Vuosimaksut.

   Aivan sama mulle, mä oon onnellinen..... laulu kaikuu radiosta.
   Onko onnellisuus niin suuri asia, että kaikki muu voi olla ihan samaa. Minua ainakin kiusaavat monet asiat. Maksoin yhteen paikkaan ihan turhaan, palvelua ei saa käyttöön ainakaan minun taidoillani.
   Maksoin toiseenkin paikkaan vuosittaisen maksun, no, maksamalla toiseen paikkaan olisin saanut käyttööni ovikortin ja päässyt sisään aukioloajoista riippumatta. Se virheellinen tieto jota jaettiin ja jaetaan, olisi korjattava, koska moni muukin haluaisi sillä samalla maksulla päästä molempiin kohteisiin niiden tarjoamilla palveluilla ja eduilla.
   Seuraavana syksynä tiedän mitä teen ja minne vuosimaksuni tilitän.
   Saa nähdä kuinka tässä käy suunniteltujen kauppojen kanssa. Osake ja kesämökki kaupan kohteina, molemmat myynnissä ja halvalla menee kun vain eroon pääsen. Ostajan toki valikoin itse.
Nyt en ole ihan onnellinen, moni asia on puoliksi tehty, puoliksi suunniteltujakin. Parasta on ettei mikään vakava sairaus ole iskenyt, vaikka monia kiusallisia vaivoja onkin. Ehkä näistä pienistä pääsee. Itseään kannattaa hoitaa vaikka huonomminkin. Nyt on täysi työ kuntosuunnitelman kanssa ja tämä 21 päivän punnerrushaaste, tämä on parasta mitä olisijuuri tähän marraskuuhun osua.
   Yllytyshulluutta, onhan sitä hullumpiakin harrastuksia.
   Huomenna vuosikokous, jotenkin tuntuu että voisin jättäytyä ulos hallituksesta, tahtoo olla noita velvollisuuksia päälekkäin ja jonkin asian hoitaminen pitää ottaa sydän asiaksi jos siihen lupautuu.
   Torstaina olen viisaampi monen asian  kanssa.Kiva olla jännityksessä.

Unessa ja valveilla.

   Kuka sen määrää mitä saa ajatella kun valvoo saamatta unta, tai aamulla aamukahvia juodessaan?
   Ajatuksia ei voi hallita, mutta niiden syvyyksien sisällöstä kertominen ja paljastaminen aiheuttaakin sitten kuulijoissa tai lukijoissa vastalauseiden, tai myötäilevien ajatusten ketjun ja joskus joku on jopa hulluksi sanonut, kun olen pohdiskellut luonnon ihmeellisyyksiä ja ihmisen toimintaa ylivaltiaana koko luomakunnalle.
   Öljyn poraaminen on minun mielestäni se viimeinen teko ihmiskunnalla, koska jossain vaiheessa ydin on niin kuuma ettei maapallolla voi elää.
   Eikö kenenkään päähän ole tullut sitä ajatusta kun puhutaan ilmaston lämpiämisestä?
   Puhutaan vain ilmastomuutoksesta ja saasteista, mutta pumpataan maapallon ytimen lämpöä eristävä öljy, poltetaan se taivaalle ja ihmetellään mikä ja miksi ilmastoon vaikuttaa.
   Turhaan minä suutani pieksen, mutta pieksempä kumminkin, kun olen tämän ajatuksen päähäni saanut. En ole todistamassa maapallon ytimen räjähtämistä, en maailmanlopun silminnäkijä, mutta pohtia voin kaikessa rauhassa tätätkin, jopa sen hulluksi julistamisen uhallakin.

   Näin unta jopa isästäni, tai häneen liittyen, veljeni kanssa etsimme erästä esinettä ja sen löytääkseni kipusin jopa lapsuuskodin vinttiin joka on aikaa päiviä kadonnut maisemista. Löysin sieltä aarteita jotka olin jo unohtanut. Vanhat mekkoni olivat siellä kauniisti ripustettuina vaatepuilla, osa jopa pukupussissa, kuin eilen olisin ne sinne varastoinut. Löysin rakkaita esineitä ja sain hivellä vanhojen esineiden pintaa. Sain aikoinaan Kaisa mummoltani muutamia esineitä joita olen kuljettanut mukanani kaikki muutot ja matkat, vaikka käyttötavaroina niitä ei enää ole tarvittu. Vain se yksi tuoli yhä mkuuhuoneessani, pieni ja nätti puusepän taidonnäyte ajalta jolloin minua ei ollut.
   Pieni kuparinen kahvipannu ja kahvimylly ovat astiakaapin päällä ojennuksessa muiden vanhojen kuparipannujen ja kattiloiden joukossa, onpa jopa kaksi kahvimyllyä, toinen mummolta, toinen eräältä vanhalta mieheltä, sotainvalidilta jota kävin auttamassa ja järjestin 80 vuotis juhlansakin.
Makuuhuoneen katossa roikkuu komea taottu kuparinen kattokruunu, sekin on lahja Hämeentie 1 eräältä osakkeenomistajalta jonka vinttikomeron tyhjensin ja sain aarteet itselleni.
   Tässä aamukahvia juodessa ja päivän haasteen suorittamisen välillä tulee miettineeksi noiden vanhojen esineiden tulevaisuutta. On eräs läkkipeltinen öljykannukin, mikähän museo sen haluaisi kokoelmiinsa, vai onko mahdollisia kotimuseoita joihin se löytäisi tiensä.
   Monia ajatuksia unikin antaa pohdittaviksi.
   Tässä mietin sitäkin, mikä merkitys oli sillä nuorehkolla miehellä joka unessa oli mukana, mutta josta en nyt enempiä paljastuksia, olimmepa vain menossa juhlimaan ja juhlavaatteitahan sieltä vintistäkin löysin, mutta kovin olivat väsyneitä seuralaiseni ja heräsin ennen pukeutumisiamme. Jokin asia  liittyi sairaanhoitoon ja kerroin naapurin Leenan olevan sairaanhoitaja. On pakko tänään tarkistaa muutamia asioita häneen liittyen. Uni on joskus ihmeellinen tiedonjakaja.

 

Kuin lastu.

Katselin tuossa hitaasti joen yli ajaessani kuinka veden pinnalla purjehti jonkun rakentajan puusta irroittama höylän lastu..... kiemuralla... kastuneena.... mutta uhmaten uppoamista... siinä vuolaassa virrassa pinnalla pysyen.

Sellaisia me olemme ihmisetkin sitkeimmillään,  pyristelemme vastaan jos jokin tunne tai halu vie meitä emmekä halua upota niihin, unohtaa,  että edessä päin voisi olla vielä paljon katsomisen ja kokemisen arvoista.
Siinä tunteiden pätsissä jonka läpi olet yrittänyt näinä kuukausina kulkea, on ollut Sinullakin monia hetkiä jolloin olisit halunnut pudota pohjaan, mutta seuraavassa hetkessä olet nähnyt valon, valon jonka tummakin vesi heijastaa.
Etkä vieläkään tiedä minne. ja kuinka kulkusi suuntaisit. sisälläsi on  myrsky..... seisomme edelleen sen kosken partaalla joka ryöppyyää pisaroina kasvoillemme... jylisee hurjana korvissamme.... kuin huutaen.... hyppää.... hyppää.... tule... koe....  ja taustalla hiljainen ääni kuiskaa.... varo.... älä astu ohi.... älä jättäydy kuohuihin.  Se hiljainen ääni onkin parasta mitä meille on annettu. Meille on annettu kyky ja taito harkita.... ajatella ennen virtaan heittäytymistä.

Tuo lastu joka joen sameassa vedessä kulki kohti isompia vesiä.... kohti alapuolella olevaa koskea, oli kuin oman tiensä hukannut ihminen.... antoi virran viedä,  kuitenkin pinnalla pysytellen. Meille on annettu tunteet ; me ihastumme ; me rakastumme ; me haluamme muistaa ja haluamme unohtaa. Kukaan ei voi hallita ajatuksia, ne kun eivät pysy aina siinä mitä teemme, vaan karkaavat siihenkin mitä toivomme... mitä odotamme... mistä haaveilemme.
Kuin lastu, tietämättä missä seuraavan kerran kohtaa todellisuuden me haaveilemme ja toivomme kestävämme elämän koettelemukset satuttamatta itseämme, tai toisiamme  ja joskus kuitenkin satutamme tahtomattamme.
Olen satuttanut sinua, olen, vaikka en haluaisi sitä  etkä myönnä sitä, sillä olen Sinulle kuin uni,  kuva jota katsot kaukaa näkemättä todellisuutta, tuntematta kosketusta ja kuitenkin sanot minun asuvan sydämessäsi  jossa minulla ei ole oikeutta asua, ei oikeutta vallata sitä, koska, vaikka onnistuuko se mitä halusin Sinun yrittävän. Ne 36 vuotta ovat tärkeämpää kuin meidän unen kaltainen satumme, vaikka se onkin ollut kaunis,  lämpimin sanoin sydämiimme piirretty, on sen aika päättyä. Me emme ole kohdanneet kuin sanoina... lauseina.... ajatuksina  ja siksi emme menetä toisistamme kuin haavekuvan ja unelman.

Toivon todella, toivon sydämestäni että teit oikean valinnan, että valitsit anteeksiannon,  hyväksyit katumuksen.ja sen seurauksena Sinun on pakko siirtää ajatukset sinne lähellesi ja unohdettava minut. Rukoilen Sinua, katso häntä silmiin ja huomaat. että  minä en asu Sinussa, vaan hän. Hän vastaa katseeseesi ja rakkauteesi, jos olet valmis sen hyväksymään kuten hänelle lupasit. Kun hän on perunut aikeensa avioerosta ja muuttanut takaisin siihen kotiinne josta hän lähti, olethan hänelle anteeksiantava, etkä kysele miksi, koska syiden löytäminen on turhaa, samoin syytteleminen.
Kirjeissämme löysimme henkisen yhteyden ja se jättää meihin jäljen josta toivon mukaan saamme voimia tuleviin ratkaisuihin, olivat ne kuinka vaikeita tahansa.
Joskus unelmat on tehty hetkessä elettäviksi ja ne kuihtuvat aikaan. Kiitos kun ne olivat unelmia.

Olen kuin tuo lastu. Purjehdin tuulen ja virran mukana. Etsin rauhallista poukamaa johon kiinnityn hetkeksi yksin, yksin ajatusteni kanssa  ja jatkan kun voimani riittävät pysymään pinnalla pyörteissä joita elämä taas eteeni avaa.

Ystäväni, tämä aika oli meidän aikuisten satua, tunteita ja tuskaakin kuten varmasti myönnät, kun sanot. "olen rikki" sitä tarkoitin sanoessani että unohda minut, unohda ja elä tätä päivää. Me emme koskaan kohdanneet kasvokkain, vaikka sydämemme liikkuivat rinnakkain ajatusten avarassa maailmassa ja jäihän meille kauniit muistot toistemme muistoihin ja ne palaavat joskus mieliimme,  mutta eivät saa hallita meitä.

Sinun tiellesi kaikkea hyvää. Kohdelkoon elämä meitä lempeällä kädellä missä sitten kuljemme ja ketä ajattelemmekin.
Jätin kauniin jäljen ja sanon vielä kerran; Seppo. Olet hieno mies.

Lämmöllä kirjeystävälle joka oli sielunkumppanini.

Kirje pois nukkuneelle.

Nyt on Vappu. Ihmiset riemuitsevat kesän tulosta, nauravat ja juhlivat joukolla, mutta minä istun sisällä ja yritän saada taas yhden päivän kulumaan niin että jotain iloakin löytyisi ja huomenna olisi muistelemista…. usein ne päivät vain menevät jättämättä jälkiä muistoihin.

 Olet ikuinen rakkauteni ja kaipuuni kohde. Nukuthan levollista unta? Toivon sitä Sinulle sillä painajaisten aika on ohi Sinun kohdallasi. Tiedät että kirjoitan nämäkin rivit rakkaudella ja kyynelien saattelemina.

Yllä oleva kirje on yksi niistä sadoista joita olen kirjoittanut tietäen etten koskaan voi postilaatikkoonomvastauskirjettä odottaa.

Kun kuolema nappaa kumppanin jää tilalle tyhjyys. Elämä pitäisi aloittaa alusta, rakentaa pala palalta yksinäisistyä päivistä ehjä elämä tuleviin päiviin, mutta minulle se oli melkein mahdoton tehtävä.

Vei  vuosia, että sain kiinni jostain uudesta langasta josta aloin kerimään tulevaisuutta kasaan.

Nyt olen sopeutunut yksinäiseen vanhuuteeni johon ei kuulu edes lasten perheitä. Olen kuin virtaan heitetty korsi, paitsi, että minulla on oma tahto ja oma suunta, en suostu kulkemaan virran mukana kuohuihin.

Elämä antaa paljon iloja ja rakkautta, vaikka perhe puuttuukin.

Olen onnellinen ystävistäni jotka eivät jätä yksin silloin kun vaikea hetki yllättää. Ihan hienoa aikaa tämä ikäkinnon, edessä on vielä odotettavaa, haaveilla on kantavat siivet ja unelmat eivät koskaan kuole. Rakkauttakaan ei voi kieltää....

Iltarukouksen voimalla.

  Iltarukoukseni on kuin peni kiertomatka jolla poikkean monessa rakkaassa tai tärkeässä paikassa. Eilen illalla uni taas antoi odottaa itseään vaikka mitään huolia ei mielessä pitänyt olla. En tiedä mitä kenellekin Jumalalta pyytäisin. Heillä itsellänsä on omat rukouksensa, omat pyyntönsä ja toivon että ne tulisivat kuulluiksi. Hän antaa kaiken minkä olemme ansainneet, ja usein enemmänkin. Kiittäminen vain tahtoo unohtua.

  Muistan kuinka mieheni eläessä sanoin usein  iltarukoukseni päätteeksi..... "kiitos tästä päivästä" ja hän kysyi "miksi kiität?" kun koko päivä oli ollut meille erittäin huono. Mikään ei ollut mennyt toiveiden mukaan, oli hankaluuksia ja ylimääräisiä menoja.

Kävimme pitkän keskustelun ennen nukahtamista, ja yhdessä totesimme että olimme kuitenkin saaneetkin jotain jolla oli arvoa ja merkitystä. Olimme sovussa, rakastimme toisiamme, eikä mikään uhannut meitä.

  Luulen että meillä molemmilla oli silloinkin syytä kiittää.

 Vaikka hän on poissa, muistan usein yhteisiä hetkiämme. 

 Muistan kuinka keskustelimme uskosta,  siitä mihin uskomme ja mihin luotamme. Hän sanoi aina ettei kukaan usko hänen "kovan ulkokuorensa" alla olevaan lapsenuskoonsa.

  Minä uskoin. Olin nähnyt sen kuoren niin monta kertaa murtuvan.

  Kun iltaisin istuskelen katsomassa televisiosta jotain vanhaa ohjelmaa joita silloin tällöin uusintoina esitetään, kuulen ihan muistikuvissa hänen kommentointiansa.  Niin ne muistot kantavat jopa kuvia mieleen.

  Eräs äiti itki kun ei muistanut miltä hänen lapsensa näyttää, millaiset silmät, millainen hymy, hän ihan isoon ääneen puheli sairaalassa potilaana maatessaan. Hänellä oli ikävä lastansa. En tiennyt missä lapsi on, mutta tunsin vilunväristykset ihollani kun kuuntelin hänen ikäväänsä. Kuinka moni äiti on kadottanut lapsensa tänäkin päivänä? Sodat ja luonnon suuret mullistukset vievät perheiltä kodit, ajavat pakosalle joko ihan pakolaisena, tai olosuhteiden pakosta jättämään kotinsa. Lumi ja pakkanen siellä missä niihin ei ole totuttu eikä varauduttu, ovat ihan yhtä kova koettelemus kuin rankkasateet ja helteet. Kaikella on tarkoituksensa tavataan sanoa, mutta emme ymmärrä kaiken tarkoitusta silloin kun tapahtumat aiheuttavat kipua ja tuskaa.

Minullakin on ikävä. Ikävä tuo joskus ahdistavan tunteen joka tarttuu jokaiseen soluun, ikäänkuin repien lihat irti luista, kipuna ja hätänä jota ei voi selittää. Yritän kovettaa itseni tuolta kivulta, koska menetetty aika ei palaa, eikä katkottuja, tai katkenneita siteitä voi noin vain solmia yhteen.

  Joskus minussa on käynnissä maanjäristys. Silloin haluaisi siirtää kaiken olemassa olevan uusille sijoille, hajottaa ja rakentaa uudelleen. Onneksi en kykene siihenkään yksin. Kukin tehköön elämänsä kehikon sellaiselle kivijalalle kuin itse haluaa ja osaa, miksi minä kenellekään mitään perustuksia alkaisin kaivamaan ja nurkkakiviä asettelemaan. Kunhan saan oman rakennelmani pysymään pystyssä kaikissa tuulissa.

Varsinaiset kiusalliset.

  Julmaa on elämä pienille, hämähäkki ei saa elää huoneen katossa, hiirille on laitettava loukkuja ja myrkkyä, kärpäset saavat lätkän tieltä paeta henkensä edestä ja nuo pienet banaanikärpäset pitää sulkea sinne hedelmäpussiin nauttimaan ylikypsistä hedelmistä kunnes jollain keinolla saa ne biojätteisiin.
  Teiden varsilla on näkyvissä kuinka myyrien armeijat ovat taas vallanneet peltotilasta osan omien onkaloidensa kaivamiseen. Mustia multakasoja on vieri vieressä, kasvien juuristoja syöty, tuhottu ja sotkettu virtsalla kaikki paikat joihin sisään pääsevät.
  Myyräkuume ei ole mikään helppo sairaus kun se iskee.
Useimmiten sen saa juuri kellareista, autotalleista, puutarhassa multaa käsitellessään, tai puuliiteristä joissa myyrät tykkäävät seikkailla pinojen kaikissa rakosissa, kuten hiiretkin. Myyriä onkin vaikeampaa häätää pihoilta kaivelemasta, myrkkyjen tehot ovat mitä ovat, keisarinpikarililjan sipulitkin ne nostavat ylös, eivät pelkää, kuten aikoinaan sanottiin. Ei taida olla monia keinoja häätämiseen, vaan aina on turvauduttava siihen tappamiseen, lajin harventamiseen.
  Vuosia sitten kerroin  kuinka "karpiittia" voi käyttää myyrien karkoitukseen, kun omalla pihalla oli kaikki marjapensaiden juuretkin ilmassa, mullat oli siirtyneet myyrien tieltä ja pensaat vain kuivuivat. Olin ostamassa tuota vanhan kansan valon lähdettä, karbiidia rautakaupasta. Siinä mies vieressäni imhetteli mihin minä sitä tarvitsen ja kerroin laittavani myyrien onkaloihin, sitten kaikki reiät tukkoon ja kun se siellä kosteassa maassa kaasuuntuu myyrät pakenevat. Auttaako, kysyivät sitten muutkin, kerroin, että uskon auttavan ja laitan sitä ensimmäistä kertaa omalle pihalle, kun olimme talon vasta ostaneet.
  Kuukausia myöhemmin menin samaisen kauppaan ja kuulin tarinan jonka todenperäisyydestä en mene takuuseen. Yksi isäntä oli ostanut kilon karbiittia, laittanut sen ladon nurkalla isoon myyrien onkaloon, ja kun maa oli melkoisen kuivaa siinä seinän alla, heitti vettä siihen maahan.
  Hieman myöhemmin oli kuulunut melkoinen pamaus ja rytinää.
  Mies tietenkin ihmettelemään ja katsoessaan latoa se oli levinnyt kuin harakan eväspaketti pitkin peltoa. Kuoliko myyrät, en tiedä, omalta pihaltani ne olivat pari vuotta pois, mutta en minä kiloa sitä kerralla maahan laittanut.
  On olemassa paljon sellaista elämää kiusaavaa ja katkeroittavaa jota ei voi tappaa, ei uhata kärpäslätkällä, eikä kaasullakaan ajaa kauemmaksi.
  Oman elämän herra. Sellainen voi olla todella koko muiden elämän pilaaja, koska pyrkii olemaan muidenkin elämän ohjaksissa ja herrana. Minulla on sellaisia oman elämänsä herroja joille minun omat valintani ja päätökseni ovat kuin punainen vaate härän silmissä. Hyökättävä on ja pyrkimyksenä on kerralla kaataa, ei vain horjuttaa. En minä ala heitä myrkyttämään, minulla ei ole siihen voimia, eikä kannata potkia kalliota jonka tietää ettei se anna periksi, vaikka olisi jo rapautumassa ja maahan vajoamassa.
Oman mielenrauhan vuoksi kannattaa vain ottaa etäisyyttä, kuten vanhoihin asioihin muutoinkin.
Jos minulla on kengät jotka aina hiertävät kantapään rikki, ei minun kannata niitä kenkiä säilyttää. Kun housut käyvät pieniksi parempi on heittää ne pois, kuin odottaa laihtumista.
Sama se on kaikkien kiusallisten vaivojen ja vaivaajien kohdalla. Kertakaikkinen unohdus.
Minun pihallani ei ole myyriä, eikä sieluni sopukoita voi kaivella muut kuin minä, Kukaan ei ohjaa ajatuksiani, enhän saa niitä itsekään kuriin.

Pyhäinpäivän aamu.

Kuvajainen veden pinnassa.
Juttelin puhelimessa poikani kanssa tässä varhaisina aamun hetkinä, jolloin ihmisen mieli on herkimmillään.
Menneisyyttä ei voi pyyhkiä pois muistoista, mutta ei ole hyvä jos miettii liikaa tekoja ja tapahtumia, jotka ovat ns. historiaa jota ei voi elää, eikä kokea uudelleen.

Mäntsälän hautausmaalle olen haudannut suuren osan menneisyyttäni, siellä lepää puolisoni jonka koen saaneen iäisyyskutsun aivan liian varhain. En saa häntä takaisin ja olen kyllä jo sinut sen asian kanssa, hyväksynyt tilanteen jota en olisi mitenkään voinut muuttaa. Harmittaa vain tällaisina päivinä kun olen näin kaukana, en ole viemässä kynttilää haudallensa. Siellä joku kulkee viereisillä haudoilla ja miettii miksi ei edes kynttilää tuossakaan haudalla, mutta sytytin ja sytytän kynttilät täällä kotona, koska muistaa voi missä tahansa. Hän tietää etten koskaan unohda hänen elämäänsä ja sehän on tärkeintä.

Me puhuimme tuossa siitäkin kuinka vanhoiksi isovanhemmat ovat eläneet.
Kyllä sitä tulee jo useinkin miettineeksi ettei ole paljon aikaa jäljellä. Tiimalasi alkaa olla jo tyhjä.
Ei minulla ole kuolemanpelkoa, en mieti mitä minun kannattaa tehdä, koska en voi tuleviin päiviini niin paljon vaikuttaa että vosin tuosta vain tilata ikää ja aikaa lisää. Meillä on oma aikamme ja se riittää minulle. Yritän vain elää mielekästä elämää, nauttia näistä vuosista joita minulla on ollut ja joita on jäljellä.

Kun terveys ei ole priimaa, on monen asian kohdalla mietittävä omia tapoja.
En voi juosta maratonia, mutta voin kävellä pitkiäkin matkoja.
Voin tehdä lukemattomia asioita aivan kuin ennenkin ja mitä en voi, sen voin huoletta jättää muiden tehtäväksi. En kiipeä katolle ilman turvaköysiä! En ota turhia riskejä!

Olisi sydäntälämmittävää halata tänäänkin kaikkia rakkaita, pieniä ja isoja, mutta sekin mahdollisuus on pois suljettu.
Kuin hiljaa väreilevä veden pinta, niin on ihmisen elämä.