Vapautta ja sen kaipuuta.

Vapaus voidaan ymmärtää monella tavalla.
Kansojen vapaus, itsemääräämisoikeus ja yksilön vapaus kaikille elämän aloilla. Kaikkea tätä voi myöskin puuttua.
Vanki ei varmasti tunne vapautta sellinsä kalterioven takana, tai vankilan pihalla valvovien silmien alla.
Jossain mielessä olen tuntenut olevani vanki. Elämän myrskyisten vesien keskellä, kuohuissa ja suvannoissa, aina ihminen tuntee jotain, tuntee rajoittuneen vapauden, tai irtautumisen kaikesta kahlitsevasta.
Olen tuntenut hetkittäin suurta iloa, ollut onnellinen ja nauttinut kaikesta mikä on ollut minulle mahdollista nähdä ja kokea. Kuitenkin, siellä taustalla on ollut kaipuuta, elämän ikävää, sellaista jota en ole osannut eritellä tai hakea muutosta tilanteeseen.

Olen kuukausia vain siirtänyt kaikkea, päätöksiä jotka olisi pitänyt tehdä heti kun ne olivat kypsyneet selkeiksi muutospäätöksiksi, mutta ajattelin vain, jos tämä tästä, jos vielä....
 Tuntuu kuin näkymätön kahle olisi ollut jaloissani, painanut ja odottanut lukkojen avaamista, kahleiden iroittamista, vapautta juosta kuin karannut koira, etsien ja tutkien mitä on oman piha-aidan takana.
En osaa selittää, en kykene kuvailemaan, mutta tiedän, että moni näki kuinka jätin monia asioita tekemättä, moneen paikkaan menemättä ja vetosin siihen etten jaksa.
Se on totta. En jaksanut, en halunnut, en tuntenut kerrassaan mitään muuta kuin pettymystä elämän tilanteeseen, pettymystä kaikkeen mitä olin odottanut, mistä rakentanut tulevia huomisia.
Elin tunteessa jossa olin  kuin haihtuvaa ilmaa jota kukaan ei hengittänyt, kukaan ei pitänyt tärkeänä, kukaan ei tarvinnut. Olihan ja onhan minulla kaikki se mitä olin ympärilleni rakentanut harrastusten ja ystävien täyttäessä tyhjää tilaa. Jotain puuttui, jatain kaipasin ja sitä kohti en uskaltanut kuitenkaan ottaa ratkaisevaa askelta heti silloin kun se tuntui olevan tärkeintä elämässäni.

Olen ottanut sen askeleen, hypännyt pois siitä mikä tuntui pahalta, ja pahalta tuntui siitä puhuakin, mutta kun jokainen elää vain itsellensä ja rakentaa omaa tunnemaailmaansa omien tavoitteiden kautta ja vuoksi.

Kun, ainakin toistaiseksi oikeustaistelut ovat eräiden henkilöiden osalta päättyneet, tuntuu kuin olisin silläkin saralla jo päässyt irti asiattomista jutuista. Kuulen yhä kuinka minua leimataan asioissa syylliseksi, mutta oikeuden päätökset puhukoot puolestaan, en ala oikomaan kenenkään puheita. Kuka minut tuntee, tietää asioiden oikean laidan, joka ei tunne, ei ole väliä mitä hän luulee, uskokoon kuulopuheita.
Nuo asiat ovat henkisestikin raskaita, niiden ajatteleminenkin itkettää, mutta niiden kohdalla olen lakannut jo aikaa sitten suremisen. Nyt tämä toinenkin, jollain tavalla ahdistavaksi muodostunut elämän tunne, uupuminen ja haluttomuus on takana. Tänään elän kuin varsa pellossa, mutta en juokse päin aitaa.
Tuntuu etten voi sanoa kaikkea, enkä haluakaan. Näin on hyvä, kukaan ei ole kärsinyt, kukaan ei ole saanut haavoja, eikä anteeksipyydettävää ole, ellei minun suorista sanoistani. Minkäs mahdan, haluan puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja siitä pidän kiinni. Jotkut voivat loukkaantua, mutta ehkä huomaavat  kuinka tärkeää on olla rehellinen jopa itsellensä.