olihan jo ennättäneet kysellä milloin ilmaannun ja kiva oli taas pitkästä aikaa porista porukalla.

Eilen pari tuntia hidasta valssia. on se vaan kuma kun pitää tulla Lappiin tanssia opettelemaan... vaikka eihän se pakko ole, menin ihan mielelläni katsomaan oppiiko vanha koira istumaan.
Tämä on kyllä ihanne tilanne, minulla on ystäviä täällä kilometrien päässä ja olen aina tervetullut. Nyt jo suunnittelemme uutta tuloa, tällä kertaa on pakko olla kotona märäpäivänä, uusi hella saapuu vihdoin. Ei ole yhtään kaveria jolle olisin avaimen voinut antaa, siksi on itse oltava kotona sovittuun aikaan. Näin ne on marjat ja kaikki eri astiassa, eli omat huolet kullakin.
Hella jonka sain uutena, ei paistanut pullista kun toisen posken, korjaajaa olen odottanut juhannuksesta asti, mutta nyt on päädytty uuteen lieteen. Hyvä niin, haluan leipoa ja paistaa pullat kääntelemättä peltiä uunissa.

Kuinka nautinkaan tästä tilanteesta, elämä avaa uusia ovia ja kuljettaa kohti kokemuksia joilla on aina jokin merkitys, tai ne antavat kipinän uusiin haasteisiin.
Paikoilleen pysähtyminen on merkki kyllästymisestä. Koko kesän oli tunne, kuin olisin kulkenut väärissä kengissä. Ei ollut halua, ei intoa mennä huvittelemaan tai lenkille, mutta yritin elää yli sen vaiheen ja katsoa mitä tulee ja mikä menee. Jotain on muuttunut, muutuinko minä itse?.

Katsoin junan ikkunasta tiistaina näitä pohjanlahteen ja perämereen laskevia jokia. Kovin on vähän vettä, pohjamudat ja kivet paljaina. Iijoen isompi haara virtasi kyllä vuolaasti ja rantamaisemassa ruskan värit. Pohjoisempana alkaa ko olla puista lehtiä maassa, komeita siinä vihreällä nurmikollakin, kunnes sade ne harmaannutta massaksi joka korjataan kompostiin maatumaan maaksi.

Tmä päivä meni näin, huomenna uudet lenkit leikit ja huvit.

Uusi aamu, minä vanha.

Pysähdyinkö elämään eilistä.
Kulkeeko elämäni samalla raiteella jyskyttävän veturin tavoin ees taas, vähän eteen, sama taakse.

Nuo ovat tuttuja tilanteita. Kun ei ole voimia tarttua huomiseen, on helppo elää eilisen muistoissa.
Ne ovat tuttuja kenelle tahansa, ellei ota vastaan haasteita huomisista.
Yli kaksikymmentä vuotta sitten istuimme mieheni kanssa muistellen lapsuutta ja nuoruutta joka jo silloin tuntui olevan kaukana. Yhteisen keskustelun päätös oli, että lähdemme heti seuraavana aamuna ajelemaan hänen synnyin kotiinsa, siihen pihapiiriin joka oli jäänyt muutamien tapahtumien kautta lähtemättömästi mieleen.
Talo oli jo hänen lapsuus aikanansa myyty, sitä asuttivat ihmiset jotka olivat tuttuja, mutta mieheni ei ollut koskaan aiemmin edes ajatellut mennä käymään siellä.

Päivä oli merkityksellinen meille molemmille.
Hän eli uudelleen lapsuutensa leikit, kiipesi joka kivelle ja katolle, meni onkimaan tummakylkisisä ahvenia pienestä järvestä jonka rannat olivat upottavaa suota, nousi läheisestä ojasta pudottuaan sinne lankulta joka oli ojan ylitystä varten asetettu.
Opin tuntemaan hänet ihan toisesta näkökulmasta, vaikka olimme silloin olleet aviossa jo kolmekymmentä vuotta.

Hänen lapsuuttansa varjosti isän ankaruus ja alkoholi jolla isä kai yritti häivyttää mielestänsä sodan muistot.
Isä oli toiminut rintamalla taistelu lähettinä. Pari hevosta oli hänen altansa kaatunut ja hän ei päässyt koskaan niistä muistoista kokonaan irti. Hän eli vain hetkeä, sodan kokemukset olivat vieneet häneltä huomiset.
Sen päivän aikana puhuimme mieheni lapsuudesta enemmän kuin vuosiin. Mieheni oli herkkä, äitinsä kaltainen, itku ja nauru olivat herkässä. Minulla olikin maailman ihanin anoppi, toinen äiti minulle, samoin mieheni aina oli lähellä minun äitini sydäntä. Äiti sanoikin usein omistavansa kolme poikaa, vaikka omia oli kaksi. Se päivä siellä pienen mökin pihamaisemissa ja metsikössä, sekä illalla onkien, sen järven pieniä mustia ahvenia, palaa nyt usein mieleeni, kun mieheni poismenostakin on jo kuusitoista vuotta.
Onko muistoihin palaaminen elämistä eilisissä?
Minusta on ihana tunne kun on hyviä muistoja, niissä on lämpöä, niissä on elämää ja niissä on se menneen elämän tuntu jota ei enää päivistään löydä, ei koe samalla latauksella ja tunteella kuin nuorena.

Tunnen eläväni tässä ja nyt, mutta olen onnellinen niistä eilisistä jotka sain jakaa rakkaiden ja tärkeiden ihmisten kanssa. Palaan omiin lapsuusmaisemiini muistoissani, kuljen metsissä ja pelloilla, kuin lapsena ennen, eikä minulla ole estettä myöskään poiketa siihen maisemaan, kun taas jonain päivänä lähden ajelemaan niihin maisemiin.
Liian nuorena lähdin maailmalle, mutta koskaan en ole liian vanha palaamaan muistoissa niihin eilisiin joita lapsuudessa elin. Muistoissa kaikissa tärkeissä hetkissä on elämä.

Vapautta ja sen kaipuuta.

Vapaus voidaan ymmärtää monella tavalla.
Kansojen vapaus, itsemääräämisoikeus ja yksilön vapaus kaikille elämän aloilla. Kaikkea tätä voi myöskin puuttua.
Vanki ei varmasti tunne vapautta sellinsä kalterioven takana, tai vankilan pihalla valvovien silmien alla.
Jossain mielessä olen tuntenut olevani vanki. Elämän myrskyisten vesien keskellä, kuohuissa ja suvannoissa, aina ihminen tuntee jotain, tuntee rajoittuneen vapauden, tai irtautumisen kaikesta kahlitsevasta.
Olen tuntenut hetkittäin suurta iloa, ollut onnellinen ja nauttinut kaikesta mikä on ollut minulle mahdollista nähdä ja kokea. Kuitenkin, siellä taustalla on ollut kaipuuta, elämän ikävää, sellaista jota en ole osannut eritellä tai hakea muutosta tilanteeseen.

Olen kuukausia vain siirtänyt kaikkea, päätöksiä jotka olisi pitänyt tehdä heti kun ne olivat kypsyneet selkeiksi muutospäätöksiksi, mutta ajattelin vain, jos tämä tästä, jos vielä....
 Tuntuu kuin näkymätön kahle olisi ollut jaloissani, painanut ja odottanut lukkojen avaamista, kahleiden iroittamista, vapautta juosta kuin karannut koira, etsien ja tutkien mitä on oman piha-aidan takana.
En osaa selittää, en kykene kuvailemaan, mutta tiedän, että moni näki kuinka jätin monia asioita tekemättä, moneen paikkaan menemättä ja vetosin siihen etten jaksa.
Se on totta. En jaksanut, en halunnut, en tuntenut kerrassaan mitään muuta kuin pettymystä elämän tilanteeseen, pettymystä kaikkeen mitä olin odottanut, mistä rakentanut tulevia huomisia.
Elin tunteessa jossa olin  kuin haihtuvaa ilmaa jota kukaan ei hengittänyt, kukaan ei pitänyt tärkeänä, kukaan ei tarvinnut. Olihan ja onhan minulla kaikki se mitä olin ympärilleni rakentanut harrastusten ja ystävien täyttäessä tyhjää tilaa. Jotain puuttui, jatain kaipasin ja sitä kohti en uskaltanut kuitenkaan ottaa ratkaisevaa askelta heti silloin kun se tuntui olevan tärkeintä elämässäni.

Olen ottanut sen askeleen, hypännyt pois siitä mikä tuntui pahalta, ja pahalta tuntui siitä puhuakin, mutta kun jokainen elää vain itsellensä ja rakentaa omaa tunnemaailmaansa omien tavoitteiden kautta ja vuoksi.

Kun, ainakin toistaiseksi oikeustaistelut ovat eräiden henkilöiden osalta päättyneet, tuntuu kuin olisin silläkin saralla jo päässyt irti asiattomista jutuista. Kuulen yhä kuinka minua leimataan asioissa syylliseksi, mutta oikeuden päätökset puhukoot puolestaan, en ala oikomaan kenenkään puheita. Kuka minut tuntee, tietää asioiden oikean laidan, joka ei tunne, ei ole väliä mitä hän luulee, uskokoon kuulopuheita.
Nuo asiat ovat henkisestikin raskaita, niiden ajatteleminenkin itkettää, mutta niiden kohdalla olen lakannut jo aikaa sitten suremisen. Nyt tämä toinenkin, jollain tavalla ahdistavaksi muodostunut elämän tunne, uupuminen ja haluttomuus on takana. Tänään elän kuin varsa pellossa, mutta en juokse päin aitaa.
Tuntuu etten voi sanoa kaikkea, enkä haluakaan. Näin on hyvä, kukaan ei ole kärsinyt, kukaan ei ole saanut haavoja, eikä anteeksipyydettävää ole, ellei minun suorista sanoistani. Minkäs mahdan, haluan puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja siitä pidän kiinni. Jotkut voivat loukkaantua, mutta ehkä huomaavat  kuinka tärkeää on olla rehellinen jopa itsellensä.

Leivon, leivon leipäsiä.

Hyllyssäni on monen monta keittokirjaa.
Nettisivuilta voi hakusanalla löytää lukemattomia leivonta ja ruoka ohjeita kautta kirjoittavan maailman.
Paljon sellaisiakin ohjeita joiden raaka aineista ei ole aiemmin edes nimeä kuullut. Televisiossa on päivittäin kyllästymiseen asti ohjelmia kokki sodista ja muista ruokaan liittyvistä asioista, mainoksien myötä ja ilman niitä. Ei huvita avata määrättyjä kanavia kun nälkä ei välttämättä vaadi mitään hienoja herkkuja, eikä noista kisailukokkien resepteistä kukaan saa selvää, ei kai ole tarkoituskaan tarkemmin niitä analysoida, kunhan tuomarit tuntevat maut ja arvostelevat tuloksen.

Olen rakastanut leipomista ja kokkaamista, mutta harvoinpa niitä kalliita herkkuja on ollut vara pöytään kattaa, joskus sentään. Lihakauppias Salminen tuli joskus ovelleni kokonainen naudan sisäfile kainalossa, vain voipaperiin käärittynä, suoraan kylmiöstä, 20 metrin päässä asuntoni ovelta.
 Hän sanoi heti ovella; " Haluan syödä tänään hyvin, se on taas köydenfile. Tulen siinä kolmen aikoihin."
Niin sitä kokattiin ja eihän hän koko filettä syönyt. Niihin aikoihin oli aina hyvää lihaa tarjolla ja jopa halvemmalla kuin tavalliselle kaupassa poikkeajalle, koska olin ns.  takaovelta ostaja. Sanoin vain ohimennessäni pojille mitä tarvitsen ja lihat leikattiin valmiiksi, sen kun otin käärön mukaan ja jätin rahat kouraan, kassa kun oli myymälän puolella. Helsingissä oli silloin -70 luvulla lihatukkuliike Liha-Pala, taisi olla jo  -60 luvullakin jolloin jo  tukusta lihaa ostin. Kahvia ostin Kallen kahvilta.
Että on sitä ruokaakin laitettu, jos on syötykin.

Nyt eilen iltapäivällä innostuin leipomaan hiivaleipää. Tein juuren jonka annoin käydä viisi tuntia ja tein juureen taikinan jonka jätin erittäin löysäksi ja alustin suoraan leivinpaperille ja pellille hetkeksi kohoamaan.
Ei tahtonut millään kulua aika kun se oli uunissa. Luukun raosta tunki taivaallinen leivän tuoksu. Leivän pinta muuttui hiljalleen kauniin ruskeaksi, se kohosi komeasti ja lopulta sen voi vetää ulos uunista.
Herkkua, rapeakuorinen, sisällä isoja ilmakuplia, mehevä sisus ja mikä maku kun sivelin kuumalle leivälle voita. Vatsa oli jo täysi, mutta lisää oli pakko ottaa ja päälle paljon voita.
Jäihän sitä leipää. Aamukahvi ei olisi ollut mitään ilman sitä omin käsin leivottua herkkua.
Kuinka se nyt olikaan, kukaan ei kehu jos ei pääse maistamaan, minä saan kehua kun olen jo monta palaa syönyt.

Makeiden leipomista en yksin eläen harrasta. Enpä paljon ostele kahvileipää, ellei ole vieraita tulossa, tai ellen kutsu ketään kahville. Kun leipoo, on pakkolaittaa osa pakkaseen ja sieltähän sitä tulee pullanhimoon haettua harva se ilta. Ei pullanhimoa ole, ellei pullaa ole pakkasessa. Muuta makeaa en edes himoitse.
Nyt aion leipoa ruokaleivät itse, siinä säästää ja saa aina tuoretta ja oman maun mukaan tehtyä. Taikinaan kun voi käyttää kaikkea mitä muuten jää, puurot ja vellit, perunat ja vihannekset, mausteista puhumattakaan.
Valmiita ohjeita en kyllä käytä. Leipä syntyy taikinasta ja taikinan tekee kuka vaan jolla on jauhoja ja pieni perustieto leipomisesta.
No, onhan tuota leipomistietoa. Nuorena olin töissä Ekmanin Kotileipomossa ja siellä sai olla taikinantekijä, ylöslyöjä, paistaja ja seisoa jopa munkkipatojen hoitajana, eli munkinpaistajana ja juosta joskus pohkeet kipeinä uunin ja padan väliä. Jos ei nuorena opi, ei vanhana taida, vai kuinka sen paremmin sanois.

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Olin nuori ja nyt vanha, mutta yhä opin uutta.

Syyskauteen.

Sateella alkoi syyskuu, marja- ja sienimetsille sade on joskus ihan tarpeeseen, niin nytkin. Sienirihmastot kaipaavat vettä, koska ei siellä metsässä vielä monta rouskua ollut pinnassa, pieniä alkuja jossain kosteikossa.

Syyskauden toiminta alkaa tavanomaisilla kokouksilla ja kesän päättäjäisillä.
Eihän kesä tähän päivään lopu. Vielä tulee lämpimiä päiviä ja kuulaat yöt ovat tulossa kun taivas hiljalleen tummuu yötä kohti ja antaa kuun valaista taivaan kantta, tähtien tuikkeelle syvä avaruus  taustana. Jäin joskus tuijottelemaan taivaalle tähtikuvioita silmilläni etsien. Seisoin kävelytien reunassa ja eräs ohikukija huomautti ettei siellä mitään lentokoneita näy. Pelästyin puhetta, niin keskittynyt olin siihen niska kenossa taivaan katseluuni, mutta sehän osittaa kuinka voi antautua harrastukseensa, muuta ei näe, ei kuule.

Tänään kokoonnumme päättämään syyskauden toiminnan aloittamisesta. Puheenjohtaja on saanut meiltä vinkkejä ja vihjeitä syksyn tapahtumiin. Suuria suunnitelmia, pieniä tapahtumia, ei, vaan paljon ihmisiä mukaan toimintaan ja tapahtumiin. Alkaisiko tanssikausi naamiaisilla, sellaisia tässä olemme suunnitelleet.

Käsityöt olen kotona kaivanut esiin, lankaa ja puikkoja, haarukka ja virkkauskoukku, työvälineitä joilla saa monenlaista aikaan kun pitää sormet liikkeellä ja ranteet taipuvina. Jossain kerhossa kuulemma opettelevat tuota haarukkapitsin tekoa. Olen muutamille sen opettanut, mutta pitävät liian monimutkaisena ja sekavana ja minusta se on vain hauskaa ajankulua kuten kaikki käsityöt. Vanhat kädet puutuvat ajoittain, mutta silloin on hyvä syy jättää puikot ja koukut sivuun. Onhan niitä ajan tappo tapoja.

Monta viikkoa olen suunnitellut valokuvien käsittelyä ja kansioittamista. Picasan ohjelma kun kopioi kuvia kopioimisenkin jälkeen ja kansioissa on sama kuva jo kolmeen kertaan. Jokin muu kuvankäsittelyohjelma nyt käyttöön ja iltojen iloksi kuvien selaamista, muistitikuille siirtoa ja ehkä vielä niiden tulostamistakin ihan paperikuviksi. Välineitä olis, ja osaisinkin kyllä, mutta kun tuo aloittaminen on jäänyt ja jäänyt.
Mitään tekosyitä en enää itselleni hyväksy. Pimeinä iltoina on hyvää aikaa istua koneen ääreen ja kuvien mukana palata menneisiin hetkiin.

Me en minä, minä ja me, siinä se ero.

Kun kohtaa ihmisiä eri tilanteissa oppii löytämään erilaisia ominaisuuksia ja tapoja kuinka ihmiset suhtautuvat asioihin ja muihin ihmisiin, minuunkin.

Joutuessaan liikkumaan erilaisissa tehtävissä, työn tai harrastusten kautta, pääsee tutustumaan moniin ihmisiin. Sosiaalisesta tilanteesta, varakkuudesta tai asemasta riippumatta me voimme kohdata tasavertaisina, jos osaamme suhtautua ihmisiin ennakkoluulottomasti ja rehellisesti.

Joku voi olla aina tip top pukeutunut, kaikin puolin huoliteltu ja esiintyä silti kuin sivuosaa näytellen kaikissa kohtaamisissa. Hän on arka. Hänellä ei ole rohkeutta nousta huomion keskipisteeseen ja silloin on usein kyse juuri siitä itsetunnosta jonka perään aina huudellaan ja yritetään rohkaista arintakin persoonallisuutta uskaltautumaan esiin, vaikka ei eturiviin pyrkisikään.

Seura jossa itse liikku, myös sillä on vaikutusta siihen, kuinka ihmiset juuri minuun suhtautuvat. Mitä he minusta ajattelevat seuralaiseni huomioiden, koska juuri sillä on melkoinen vaikutus katsojan silmässä.

Harrastukset, joiden kannatus ja näkyväisyys on laajempaa kuin esim. kotileipurilla joka harrastaa jotain, mutta toimii yksin, tuovat mukanaan laajan tuttavapiirin, koska harrastetaan ryhmissä, isoissa joukoissa ja julkisuuttakin hakien.
Tanssiharrastus on yksi sellainen. Kansantanssit, tanhut ja senioritanssit ovat laajoja joukkoja kiinnostavia, usein isoina ryhminä paikkakunnilla toimivia esiitymisryhmiäkin. Riippuu ohjaajien innostuksesta ja taidoista kuinka paljon ryhmä osaa, koska niin se on aikuistenkin kohdalla, oppia saa itseään kouluttamalla, opettelemalla askel askeleelta.
Itse olen saanut paljon tältä harrastukselta. Liikumme ryhmänä, meistä puhutaan senioritanssijoina, ryhmänä jossa on erilaisia yksilöitä, mutta jota  katsotaan joukkona iloisia ihmisiä joille harrastus antaa liikunnan ilon ja sitähän me pyrimme jakamaan. Yksilönä emme ole niin tärkeitä, mutta joukossa olemme yksi joka on tarpeen. Minä en ole mitään, mutta ryhmästä puuttuu osa, jos olen poissa. Pariltani puuttuu pari, koska senioritanssit usein perustuvat paritanssiin ryhmässä.
Kuin salaa saan siis kunniaa ja huomiota kun me tanssimme joukkona. Komeaa katseltavaa oli satojen tanssijoiden yhteisesiintyminen Tampereella. Se kokemus kannustaa jatkamaan harrastusta, vaikka selkää joskus kolottaa ja polveen sattuu. Tanssi antaa ystäviä ja elämänvoimaa. Se kohottaa itsetuntoa, koska tiedän, tämän minä opin, tämän me opimme ja tässä me olemme sitten hyviä. Se on juuri sitä mitä jokaisen ihmisen pitäisi päästä kokemaan, olla ylpeä siitä mihin kykenee ja siitä mitä oppii.

Ehkä tulee aikoja jolloin ei jaksa, eikä riitä innostumisen kipinää enää mihinkään uuteen, silloin on kiva istua keinutuoliin ja kiikutella itsensä kivoihin muistoihin. Niissä sitä oli elämää!