Elämä on lahja.

Minulla on sitkeästi ns. ihan iholla pysyvä kiusaaja, selkävika joka antaa ajoittain kipeästikin merkkejä olemassa olostaan. Niin on tänään.

Ei tarvita kuin pieni väärä asento vaikka lattiamaton oikaisussa ja liikkumisesta tulee kivulias ja kumara. Tämän vaivan kanssa tässä on eletty jo  pian kolmekymmentä ( 30 ) vuotta eikä ole tietoa sen vaivan katoamisesta, mutta pahentuvan en toivoisi, eikä paluuta siihen aikaan ( 1988 ) jolloin meni jalat alta.

Kiusallisia vaivoja on olemassa niin monia ja monilla ihmisillä eri tavoin vaivaavia, ettei minun vaivani ole poikkeus, eikä erikoisuus, mutta minulle se on niin kiusallinen etten toivoisi kenenkään tällaisesta kärsivän.
Pahempiakin sairauksia on, olen siis onnekas kun näin pieni kiusa selässäni.
Kun se on oireeton, liikun ja teen kuin muutkin ikäiseni, ja onneksi oireettomia aikoja on enemmän kuin kipeitä. Kyllä se vaatii pitämään lihaksista huolta, selkälihakset pitävät rangan koossa ja pystyssä, niitä on vaalittava liikkumalla ja jumppaamalla. Nyt jäi jumpat vähemmälle kun oli koko aikainen rasitus päällä työn tekemisessä, kevytkin osa siitä on sittenkin raskasta selkää ajatellen.

Tuossa odottaa neljä tuolin istuinta verhoilua, kangaskin sattui olemaan sopivasti kaapissa. En tiennyt vuosia sitten mihin lopultakin kankaan käytän, ostin kun oli halpaa ja nyt sille löytyy ihan oma tarkoituksensa. Kunhan taas selkä taipuu ei ole tekemisen puute.  Tämä istuminenkin on kyllä taistelua kipua vastaan.

Pelkkää valitusta. Ei, vaan toteaminen ja tiedostaminen omista voimavaroista ja vaikeuksista joita elämä yhä eteen kantaa. Olen sittenkin onnekas, vaikka muistikin pätkii, ja kipuja on siellä täällä kehossa minä kykenen liikkumaan, pitämään itsestäni huolta ja olemaan vielä jopa apunakin jossain.
Kiitos taivaan isälle kaikesta mitä minulla on ja mitä olen saanut syntymälahjana. Yritän pitää lahjaani arvossa ja muistaa kiittää kaikesta.
Elämä on suuri lahja jonka arvon usein unohtaa.

Väriä ja vivahteita

Kiteen leiripäivät kuluivat muun muonitusjoukon parissa.
Nyt oli leirin johto tehnyt keittiöhenkilöstölle ison helpotuksen, iltapalajakoja oli siirretty muiden hoidettaviksi. Iso apu edellisiin leireihin verrattuna, vaikka olihan Susiraja2017 pienempi kuin vaikkapa edellinen leiri Tervossa.

Onhan tähän kesään mahtunut monta vivahdetta.
On ostettu ja vaihdettu, myyty ei mitään, mutta lahjoitettu sitäkin enemmän.
Kakkos asunto  odottaa putkiremontoinnin jälkeen tekemättä jäänyttä pesu-ja suihkuhuoneen täydellistä remontointia, mutta aikataulu venyy urakoitsijan kiireisen aikataulun vuoksi, mutta ei haittaa, asua voi siitä huolimatta, kun korvaavia tiloja on käytössä.
Siellä on maalaamista, ei toki pakollista, vaan oman silmän mukaista haluan.

On mahtunut Kevinin rippijuhlat, tapaamisia niissä merkeissä ja muutenkin, lapsenlapsen tulevasta vauvasta ihan tietokin, että tyttöä odotellaan. Ihania uutisia jos ja kun olis mahdollisuus olla mukana lapsen elämässä enemmän kuin isomummona jossain. Niinkin on, mutta en halua tyrkyttää isomummoutta, aika tehköön tehtävänsä ja kasvattakoon katsomaan omilla silmillä ja kuulemaan omin korvin ilman saneluja ja suodatuksia asioita joita kukin katsoo omasta näkökulmasta.  Elämässä on todella vivahteita joissa särmiäkin on hiottava, muutoin kalleinkaan timantti ei loista.

Ristiäiset, niihin ei ollut kutsuttu joten en muistakin seikoista johtuen ottanut osaa. Onnea vanhemmille ja lapselle.
Nyt olisi paneuduttava tas kirjallisiin tehtäviin, valittava isosta pinosta ne merkittävimmät, puhuttelevimmat ja syvällistä sielukkuutta kuvastavat osiot. Ei ole helppoa, mutta kun työ tehty voi arvioida ja vielä kerran tehdä muutoksia.

Ei ole heltee hellineet, mutta nyt paistaa ja lämmittää tuo luojan luoma lämmönlähde. Parasta kesän antia saa lähtemällä luontoon ilman odotuksia.

Järviskän CV.

Minä tunsin monia ja monet tunsivat minut.

Olin se pyykkitäti ja keittiön täti

joka iltaisin riensi lohduttamaan itkevää lasta

Tanhuan kesäleirillä.

Jaksoin kuunnella ja kuulla puhumattomankin ikävän.

Seisoin tiskin takana palvelemassa ohikulkijoita

pienen hetken viipyviä

ja paikallisia matkahuoltoa tarvitsevia.

Olin monien kaveri, tuttu naama tiskin takaa.

Olin se äiti joka seisoi keskoskaapin vieressä

eikä saanut koskettaa omaa lasta.

Kotona lapsi joka vaelsi tuttipulloinensa

ja tykkäsi nukkua vanhempien vuoteessa.

Olin äiti joka valvo yöt ja kutoi villapaitoja

kun ei uskaltanut nukahtaa.

Olin se ruokalan Rouva,

Järvisen akka joka oli päivät ruokaloissa,

yöt siivosi linja-autoja

kun Ulla hoiti lapsia ja mies oli yöt kotona.

Tunsin monia ja monet tunsivat minut.

Oli ystäviä ja tuttuja ympärillä.

Se Järvisen rouva joka siivosi ja siivosi

pesi ja puunasi vanhustenkin apuna

seurasi ja tarkkaili talon menoa ja sai siitä palkkaakin,

vaikka palkatta vanhoista huolta piti

ja kammarit siivosi.

Se Rouva johon kaikki luottivat

takaisin pyysivät kun pois lähti.

Palaavaksi halusivat moneen taloon

paikkojen putsaajaksi, rauhan rakentajaksi,

lasten kerhotädiksi kerrostaloon.

Minä tunsin monia ja monet tunsivat minut.

Istuin varikolla ruokalassa miesten pöydissä

kuuntelin ronskia puheita

ja itse puhuin muiden mukana.

Kirosin liukkaita kelejä ja huonoja renkaita,

odotin hinuria ja palelin jäätyneissä autoissa,

tauoilla virkkasin pitsiverhoja ja pöytäliinoja,

illalla hoidin kiinteistöä, pihaa, katua, saunoja, porrashuoneita

aamuheräämisiä ja yön viimeisiä bussivuoroja.

Aviomiestä ennätti moikata vastaan tulevan bussin ikkunassa,

lapset olivat maailmalla mutta,

meillä oli samat työt ja toisemme.

Me tunsimme monia ja moni tunsi meidät.

Olin se Sommelon emäntä joka

ajoi bussia ja puuhaili omakotitalossa

seurusteli naapureiden kanssa

ja keräsi risut ystävien metsästä saunapuiksi.

Se josta tuli jalaton ja viraton,

joka määrättiin eläkkeelle kun ei jalat kanna

ja selkää ei leikata.

Olin se Lehtivaaran emäntä joka

konttasi ja kompuroi, kaatui ja nousi,

raivasi pusikot, hoiti nurmikot, ruusut ja vatukot,

kuin salaa kuntoutti ja kuntoutui

juoksi naapurin kielloista huolimatta

eikä mikään varjostanut elämää

yhteisiä eläkevuosiahan me.

Olen se jonka huomiset katosivat yhteen hetkeen.

Minä tunsin monia ja monet tunsivat minut,

mutta jäin yksin mustaan aukkoon joka yritti nielaista minut.

Olen se Järviskä joka huusi yksin ja

kahvilan kautta kulki huomisiin,

kylähullu eläkeläinen joka hyppäsi ulos tynnyristä

ja lopulta koko kylästä.

Olen se leski joka ei jaksanut kuunnella sääliä

enää sen kymmenen suruvuoden jälkeen,

vierailla kylillä kukaan ei kysy kuinka se kolari…

Olen se Järviskä jonka moni tunsi ja minä tunsin monia

naamatuttu samojen akkojen seurassa

kahvilan tiskin takana tai turuilla ja toreilla.

Olen se sama, mutta kaikki muu on muuttunut.

Minä tunsin monia,

mutta tunsiko kukaan minua?

Kuka olen ja kuka sinä olit.

Yöttömän yön kesää.

22 päivä toukokuuta oli 56: s hääpäivä jonka vietin yksin, kuten nämä 19 hääpäivää tätä  aiemmin. Unelmieni linna sortui 15.8.-97 kun jäin yksin jatkamaan sitä matkaa jonka olimme luvanneet jatkuvan... kunnes kuolema meidät erottaa.

Kun emme voi kuolinpäiväämme määrittää tulee se arvaamattomana ja jättää toisen yksin. Elämä ei sääli ketään.
Voin syvällä rintaäänellä, kokemukseni kautta sanoa ettei aina ole helppoa hyväksyä olevaa tilannetta, mutta kukaan ei korvaa menetystä. ... kunnes kuolema erottaa.

Iän karttuessa on tavallaan pakko miettiä oman elämänsä tulevia päiviä, kun aikajana vääjäämättä lähenee päätöspistettänsä.
Vuosia on yksi unelma kantanut minua lapsuuden muistoista kohti vanhuuteni kesää jossa muistot palaavat elämään. Yöttömät yöt, pohjoisen valo ja oikea kesä jossa kaikki kasvaa nopeasti... valo antaa voimaa kasveillekin, mikä ettei se olisi ihmisenkin eliksiiri jota olen vuosia kaivannut. Ikä ei saisi olla mittarina siihen mitä saa ja voi tehdä. En anna sen vaikuttaa omiin päätöksiini, teen unelmista totta, vaikka tiedänkin että se voi olla viimeisiä isoja päätöksiäni.
Tänä kesänä on  hyvä mahdollisuus olla siellä missä sieluni lepää valon sylissä. Kotisi on siellä missä sydämesi.

Mielihalut ja intohimot.

Tekee mieli omaa kotia.
Tekee mieli asuntoautoa.
Tekee mieli medium pihviä.
Tekee mieli...

Tekee mieli, mutta kaikkea ei saa, ei ole tarpeenkaan tyydyttää kaikkia halujansa.
Tyydytin mielitekojani juomalla syönnin jälkeen kupin kahvia, nyt se mielihalun tyydyttäminen närästää. Vesi paras juotavista, mutta sitä ei koskaan tee mieli,
Melkein pakolla on juotava, mutta nyt sekoitin veden joukkoon sitruunamehua ja jopas maistuu ilman janoakin.
Sitruuna on lisäksi hyvä happolääke, se neutraloi vatsahappoja ja lopettaa närästyksen vaikka en aluksi uskonut, hapan happoa neutraloimaan. Totta se on, halvin ja paras happolääke ruokasoodan jälkeen.
Saa kaikista elintarvikeliikkeistä, ilman reseptiä.

Intohimoni ovat juustot. Maitopohjaisina ne aiheuttavat kaasuja vatsaani, mutta nehän voi laskea pieruina ulos, haisevia ovat kyllä, eikä ihan vieraan läheisyydessä voi vatsaansa ilmata.

Nykyisin kun käytetään paljon luomulääkkeitä, yksi intohimo on inkivääri, toinen valkosipuli ja kolmas on fenkoli. Ei kaikista ole lääkkeenä kai mainintoja, mutta hyvää ja piristävää syötävää muun syönnin ohessa. Perunasta tulee vain iso .. sanoi mieheni, mutta rakastan puikulaperunoita voin kanssa. Intohimoinen perunasta nautiskelija, kyllä, puikuloita kuorineen, voita nokkaan.

Yksi intohimo ei liity ruokaan, se on kirjoittaminen ja ajan kuluttaminen ihan turhaan olemalla muka kirjoittavinaan. Tulosta ei aina synny, mutta kuluuhan kyniä ja kovalevy täyttyy.
Kaikista intohimoista ei voi puhua, ne vain ovat tai ei, tilanteesta riippuen.

1990 luvun lopulla suurin mieliteko oli päästä ylös surusta.
Aikansa se otti, mutta luulen  nyt olevani vahvempi kohtaamaan elämäni pettymyksiä, koska aina niitä tulee. Lotosta ei tule voittoa, raaputus arvat tyhjiä ja postilaatikkoonkaan ei tule kivoja kirjeitä.

Ehkä jotkut mielihalut täyttyvät, toivorikkaana eteen katsoen käy kulku mutkaisellakin tiellä. Kesä on tulossa, tänään paistaa aurinko.

Mamut ja suvakit.

Olen oppinut uusia sanoja.
Niitä näkee ja kuulee sosiaalisessa mediassa.
Niillä on oma merkityksensä joita kyllä piti oikein miettiä ennen niiden sisäistämistä omaan sanavarastoon, enkä usko niitä puhekielessä käyttäväni ja kirjoittaenkin ehkä tämän kerran

Kun puhutaan terroristien verkostoitumisesta on todella syytä katsoa noita kotimaamme suvakki tyttöjä ja heidän toimintaansa sosiaalisessa julkisuudessa.
FB palstalta löytyy julkista toimintaa jossa tytöt estoitta jakavat alastonkuvia ja muutoinkin arveluttavaa sisältöä, kaverilista koostuu melkeinpä pelkistä maahanmuuttajista, suurin osa kielteisen päätöksen saaneita ja arabiaa kirjoittavia. Kyllä miehet tykkää kuin kärpäset sokerista.
Suuri osa "tyttöjen" kavereista jopa asuu joko kotimaissaan Irakissa yms.. ja kirjoittavat arabiaa tai muita kieliä, heille suomalaisten tyttöjen kaveruus takaa huomaamattoman alustan toimia yhdessä ja tehdä mitä tahansa suunnitelmia, värvätä uskon- ja muita veljiä yhteen, yhteisen päämäärän vuoksi.
Päämäärähän on päästä paremman elämän pariin, keinoja kaihtamatta, kuten terrorismi on osoittanut.

Juuri aamulla kuulin radiosta kuinka nyt on jo tutkijatkin kiinnostuneet asian parissa toimivista tahoista ja jopa lapsille suunnatuista peleistä joilla aktivoidaan lapset "ajamaan asiaa" eli kasvamaan "taistelijoiksi" joilla on palkkiona jotain hyvin suurta, kuten äidit sanoivat itsemurhapommittajista jotka olivat valmiit kuolemaan tuottaessaan tuhoa muille ihmisille.

Minusta sellainen maahanmuutto joka perustuu oikeaan asiaan, on jotenkin vielä hyväksyttävää, mutta tuollainen nuorten miesten kotimaastansa lähteminen on vain peliä jota pelataan rahan ja vallan vuoksi.
Milloin on se aamu kun heräämme lopultakin näkemään ettei hyvän tekeminen ole kaiken hyväksymistä.
Turhat vapaudet ja avoimet rajat johtavat tulevaisuudessa vielä suurempiin kahakoihin.
Minne me sitten pakenemme lintukodostamme?

Muistoja ja kiveen piirtyneitä kuvia miettien.

Kuin elämäni kuljetuista poluista, korkealla avaruudessa kiitävältä alukselta otettuja ovat nämä kuvat jotka kuvasin paljaasta peruskallion pinnasta.

Polkuja jotka alkavat ja loppuvat päämäärättömästi.

Vievät ja tuovat löytämättä päämäärää. On risua ja roskaa, varjoa ja valoa vuoroin. kuin elämässä jonka olen elänyt.

Olen jättänyt monta jälkeä, hiilijalanjälkeä, kuten nyt sanotaan. Olen säästämättä tuhlannut, kulkiessani tuhonnut ja hävittänyt paljon arvokasta, joskin tietämättäni kaiken tuhoavasta voimasta jota ihminen aiheuttaa luonnossa ja luonnolle.

Syviä uurteita kallion pinnassa, hienoja viivoja, tuskin näkyvää suoraa ja mutkaa kuin elämän poluilla.

Jääkausiko jälkensä piirsi, vai jäivätkö jäljet jo ennen jääkautta peruskallioon, kukaan ei tiedä, ei alkuräjähdyksen arvoitus kaan ole ihmisjärjen ulottuvissa, en usko selityksiin joita tiede minulle syöttää. Ei ihminen tule viisaammaksi selittämättömäntä selittäessään.

Jumalan luoma arvoitus jota ihmisen ei ole tarpeen tietää, kunhan oppii pitämään huolta kaiken säilymisestä tuleville sukupolville. Maapallo on ainutkertaista ja piste.

Jäin aamulla seuraamaan pilvien kuvakirjaa taivaalla ja havaitsin samaa mitä noissa paljaissa kallion pintaan piirtyneissä kuvioissa. Niistä voi mielikuvitus lukea vaikka elämäntarinan joka ilmestyy kuin ilmestyskirjan kertomukset, petoineen ja enkeleineen, herkkä mieli kuulee pasuunoiden soivan.

Olen itse elämäni aikana kokenut monta selittämätöntä näyn kaltaista kokemusta joiden kautta tuleva tapahtuma on minua ikäänkuin varoittanut etten järkyttyisi kun asia on totta, mutta silti olen järkyttynyt.

Jokainen kokemus on piirtänyt syviä haavoja joiden kautta jokainen järkytys on ikäänkuin kuivannut kyyneleeni, vuotanut jo tyhjiin koko kyynelvuo. 

Ei ole ihmisen hyvä tietää tulevaisuutta liian tarkoin. Ei enteinäkään.

Olen jälleen kuin odottamassa....  

Olen katsomassa polkuja jotka eivät johda minnekkään.

Olen mutkittelemassa ikäänkuin eksyneenä siltä tieltä jota juuri olin menossa kohti tavoitettani jota en sitten tavoittanut. Uin kuin joutsen lammessa, jälki katoaa hetkessä, tai lennän lintuna taivaalla jälkeä jättämättä. Kuka olen ja mistä tulen?

Hassuja tuntemuksia, tunnetiloja joita ei osaa selittää, ne vain tulevat.

Joku muistaa lapsuudestansa paljon asioita, toinen enemmän kuin toinen ja siihen varmasti vaikuttaakin koetun asian tärkeys, tunnetila joka jäi muistona kokemuksesta.

Kuulemalla asioista muistiin palautuu ehkä vain kerrotun asian kautta muistoja joita ei muuten olisi kyennytkään muistamaan. Muistikin on moninainen kyky, säilyttää ja unohtaa itse sitä määrittelemättä.

Olen viiime kuukausina löytänyt paljon sellaista jonka olin kokonaan unohtanut.

Löysin kätköistäni vanhan korun ja siihen liittyi  paljon muistoja jotka eivät ole ajatuksissani edes vilaukselta viipyneet kymmeniin vusiin. Sen korun antanut ihminen oli minulle tärkeä ihminen, tietäneekö kuinka tärkeä olikaan, koska yhteytemme on katkennut, en ole hyvä pitämään yhteyksiä, en jakamaan osoitettani, ja siihenkin on syynsä jonka moni jo tietääkin. Harmittaa... rakkaat ihmiset ovat kadonneet elämästäni.

Löydettyjen muistojen kautta on mahdollisuus palata vuosikymmenten taakse.

Mummon antama Raamattu ja Siionin Kannel ovat kulkeneet mukanani 1950 luvulta asti, Katekismus jota kai äitinikin aikanaan luki, sekä vanhemmiltani saamia kirjeitä ja kortteja säilytän aarteina joita ei tule uusia. Hullun hommaa, sanovat. Sanokoot, minulle ne ovat rakkaita muistoja joiden kautta kuollutkin muuttuu eläväksi kuvaksi. Näen mummon keinutuolissaan, tunnen nenässäni tuvan kaikki tuoksut ja papan näen kopistelevan piippuansa kuin ennen muinoin.

Kummallinen on tuo muisti, tuo hajutkin.

Jopa koivun mahla tuoksuu, vaikka sanovat sen olevan hajutonta.

Moninainen nainen, työtkin kuin miehillä, sanoi Saloniemen Mamma.

Ei ole työtä, eikä ammattia, mutta muistelemista riittää molemmista. Elämä kun antaa muutakin kuin ryppyjä poskiin. Osaiainpa nyt jatkaa oikeaa polkua joka johtaisi vaikka rikkomattomalle kalliolle uusia jälkiä piirtämään.