Juttelin puhelimessa poikani kanssa tässä varhaisina aamun hetkinä, jolloin ihmisen mieli on herkimmillään.
Menneisyyttä ei voi pyyhkiä pois muistoista, mutta ei ole hyvä jos miettii liikaa tekoja ja tapahtumia, jotka ovat ns. historiaa jota ei voi elää, eikä kokea uudelleen.
Mäntsälän hautausmaalle olen haudannut suuren osan menneisyyttäni, siellä lepää puolisoni jonka koen saaneen iäisyyskutsun aivan liian varhain. En saa häntä takaisin ja olen kyllä jo sinut sen asian kanssa, hyväksynyt tilanteen jota en olisi mitenkään voinut muuttaa. Harmittaa vain tällaisina päivinä kun olen näin kaukana, en ole viemässä kynttilää haudallensa. Siellä joku kulkee viereisillä haudoilla ja miettii miksi ei edes kynttilää tuossakaan haudalla, mutta sytytin ja sytytän kynttilät täällä kotona, koska muistaa voi missä tahansa. Hän tietää etten koskaan unohda hänen elämäänsä ja sehän on tärkeintä.
Me puhuimme tuossa siitäkin kuinka vanhoiksi isovanhemmat ovat eläneet.
Kyllä sitä tulee jo useinkin miettineeksi ettei ole paljon aikaa jäljellä. Tiimalasi alkaa olla jo tyhjä.
Ei minulla ole kuolemanpelkoa, en mieti mitä minun kannattaa tehdä, koska en voi tuleviin päiviini niin paljon vaikuttaa että vosin tuosta vain tilata ikää ja aikaa lisää. Meillä on oma aikamme ja se riittää minulle. Yritän vain elää mielekästä elämää, nauttia näistä vuosista joita minulla on ollut ja joita on jäljellä.
Kun terveys ei ole priimaa, on monen asian kohdalla mietittävä omia tapoja.
En voi juosta maratonia, mutta voin kävellä pitkiäkin matkoja.
Voin tehdä lukemattomia asioita aivan kuin ennenkin ja mitä en voi, sen voin huoletta jättää muiden tehtäväksi. En kiipeä katolle ilman turvaköysiä! En ota turhia riskejä!
Olisi sydäntälämmittävää halata tänäänkin kaikkia rakkaita, pieniä ja isoja, mutta sekin mahdollisuus on pois suljettu.
Kuin hiljaa väreilevä veden pinta, niin on ihmisen elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti