Vaikka minä pimeässä laaksossa vaeltaisin..

  Pimeää. Ulkona on yli yhdeksän astetta plussaa, vaikka muutama aamu sitten pakkasta mittari näytti.
Lokakuussa lotisee, sateita maa kaipaa, vaikka ihmiset halauisivat nauttia aina auringosta ja kuulaudesta syksylläkin.
Metsätkin ovat kuivia kävellä. Sammalikossakaan ei kastu lenkkitossu, ellei nyt ihan suolle astele. Moni metsä on risukkoa, aukkohakattuja laajoja aukeita joiden taimikonkin peittää pitkä heinä. Kuinka ne puun taimet sieltä viidakosta jaksavat nousta, no, moni kuihtuu, monta matalan taimen vuosikasvua nappaa ohikulkeva eläin, tai talloo jalkoihinsa.

Uudellamaalla sain kokea ns. mustan metsän nautinnon.
Metsää ei ollut sukupolviin hakattu. Kaikki kaatuneet puut saivat maata rauhassa pieneliöiden ruokana ja se rikkomaton rauha, äänettömyys ja osin pimeyskin siinä metsässä lumosi minut. Laaksoja ja kivikkoisia kukkuloita. Maan peitti kaunis sammalikko. Ei heinää, mutta ei paljon uusia taimiakaan, koska maahan pudonneille siemenille ei siellä riittänyt valoa, jota kaikki uusi kasvaminen vaatii. Usein vain vaelsin siellä pimeissä laaksoissa ja nautin rikkomattomasta luonnon rauhasta.

Tekeepä mieli mennä katsastamaan vieläkö metsä lepää neitseellisessä asussaan, vai joko motot ja kauhurit ovat metsän tuhonneet.
Se metsikkö jos mikä olisi suojelun kohde.
Monet pelkäävät pimeää metsää. Vaikeakin siellä oli kivikoissa liikkua, koska paksu sammalikko peitti kivien pinnat ja kostea kivi on petollinen sammalten peittämänä. Eksyminen on vaarana kaikissa metsissä.
Aina minä olen luottanut tuohon otsikon lauseeseen... en minä mitään pelkäisi.

Unet.

  Nyt olen alkanut nukkumaan paremmin, vaikka edelleenkin yöni ovat lyhyiden unien öitä, tai pitkiä valvomisen johdosta. Nukun kuitenkin ja näen unia.
  Unet ovat selkeitä, mutta paikat jossa unessa olen, ovat useimmiten sellaisia joita en herättyäni muista.
Vuosia sitten uneni useimmiten olivatkin painajaisia, tai, enneuniakin, koska monet uneni on voinut tulkita enteiksi, ihan unen toteutumiseen asti. Anoppini ja isäni kuolema, molemmat sain intuition kaltaisena näkynä unessani. Samoin aviopuolisoni menetys, jollain tavalla se edellisen yön uni oli armollista asian avautumista ja uskon sen olleen helpottavana tekijänä siinä shokissa jonka valtaan jäin. Oliko helpotus? Elin ne seitsemän seuraavaa vuotta kuin sivuroolia omassa elämässäni.
 
  Nyt näen usein unta aviomiehestäni.
Useimmiten hän on muuttanut pois luotani, tapaamme ja taas hän ikäänkuin liukenee luotani.
Yksi uni mennellä viikolla toi hänet taas luokseni. Johtuneeko joistain ajattelemistani asioista nyky elämässäni, vai vain kaikki nämä vuodet tuntemastani rakkauden kaipuusta, mutta unessa hänen läheisyytensä tuntuu kuin kosketus iholla.
Tässä unessa minulla oli hänelle jokin asia kerrottavana. Mietin kuinka saisin häneen yhteyden, kun hän nyt on muuttanutkin ja en muista edes puhelin numeroa. Etsin kaikki meidän menneeseen elämäämme liittyneet numerot ja en vai löytänyt oikeaa numeroa. Pian hän seisoi kuitenkin vierelläni. Tunsin kuinka minua joku repi hartioista kauemmaksi hänestä ja heräsin. Vaikka heräsin, mietin yhä sitä puhelinnumeroa ja meni tovi ennenkuin tajusin nähneeni unta.

  Kuinka vahvat ovat tunne siteet välillämme olleet?
Intuitio toimi meillä aina, kun ajattelin soittaa mökille jossa hän oli, pian puhelin soi. Tai, kun hän aikoinaan oli töiden vuoksi vieraalla paikkakunnalla ja puhelimia ei ollut, me kirjoitimme toisillemme kirjeet samana iltana, käsitellen samoja asioita. Jotain merkillistä tapahtuu järjen ulkopuolella sellaista mille ei löydy selitystä ja joka tuntuu mahdottomalta.

  Olihan meidän  yhteisessä elämässämme monta ylämäkeä.
Joskus jopa ajattelin lähteä siitä liitosta, mutta en vain kyennyt, vaikka olin pettynyt asioihin joita tapahtui. Hänen tapaansa käyttää alkoholia  humaltuakseen en mitenkään voinut aina hyväksyä. Me emme koskaan voineet nauttia viiniä illallisillamme, koska se antoi potkun hänen himoonsa.
Koskaan häneltä ei kyllä jäänyt työ hoitamatta alkoholin vuoksi. Joskus, liikoja promilleja aamulla hänen verestänsä pelkäsin löytyvän ja silloin menin hänen tuuraajakseen.
Rakastin sitä miestä. Olin mennyt hänen kanssaan naimisiin, hyväksynyt hänet ja hän minut niine vikoineen joita meissä silloin oli. Emmehän me olleet muuttuneet. Hän oli ihan sama mies kuin rakastuessanikin, hänellä vain oli tapa joka joskus haittasi minun tunnemaailmaani johon alkoholi toi piirteitä joita en voinut ymmärtää.
Pitkät raittuskaudet, useita vuosia ilman kaljatuopin nauttimista, ne olivat elämämme suola ja sokeri.
Rakastan sitä miestä, hänen muistoansa ja niitä herkkiä hetkiä jolloin hän tulee unessa kertomaan minulle asioita jotka ovat kuin tien viitta huomisiin.

  Unet ovat höpö puhetta, eivät ne mitään tarkoita!
Ovatko?
Painajaiseni ovat loppuneet. Unet ovat sitä henkimaailmaa josta tuttava pariskuntamme aikoinaan sanoi; Jos olet selvittänyt välisi eläissäsi, puhunut asioista ja hyväksynyt kokemasi, pyytänyt anteeksi ja saanut sopia kaikesta, ei sinulla ole tarvetta tulla unessa pelottelemaan.
En koskaan ennättänyt Raunilta kysyä tuliko hänen poisnukkunut miehensä hänen uniinsa uhkana, tai lohtuna, sillä niin pian hän seurasi miestänsä.
Heillä oli hyvä liitto, sen tiedän. Minulle yksikään uni ei ole ollut uhkaava, vaan voimaa tuova malja jonka olen juonut pohjaan asti.

Tuleehan niitä juhlia.

Otti ihan vietävästi päähän.
Päätä särki syömättömyys, vesi velloi vatsassa kaksi päivää ja tyhjennys juoksutti tuolin ja vessan väliä koko yön.
Aamulla päänsärky ja ohjeessa luki, "..ota aamulääkkeet vasta tutkimuksen jälkeen.." Tutkimusaika kello 13.00. kuinka hiivatissa minä pystyn ajamaan tuonne Keskussairaalaan kun oksettaa ja ... eikä päässä tunnu muuta kuin jyskytys.

Eikä se tutkimus ollut niitä elämäni helpoimpia.
Kamerahan ei suostunut etenemään suolistossa. Mutkia, mutkia, joiden kautta letkua saada ihan vatsalaukkuun asti. Kyllä teki kipäeää. Käännettiin selälleen ja kyljelleen, toiselle kyljelle ja selälleen, kaksi hoitajaa painoi vatsaa milloin oikealta, milloin vasemmalta, kai kipuakin hellittämään, mutta sattuihan se.
En ole kipuherkkä, mutta oli pakko sanoa välillä, että nyt sattuu enemmän kuin lääkäri määrää ja lääkärillä oli hauskaa...
Kyllä hoitajat, joita paikalla oli monta, sanoivatkin, että olihan vaikea tehdä tutkimus loppuun. Harvemmin on lääkärinkin mukaan niin "kiinnikeitä" kasvanut suolisto kuin minulla. Hän jutteli pitkään ennen ja jälkeen tutkimuksen, tumma, komea mies, suklaanruskeat silmät katsoivat minua suoraan silmiin. Hän kertoi hyvän uutisen, ei ole mitään kasvaimia, mutta vaivani syy ei selvinnyt, joten lisätutkimuksiin vain. Seuraava aika tulee postissa, sanoi hoitaja.

Tutkimuksen mahdollisesti aiheuttamien tulevien oireiden varalta minut määrättiin pysymään kotosalla ja tulemaan ensiapuun jos oireita ilmaantuu.
Niin jäi juhlat ja viikonloppu.
Olihan niitä oireita, päänsärky on nyt vasta helpottunut, vatsan pintaan ei saa koskettaa, niin on arka.
Ei auta aamulenkille kireitä farkkuja laittaa, ei, vaikka kuinka haluaisi pasteerata muka tyylikkäänä.
Lenkille kuuluu kyllä rento asu ja hyvät lenkkarit.

Tuo lääkärin silmiin katsominen sai minut muistamaan kuinka tässä yhdelle tuttavalle huomautin, ettei hän koskaan katso silmiin kun puhuu minulle.
Hän selitti, että on kielletty katsomasta.... en ymmärrä. On reilun ja rehellisen tuntua, kun katsoo silmiin puhuessaan. Ilmankos meillä ei mennytkään kaikki nappiin, eikä syy ole pohjalaisuuteni.
Lapseni lapsen lapsi sanoi pienenä kun  hänellä oli jotain asiaa ja minä, tai muut vastasimme jostain sivulta katsomatta häneen ; "Katsoisitko minua silmiin kun puhut minulle!"

Kaikkea sitä tuleekin mieleen.
Harmittaa kun en voinut lähteä ja onhan taas maanantaina aika varattuna tuolla terkkarissa. Olis ollut vain pikavisiitti. Tuleehan niitä päiviä ja viikonloppuja, juhliakin, mutta parasta tässäkin se, että tiedän olevani melkoisen terve, vaivastani huolimatta. Tai enemmän kuin melkoisen...

Muistoja ja aarteita

Kirjahyllyni on oikeastaan monien muistojen arkku.
Siellä on kirjoja, lahjoja, maljakoita ja laaja palkinto kokoelma oikeastaan kolmenkymmenen vuoden ajalta.
Kävimme miesvainajani kanssa ammattiliittojen, työnantajaliittojen,  järjestöjen, urheiluseurojen, työpaikkojen yms. kilpailuissa ja suhteellisen hyvin minäkin siellä joukossa "sohelsin" ja omiakin palkintoja kotiin kannoin.  Mieheni voitti  useimmiten ikäluokkansa sarjat kuulantyönnössä, 100 metrillä, ja jopa pituudessakin, mutta useimmiten olikin kyse kolmiottelusta. Yleisurheilua, hiihtoa, maastojuoksua, tikanheittoa, lentopalloa, pilkki- ja onkikilpailut, ajotaitokilpailut (minä) ja  mitä kaikkea sitä tulikaan yhdessä harrastettua.

Viiri pöydälläni lahja työpaikkani kalakerholta 70 vuotis päiväni johdosta.
Olin yllättynyt, mutta hoidinhan taloudenhoitajan pestiä, melkoisella menetyksellä, vuosikaudet.
Pilkkikilpailissa voitin jopa miehet.

Nyt kun ikää tulee lisää ja harrastuksetkin muuttuvat, olen huomannut kuinka pilkkiminen on jäänyt vähälle.
Talvella palelee jalat. Olihan minulla kunnon pilkkisaappaat, mutta taisivat osua jonkun  nuoren vuokralaiseni muuttokuormaan. Kalastaminen kun on sittenkin niin kivaa, vaikka saalista ei tule joka järveltä. Ei auta millaiset moormuskat tai värikoukut on käytössä, mutta onko se saalis aina tärkein?

Kirjahyllyni päällä on pitkä rivi viirejä, lahjoja joita ystävät ja yhdistykset jakavat merkkipäivinä, tai tuovat kiitoksena toiminnasta.
On siellä niitä isoja kiertopalkintojakin jotka eivät kokonsa vuoksi mahdu lasi ovien taakse kaappiin.
Istuin aamulla katsellen hyllyä ja kaikkea sitä tavaraa jota ilman tulisin toimeen, mutta kun kaikella on oma arvonsa muistoesineenä, lahjana jota ei vain raaski heittää hyväntekeväisyyskirpparille.
Pölyt on pyyhittävä ja annettava kaiken olla, ainakin toistaiseksi.
Mitä mietin huomenna, mikä muisto tarttuu ensiksi silmään, tai mikä ajatus herättää sanaisen arkkuni.

Onko politiikka vain peliä.

Politiikka on ja pysyy vaikutuskanavana, jonka lonkerot ulottuvat pienimpäänkin toimintaa ja päätöksiin yhteiskunnassa.
Istuin lapsena jossain penkin päässä kuuntelemassa kun aikuiset puhuivat asioiden hoitamisesta ja vaihtoehdoista. Varsinkin, kun oli vaalit tulossa, silloin noita "tupailtoja, oli useammin omassa kodissanikin. Tuon taivaallista en silloin vielä politiikasta ymmärtänyt, kuuntelin ja kuulin, kuinka joku oli eduskunnassa asti niin sanonut ja olisi pitänyt sanoa näin.
Niihin illanistujaisiin liittyi arpajaisia, tikanheitto kilpailut ja kahvia juotiin ja tarjottiin joka talossa.

Kotini oli usein kokoontumis paikkana kyläläisille. Myös uskonnolliset, eri uskontojen kannattajat pitivät seuroja ja puhuttiin paatoksella taivaasta ja helvetin tulesta. Ehkä juuri niistä lapsuuden ajan muistoista ja kokemuksista olen luonut itselleni oman lapsenuskoni jossa ei ole vain tuomitseva Jumala, vaan armollinenkin. Oikeastaan monien sen ajan saarnamiesten ja pappien puheista syntyi valtava pelkotila. Liekö se syynä ettei nykyisinkään ole tarvetta mennä paatoksellisesti puhuvaa  pappia kuulemaan, vaikka kirkossa käynti on oma rauhallinen hetkensä. Rakastan vanhoja kirkkoja ja niissä olevaa kirkkotaidetta. Useimmiten pyrin menemään kirkkoon ja hautausmaalle, kun uusilla paikkakunnilla vierailen.

Samaa paatoksellisuutta kuin saarnoissa, kuulee usein politiikkojen puheissa. Nykyisin on melkein yleinen tapa moittia muiden puolueiden päätökset suoralta kädeltä ja miettimättä kuinka omia päätöksiä voisi yhdistää niihin, etsiä kompromissi, yhdessä etsitään asioille oikeaa suuntaa. Julkisuudessa tapahtuvaa muiden arvostelua tunnutaan pitävän ainoana tapana saada oma ääni maailmalle. Politiikasta on tullut peli, jossa jokainen haluaa olla voittaja. Ei vain maan asioissa, vaan maakunnissa ja kunnissa olisi nykyisessä tilanteessa tarve yhteistoiminnalle, unohtaa ne perinteiset erimielisyydet ja pyrkiä yhteiseen hyvään. Sitä taitaa saada odottaa hamaan kuntien lakkauttamiseen asti.

Lapsuuden ajan vaikutukset omien periaatteiden muokkaajana olen aina tunnustanut.
En ole fanaattisesti jonkun puolella ja toista vastaan, mutta arvostan heikompienkin kansalaisten huomioon ottamista, kukaan ei saa jäädä yksin, eikä kukaan saisi olla aina eturivissä kun etuuksia jaetaan.
Yksi pääsky ei kesää tee, eikä kurki yksin lentäessään  tee aurankärkeä. Vaikutusmahdollisuuksia pitää aina etsiä joukoista. Onko se joukko jossa seison oikea? Siihen tuskin kukaan osaa vastata, politiikka kun on sittenkin suuri pelilauta ja me kansalaiset kuin pelinappuloita, meillä joko voitetaan, tai hävitään, joukon koostakin riippuen. Katsotaan nyt, mihin kuntaan tai kaupunkiin kukin kunta liittyy tai liitetään, aina se tarkoittaa kuntalaiselle menetyksiä, vaikka kuinka muuta puhutaan.

Olin aikoinaan aktiivisti mukana ammattiliitojen toiminnassa, mutta poliittista ristiriitaa niissä ei useinkaan ollut tarve ruotia. Ainoa tilanne, kun minulta kyseltiin puolueen jäsenkirjaa liittovaltuuston jäsenasiassa.  Silloisen ammattiliiton puheenjohtaja kyllä ilmoitti, ettei jäsenkirjaa voi kukaan vaatia, enkä minä sitä hankkinut! Hyvin mahduin joukkoon päätöksiä tekemään.
 Ammattiosasto oli kuin toinen koti, mutta siellä tehtiin työt talkoilla. Vain hyviä muistoja niistä ajoista.. ja hyviä päätöksiähän me teimme, vaikka vastapuoli ei niitä aina hyväksynyt, vaan pani meidät taistelemaankin.

Tallinnassa kuljeskellen kannattaa välillä nostaa katse  katon rajaan ja seurata kadun pinnastakin millaisen taideteoksen yli kävelee.

Sadevesikaivojen kannet ovat usein ihan komeita.

Aamujumppa.

Makaan selälläni vuoteellani

ja mietin tätä aamukankeuttani.

Nousen ylös, aamujumpan aloitan

käsilläni varpaitani tavoitan,

vaan ei, ei tänään ihan lattiaan

sattuu tuonne toiseen pakaraan.

Ei auta lannistua, uusi venytys

ja voimakkaampi tämä yritys

kun sormin kiinni otan varpaistani

ja nautin tästä aamujumpastani.

Nyt selkälihaksiinkin venytystä,

ei yrittää voi tänään uutta ennätystä,

kun tuntuu punnerruksetkin vaikeilta,

jo hikikarpaloita valuu poskilta.

Nyt keppijumppaan, - kiertää vartalo

on keppi kädessäni, mokomakin astalo.

Voimaa vaatii yhä enemmän ja enemmän,

kun vartaloa kiertoliikkein venytän

ja hiki valuu yhä vuolaammin,

kun tartun kiinni käsipainoihin.

Kas venytystä vaatii vanha kroppa

kun alkaa olla kehoni jo jätekoppa

joka vetää kaiken sisälleen

ja muuten - minkä mahtaa vanha kiloilleen-.