Uusi aamu, minä vanha.

Pysähdyinkö elämään eilistä.
Kulkeeko elämäni samalla raiteella jyskyttävän veturin tavoin ees taas, vähän eteen, sama taakse.

Nuo ovat tuttuja tilanteita. Kun ei ole voimia tarttua huomiseen, on helppo elää eilisen muistoissa.
Ne ovat tuttuja kenelle tahansa, ellei ota vastaan haasteita huomisista.
Yli kaksikymmentä vuotta sitten istuimme mieheni kanssa muistellen lapsuutta ja nuoruutta joka jo silloin tuntui olevan kaukana. Yhteisen keskustelun päätös oli, että lähdemme heti seuraavana aamuna ajelemaan hänen synnyin kotiinsa, siihen pihapiiriin joka oli jäänyt muutamien tapahtumien kautta lähtemättömästi mieleen.
Talo oli jo hänen lapsuus aikanansa myyty, sitä asuttivat ihmiset jotka olivat tuttuja, mutta mieheni ei ollut koskaan aiemmin edes ajatellut mennä käymään siellä.

Päivä oli merkityksellinen meille molemmille.
Hän eli uudelleen lapsuutensa leikit, kiipesi joka kivelle ja katolle, meni onkimaan tummakylkisisä ahvenia pienestä järvestä jonka rannat olivat upottavaa suota, nousi läheisestä ojasta pudottuaan sinne lankulta joka oli ojan ylitystä varten asetettu.
Opin tuntemaan hänet ihan toisesta näkökulmasta, vaikka olimme silloin olleet aviossa jo kolmekymmentä vuotta.

Hänen lapsuuttansa varjosti isän ankaruus ja alkoholi jolla isä kai yritti häivyttää mielestänsä sodan muistot.
Isä oli toiminut rintamalla taistelu lähettinä. Pari hevosta oli hänen altansa kaatunut ja hän ei päässyt koskaan niistä muistoista kokonaan irti. Hän eli vain hetkeä, sodan kokemukset olivat vieneet häneltä huomiset.
Sen päivän aikana puhuimme mieheni lapsuudesta enemmän kuin vuosiin. Mieheni oli herkkä, äitinsä kaltainen, itku ja nauru olivat herkässä. Minulla olikin maailman ihanin anoppi, toinen äiti minulle, samoin mieheni aina oli lähellä minun äitini sydäntä. Äiti sanoikin usein omistavansa kolme poikaa, vaikka omia oli kaksi. Se päivä siellä pienen mökin pihamaisemissa ja metsikössä, sekä illalla onkien, sen järven pieniä mustia ahvenia, palaa nyt usein mieleeni, kun mieheni poismenostakin on jo kuusitoista vuotta.
Onko muistoihin palaaminen elämistä eilisissä?
Minusta on ihana tunne kun on hyviä muistoja, niissä on lämpöä, niissä on elämää ja niissä on se menneen elämän tuntu jota ei enää päivistään löydä, ei koe samalla latauksella ja tunteella kuin nuorena.

Tunnen eläväni tässä ja nyt, mutta olen onnellinen niistä eilisistä jotka sain jakaa rakkaiden ja tärkeiden ihmisten kanssa. Palaan omiin lapsuusmaisemiini muistoissani, kuljen metsissä ja pelloilla, kuin lapsena ennen, eikä minulla ole estettä myöskään poiketa siihen maisemaan, kun taas jonain päivänä lähden ajelemaan niihin maisemiin.
Liian nuorena lähdin maailmalle, mutta koskaan en ole liian vanha palaamaan muistoissa niihin eilisiin joita lapsuudessa elin. Muistoissa kaikissa tärkeissä hetkissä on elämä.