Aamun tunneilla.

  Rakkautta ja substraalia.
  Ilman niitäkin näyttää kukat kasvavan, vaikka talvilepoon saisivat jo taipua ulkokukat, haudalta nappasin sisätiloihin kun olivat vielä kauniita. Eivät ne nyt enää kauniita, mutta kasvattavat uutta versoa villiintyneinä osoittaen, ettei mikään ole kuin ennen.
  Kyllä minä kaipaan huonekasveja, mutta lääkäritäti sanoi jo vuosia sitten, ettei se kostea multa ainakaan paranna oireitani ja uskoin häneen. Orkideaa rakastan. Siinä olisi kukka minulle, mutta sekin vaatii hoitoa ja enhän ole aina täällä kotona kukkia vaalimassa, kuolisivat rakkauden puutteeseen.

  Illallinen puhelu taas todisti etten ole ystävien unohtama, vaikka moni on tässä elämän muutoksissa jäänyt pitkän välimatkan taakse ja yhteyttä tulee vain pidettyä kovin heikosti.
  Yhteiset kokemukset ja salaisuudet eivät unohdu. Kiitoksen sanoja kuulee ja lausutaan liian harvoin.
   Eilen aamulla oli radiossa hyvä pakina nyt vallalla olevasta julkisesta kosinnasta. Toimittaja oli kyllä löytänyt  oikeat sanat suuhunsa, niin osuvasti hän esitti valtuutettujen ja muiden julkisesti tekemät kosinnat. Olen kyllä samaa mieltä. Valtuuston kokouskin, kuinka nyt sellaisen paikan noin tärkeälle asialle ja miksi julkiseksi kahden ihmisen herkkä asia? Muoti on muotia. Itsetunnon kohotusta sanon ja jätän lopun sanomatta. Nyt toimittaja puhuu suuresta lahjasta, kuntaverot ovat kohoamassa ja kaikki saavat ison lahjan. ->Jos lahjan jakaa, se toimii paljon paremmin kuin liiteriin rojautettu agrekaatti<-.
Tuon saarna voi lukea Ylen Keskisuomen sivuilta.
   En kuunnellut eilen mistä eilisen saarnan löytää, mutta hyvä oli!
   Sattuvilla sanoilla kerrottu juttu jää mieleen, lukemattomilla tyhjillä sanoilla puhuttu unohtuu, menee ohi korvien. Kirjoittamaan olen opetellut ihan itse, kansakoulupohjalta nousee mieleen kirjoista luetut säännöt, mutta eihän niitä enää tule kirjoittaessaan niin tarkkaan noudatettua. Oma tyyli, omat pilkun ja pisteen paikat. Kyllä se kirjoituskilpailun voitto vain aikanaan antoi potkua kirjoittamiseen. Olispa kaikki tallella!
   Kun minulle annettiin tehtäväksi ensimmäinen isolle kuulijajoukolle pidettävän puheen kirjoittaminen ja sen esittäminen, jännitin kyllä kuin lapsena ennen. Olin sitä ennen saanut ammattiliitolta tiedon, että toimittajat tulevat haastattelemaan kotona, radiotoimittajat ja suutani kuivasi kun piti puhua ja heitä oli sentään vain kaksi kuulijaa. Juhlassa oli katsomossa satoja kuulijoita. Kyllä nyt huvittaa kun katson siiitä tilanteesta otettua valokuvaakin. Kuvassa ei onneksi näy kuinka kätenikin aluksi vapisivat.
  Aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Nyt on sairaus kuivattanut äänihuulet ja puhuminenkin tuottaa joskus ylipääsemättömiä ongelmia. Ääni madaltuu ja hukkuu. Onneksi kirjoittaminen on tie jota ainakin vielä voin kulkea, vaikka juosta näppäimillä aina kun silmät sen sallivat. Imurointi saa jäädä, jos runosuoni sykkii.
   Merkittävä päivä tänään. En tiedä minkä lahjan veisin eräälle naiselle toimitettavaksi. En tapaa häntä tänään ja epävarmaa tapaanko ennen Jouluakaan, mutta lahjan haluan Hänelle toimittaa, tiedän keneltä Hän sen saa ja kunhan menen keskustaan, soitan ovikelloa ja pyydän kuriiriksi!
   Nämä aamun hetket ovat edelleenkin minulle päivän parasta aikaa.
   On vuoden pimeintä aikaa, eikä ikkunasta katsoen näe kuin piha ja tie valot. Kaikki muu on tummaa pimeyttä. Harvassa ikkunassa naapurustossa näkee valon tuiketta tähän aikaan. Ei taida olla työhön menijöitä joka kolmaskaan asukkaista. Se on lama. Työtä ei löydy kaikille, mutta näkemääni ja kuulemaani tietoni perustellen, eivät kaikki halua töitä. Korvauksilla tulee toimeen paremmin, eikä tarvitse lähteä pakkas aamunakaan liikkelle, raappimaan auton ikkunoita tai seisomaan pysäkille, saati rasittamaan itseänsä työn äärellä, kun vaihto ehtona on maata kotona lämpöisen täkin alla, vaikka puoleen päivään. Illathan ovat työttömän elämän aikaa ja yöt. Senkin tiedän todeksi, näkemääni uskoen.
   Eläkeläinen herää aikaisin, miettii mitä voi tehdä naapureita häiritsemättä.
   Tässä koneella ei synny liian kovaa meteliä ja ulos kun lähtee, ei keneenkään törmää tuolla tiellä. Ihmiset nkkuvat vielä, menen siis lenkille heräämään.
 
 

Näiden tunnelmien haavekuvissa.

Kolhuja ja arpia.

Viime kuukausina, ehkä voisin sanoa jo muutamien vuosienkin aikana minulla on ollut onni tutustua erilaisiin ihmisiin. Jokainen heistä on merkinnyt uutta purjehtivaa pilveä taivaallani. Joskus pilvi pakenee näkymättömiin palatakseen entistä kirkkaammalle taivaalle antamaan sitä voimaa jota ystävät toisillensa antavat. Toisaalta olen itse ollut saari jota monet purret ovat lähestyneet seilattuaan elämän merellä karikkoon tai jäätyään ihan yksin. 
Yksin olin minäkin.
 Yksin ajatuksineni suljettuani oveni uusilta ihmisiltä, uusilta kokemuksilta, vuorovaikutukselta. Lehtiö ja kynä, suru, kaipaus, elämän toivottomuus, itsetuhoiset ajatuksetkin aika ajoin. Jostain silloin purjehti taivaalleni vaalea purppurareunainen pilvi. Nyt ajatellen niitä oli silloin useampiakin, mutta yksi ystävätär sai minut katsomaan huomiseen. Olen oman kokemukseni kautta oppinut ymmärtämään ettei ihminen ole esine, ettei ihmistä voi mitata ulkonäön tai aseman mukaan, ei peilaten muihin, vaan omana itsenään. Me kestämme elämän kolhuja huonommin tai paremmin, sulkeutuen kuoreemme, tai huutaen kaiken ulos miettimättä mitä muut sanovat. Useat elämän kurjuutta uloshuutavat leimataan "hulluiksi", häiriintyneiksi ja epäsosiaalisiksi, mutta kuuntelemmeko heitä todella. Luulen että jos kuuntelija olisi lähellä, ojentamassa tukevan kätensä, moni "sairas" parantuisi, sillä henkiset haavat ovat herkkiä heti syntyessään. Arpeutuvathan nekin, mutta parantumisen pitäisi alkaa nopeasti, hiljalleen.

Lisäksi omien tunteiden käsitteleminen... kuin myrskyn silmässä tietämättä mistä suunnasta suojaa etsisin. Tunteet kun eivät kysy lupaa! Ne kasvavat ja katoavat riippumatta aina siitäkään miksi ovat syntyneet, minne kohdistuvat. Järki ei aina hallitse ihmistä, eikä ihminen ole järkevä kaikissa päätöksissään.

Liekö sitten parempi antaakin tunteille valta ja sanoa mitä ajattelee, mitä haluaa, mitä toivoo, mistä haaveilee, sen sijaan että yrittää järkeillä mikä olisi oikein, mikä antaisi parhaan lopputuloksen. Vaikka ei elämä saa olla kuin lotto, arvailua,  päämäärätöntä pyrkimistä suureen voittoon!
Kunhan nyt tasapaino löytyisi vaaleiden ja tummien pilvien suhteen.
Purppuranpunaiset kuuluvat nuoruuden unelmiin  nyt toivon tyyneyden sinisiä, harmaaseen sävytettyinä harmonian vuoksi.
Liike ja vastaliike. Järki hoi, anna edes yksi vinkki mihin suuntaan juoksemalla tavoitan sen tasapainon.

Aina on uusia haasteita. Harrastukset ottavat oman aikansa ja liikuntaa ei saisi unohtaa missään tilanteessa. Henkinen hyvinvointi vaatii kyllä kehonkin hyvinvointia. Jos mieli on maassa, ei ole muuta tapaa kun tarttua itseään niskasta ja lähteä liikkeelle. Ajatuksetkin uudistuvat kun katselee muutakin kuin ikkunasta ulos. Tasapainoinen elämä, onnellisuus ja terveys, mitä sitä enempää vaatimaan. Kaikki muu tulee niiden mukana.

Arkeologiaa.

Kaiken iltaa tuuli kolisteli nurkissa ja pihalle jätetyt lasten leikkiämpärit vilistivät pikin pihaa, kunnes olivat tuiskun täyttämiä. Ties minne päätyivät. Juuri tässä keräilin niitä ohi kulkeissani, mutta eipä nyky äidillä ole taitoa, tai halua kerätä leluja kasaan.  Taitaahan se Joulupukki tuoda taas uusia kun entiset jäävät talven alle ja keväällä ovat jo entisiä.

Uutisointi oli tuulen vahinkoja, aikataulujen pettämistä, pelastuksia ja varoituksia.
Ikäviä henkilövahinkojakin on sattunut. Kaatuvat puut ovatkin iso riski myrskyllä ja sen jälkeenkin. Metsissä jää puita konkeloon, eli osittain kaatuneina muiden puiden nojalle ja siitä ne voivat minä hetkenä tahansa kaatua tai katketa. Olinpa kerran vähällä jäädä sellaisen alle, kun naapurin metsään menin sieniä etsiskelemään. Opin varomaan ja varottamaan muita.

Kun kaikki vanha on aina kiinnostanut, vaikka historian vuosiluvut ja merkittävät paikatkin usein unohtuvat, jää niistä aina joitain asioita mieleenkin. Uutisessa tänään kerrottiin arkeologien löytäneen kaivauksissa vanhan viinikellarin ja viinitynnyreitä, eli ruukkujahan ne siihen aikaan olivat jos aika arviot on tehty materiaalin mukaan ja vanhoihin tietoihinkin perustuen. Niissä olevat viinien jäämät ovat kyllä vanhoja.  1700 vuotta ennen Kristuksen syntymää. Hienoa, että yhä onnistutaan kaivaan esiin sellaista historiaa joka todistaa ettei järki ole vain nykyihmisen pää omaa, sitä on ollut, kuten taitojakin.
Meillä olisi sieltä hamasta historiasta paljonkin opittavaa, paljon ihmisen voimiin ja taitoihin liityvää mitkä on jo nykyisin korvattu koneilla, keinoja uusittu ja vanhaa taitoa menetetty enkä enemmän kuin vielä ymmärämmekään. Kun katselee sitä käden jälkeä vanhoissa marmori veistoksissa, tai ruukuntekijöiden taitoa käsitellä savea ja muuta materiaalia, nykyihminen on kyllä kaiken taitonsa sieltä kopioinut, liekö kaikke edes opittu.
Olisi hyvä tässä hyvinvoinnin aikakaudessa luopua koneellistamisesta, energiaa käyttävistä turhista laitteista joilla tuotetaan vain romua ja kulutustuotteita jotka jäävät pilaamaan luontoa.
Jos me käyttäisimme savi astioita, ne voisi tuhota murskaamalla, ja mikä maasta on tullut, se maaksi hajoaa. Ei olisi muovia ja plastikkaa kaatopaikat pullollaan. Paljon peltiromuakin häviäisi turhina patoina ja kattiloina, teräshän on ikiaikojen keitto ja paisto astioidem materiaali. Meille tehdään alumiinia, pinnoitetaan ja käsitellään, mitähän myrkkyjä me niistä saammekaan.
Valurauta pata ja paistinpannu, minun salaiset aseeni nykyisyyttä vastaan.

Miksi minä synnyin vasta näille vuosisadoille? No. ehkä se on tämä elämän kiertokulku tuonut minutkin tuolta maasta uusiokäyttöön, uuteen kehoon, uuteen aikaan. Missä se seuraava elämä? Sitäpä pitää pohtia toisen kerran.

Tunsin Sinut.

Tunnen sinut.

Tutustuin sinuun jo varhain lapsena.
Tunsin sinut konttaavana,
ensi askelia hapuillen hakevana
äidin helmoissa roikkuvana
itkevänä räkänokkana
isoveljen kiusana.

Tutkin sinut läpikotaisin
sukupuolisuuttasi myöten
opettelin tuntemaan kehosi.
Pituuskasvuasi mittasin,
painoasi seurasin.
Häpesit kasvavia rintojasi, kosketusarkoja,
piilotit ne paidan alle.
Katsoit itsekin vain salaa
kun odotit aikuusuuttasi.

Tunsin sinut koulutyttönä.
Luit läksysi,
opit helposti kaikkea uutta,
sinua sanottiin järkeväksi
ja kiellettiin liikaa lukemasta
sammuta lamppu, sanottiin.
Et rakastanut itseäsi
vaikka opettajatkin kehuivat sinua....
Esiinnyit usein
vaikka arkana jännitit tilanteita.
Autoit vanhempiasi
vihasit oppimattomuuttasi,
”vain pojat opiskelevat” ja sinähän olit tyttö.
Olit jopa kiltti,
vaikka uhmasitkin sääntöjä
et tehnyt mitään väärää

Tunsin sinut nuorena neitona maailmalla,
pois kotisi lämmöstä
yksinäisenä perhosena...
lennossakin...
mielessä kodin ohjeet.
Olit valmis auttamaan palkattakin
uurastit ja unelmoit.
Nuoruutesi oli täynnä haaveita,
tunsin sinut.
Muistit aina iltarukouksen ja kiitoksen.
Salaa, hiljaa yössä itkit koti-ikävääkin.

Tanssit ja nauroit
elit ja unelmoit
hait itseäsi itsestäsi
kysyitkin usein;
Tätäkö elämä olikin?

Tunsin sinut itkevänä,
nauravana, hiljaisena,
tunsin sinut rukoilevana.
Tunsin sinut rakastuneena,
nuorena morsiamena,
äitinä ja vaimona.
Tiesin kuinka rakastit
toivoit ja uskoit,
petyit ja luotit.
Elämä kuritti ja rakasti sinua.

Tunsin sinut sairaana,
tunsin elämäsi voimissa,
enkä oppinut sinua rakastamaan
aliarvoin sinua usein.
Itsetunnon puutetta, sanoin.

Tunsin sinut surevana,
itkevänä,
kokoon käpertyneenä,
peittoosi kietoutuneena,
ovesi lukinneena ikäväsi vankina.
Tunsin sinut,
tiesin kuinka kaipasit...
kuinka kadotit huomisesi,
kuinka purit sisintäsi sanoiksi,
piirsit ikäväsi ikoniksi,
ajatuksesi maisemiksi
ja teit metsästä kirkkosi.
Taivas kattona,
maisema alttaritauluna ,
kivi polviesi alla alttarina,
huusit tuskaasi jota kukaan ei nähnyt,
sanoja joita ei kukaan kuullut.
Tunsin siinä sinut aitona,
alastomana Jumalasi edessä.

Tunsin sinut niinä hetkinä.
Tunsin kuinka sait voimaa,,
löysit oman sisimpäsi,
koit omat tunteesi kivulla,
huusit ulos kaipuusi,
opit itkemään ikävääsi
ja kirjoittamaan ne kirjeet..
kirjeet tuntemattomuuteen
ajatukset atmosfääriin ilman postimerkkiä.

Tunsin sinun sisimpäsi
tiesin että nouset...
nouset ja huudat surun yli uutta toivoa.
Tunnen sinut...
löysit itsesi
ja huomisen....
Tunnen iloa ja olen ylpeä sinusta
Heikkoutesi olikin voimasi
nousit esiin kammiostasi ja huusit;
”Hei, minä elän.”

Tunnen sinut läpikotaisin.
elänhän minä sinun kehossasi.
Kehdosta hautaan.

•  Valokeila
•  Muokkaa

• 23. helmikuuta 2008

Keskustelussa.

Ahtaan portin kautta.

kirjoittanut K.J. 19.10.2008

Ei masennus kysy kuka siihen sairastuu, ei kysy haluatko, vaan vie tummaan syleilyynsä jossa ei tunnu olevan valoa eikä lämpöä.

Huomiset menettävät merkityksensä.
Ovea ei tarvitse avata, puhelimeen ei tarvitse vastata, mitään ei jaksa, mikään ei kiinnosta, eli elämällä ei ole suuntaa huomiseen, ei merkitystä eikä tarkoitusta.

Kuten itse, moni muukin on selvinnyt taistelemalla, etsimällä jostain sen kiintopisteen jossa on valo.

Olen oman tieni kulkija, läpikäynyt kovan koulun siitä mitä on olla henkisesti maassa. Viikkoja ilman yhtään kontaktia muihin ihmisiin, tai korkeintaan kiitos kaupan kassalle, kun sinne vihdoin oli nälkäkuoleman pelossa mentävä, kun paino oli jo 48 kiloa, kun kaikki oli vain häiritsevää, inhottavaa, turhaa.

Nyt yritän olla vahva, yritän, koska tiedän että olen voittajana selvinnyt omasta helvetistäni.

Täälläkin mukana ollen saa tuntea arvostelua, masentajia on kaikkialla, eikä koskaan kukaan tiedä millaisen koulun tuo, tai tuo kirjoittaja on saanut käydä löytääkseen itsensä, rohkaistakseen itsensä kirjoittamaan tai keskustelemaan aiheesta kuin aiheesta.

Pyydänkin tässä, älkää olko tuomitsemassa ketään hänen mielipiteensä vuoksi, kaikilla ei ole niin vahvaa itsetuntoa, että voi murtumatta kaiken kestää.

Oma parantumiseni on luettavissa tuhansista lauseista, joista en tunnista aina edes itse itseäni, niin totaalisesti olin hukassa, hukassa itseltäni ja läheisiltäni. Nyt, kun olen löytänyt oman henkisen minäni, voin sanoa kiitokset kynälle joka jäljensi mielettömimmänkin ajatukseni paperille jossa se nyt todistaa minullekkin ettei mikään ole niin pahaa kuin se näyttää, se on vielä pahempaa.

Kuin kaivosta nousseena näen nyt valon joka ohjaa huomisiin, samaa toivon kaikille täällä.
Kannustakaa toisianne kaikissa elämän vaiheissa, vaikka toinen jo vaikuttaisi hieman hullultakin, siitä voi nousta!

Kypsyvä.

Kirjoittelin joskus niitä aforismejakin.
Osa on hävinnyt, osa muistissa, osa teksteinä korpulla.

Tänään tuli mieleeni joskus kirjoittamani; Juoksitko elämää pakoon. Takaisin palaamalla et tavoita sitä, koska se juoksi rinnallasi.
Silloin en juossut, vaan menin piiloon.
Kun nousin jaloilleni ja lähdin liikkeelle, en enää sitä menettyä aikaa tavoittanut. Huomasin menettäneeni ne elämättömät päivät lopullisesti. Vain lisääntyneet harmaat hiukset ja syventyneet uurteet poskilla kertoivat niiden jo kuluneen. En vain huomannut niitä päiviä, minuuteni lepäsi eilisten kummulla. Ne helvetilliset vuodet, onneksi silloin, kun asia vielä jyskytti takaraivossa, sain ne kirjoitettua muistiin ja todistaakseni myöhemmin itselleni ettei elämä pääty vastamäkeen. Mäet on vain kiivettävä, vaikka hiekka sortuu jalan alta ja rintaa puristaa.

Omako onneni, vai toisten epä onni, ne vuodet olivat ja menivät.
Kypsyttivät ne. Tekivät raakileesta jonkin kypsymisasteen tuotteen ja ajatukset saivat uusia suuntia. Maahan katsomalla kun ei näe tähtiä!
On sitä sen jälkeen päässäni jyllännytkin ajatus ajatuksen perään. Monta niistä on päässyt kontrollin läpi, monta palannut kypsyteltäväksi, mutta ne todellisen elämän vastamäet ovat välillä kaataneet kaiken tulevaisuuden toivonkin. Pirullisen sateen alle sattuessaan saa vaikka puukkoja niskaansa ja kyllä ne katkovat unelmilta siivet.

Aiemmin jossain kerroin kuinka katselin joen virtaamista ja yhtä pientä puu lastua sen laineella. Kuin minä ja elämä, elämä kaikkinensa on kuin lastun purjehdusta elämän laineilla. Milloin myötävirtaan, milloin suvannossa uutta tuulta odottaen ja usein kosken kuohutkin kokien. Vastavirtaan keikkuminen onkin vaivaloista ja vain poukkoilua myrskyn käsissä.
Pieni lastu, puhtaan puun väreissä, väliin katosi kokonaan, kunnes virta taas nosti sen aallon harjalle komeana näkynä tumman veden vastavärinä. Että minä sain siitä ajatuksia! Usein palaan tuohon näkyyn eikä ajatuksille ole vastarantaa.

En aio juosta elämää karkuun, en sulkea kaikkia ovia, eikä taivaallani saa olla pelkkää pilveä. Tuikkikoon siellä tähdet ja roihutkoon salamat, aion elää tätä samaa saamattomuuden elämää haaveillen, että joskus vielä minäkin voin sanoa olevani se joka kuvittelin olevani.
Kypsä ihminen, nähneenä ja kokeneena elämän kaikkia puolia.