Kun uni antaa aikaa.

Iltaisin ei aina tule uni odottaenkaan.
Turhaan sitä pyörii sängyssä ja miettii miksi ei nukuta, kun voi nousta ja tehdä mitä tahansa hiljaisessa kodissa kunnes uni antaa merkkejä tulostaan.
On pimeää ja hiljaista. Vain kellon tikitys ja jääkaapin hurina seurana, kunnes laitoin musiikkia soimaan.
Laulun sanat nostivat esiin muistoja, mutta samalla ne antoivat sanomattoman hyvän tunteen. Olen pitkän aikaa elänyt jotain sivuroolia omassa elämässäni ja tunnen nyt saavuttaneeni sen mitä kaipasin. Ei ole kiire mihinkään. Illat ovatkin parasta aikaa, kun ulkona sää viilenee ja pimeys laskeutuu kaiken ylle. Rakastan näitä syys päiviä, vaikka värit katoavat luonnosta ja puut itkevät lehdettömin oksin sadepisaroita.

Kaiken pitää aina mennä kuin on määrätty. Asiat vain tapahtuvat omalla ajallaan, vaikka kuinka laatisi aikatauluja ja sovittelisi päiväkirjaansa aina ei mene oman tahdon mukaan. Hyvähän se onkin, kohtalolla on päivissä sormensa pelissä, onnettarella omat lahjansa. Kohtalo on usein julma, me emme hyväksy tapahtumia, vaan haluaisimme kaiken pysyvän oman tahtomme mukaisina, eikä se niin mene, kaikella on aikansa.

Luonto muuttuu ja niin me ihmisetkin, kun ikää karttuu ja kokemukset opettavat katsomaan asioita laajemmin. On muutakin, kuin näkymä omasta ikkunasta. Kävin taidenäyttelyssä, gallerian omaa taidetta, kotimaisia tunnettuja taiteilijoita, monia vanhoja maalauksia joiden tyyli puhuttelee minua enemmän kuin nykytaiteilijoiden suorat linjat. Onhan nuorissakin todella puhuttelevien teosten tekijöitä, piirtäjiä ja maalareita.
Joitain töitä siellä gallerian seinällä ihailin mennen tullen, ne kertoivat aikansa tyylistä ja monet maisemista joita ei enää ole. Merellisyys ei minulle ole mitenkään kiehtova aihe, mutta sellaistenkin näkeminen antaa ajateltavaa. Kuinka joillakin on niin herkkä käsi ja näkevät silmät. Valon ja varjon leikki maalauksissa on kuin arki ja pyhä, täydentävät toisiaan.

Taidekaupassa on laajat valikoimat uutta ja vanhaa, kallista ja halpaa, mutta enimmäkseen kovinkin kallista nimekkäiltä taiteen tekijöiltä. Hieno mies tuo kauppias ja hän tiesi mistä puhuu, haki taiteilijaluettelot esiin ja näytti millaisesta miehestä/naisesta on kyse. Jäi kaivelemaan kun en voinut ostaa, halusin ja haluan joitain töitä, mutta jätin miettimiseen. Kunhan seuraavan kerran, enhän edelliselläkään käyntikerralla mitään ostanut, mutta jos seuraavalla jotain himoitsemaani.
Oma taiteellisuus on vakan alla, eipä ole taidoissa kehumista, mutta harjoitellen oppii, siitä on monta todistetta. Nyt keskityn olevaan ja tulevaan, nautin tästä ajasta ja tiedän ettei elämän ole pakkopysähtyä tähän olotilaan, vaan uusia hetkiä ja tapahtumia on tarjolla, kun oma innostus riittää. Ihmeesti se uusi puhti löytyi, vaikka kaikki tuntui olevan liikaa voimia vaativaa ja jollain tavalla vastahankaista menoa.
Auttoiko se helteiden loppuminen, ehkä niinkin. Tunnen vain nuortuneeni ja menossahan pitää olla mukana, vaikka pääosaa ei missään näytöksessä tarjottaisikaan.

Viilenevää.

Sää muuttui melkoisella vauhdilla.
Pohjoisesta puhaltaa, mittarissa tänään vain hiukan yli aste plussan puolella, mutta aurinko sentään pilkisteli tuosta sälekaihtimien raoista, vaikka veti sitten säteet piiloon ja taivas tummuu.

Istuin eilen junassa muutaman aseman välin.
Viereiset paikat enimmäkseen tyhjiä, mutta pieni poika oli mummonsa kanssa matkaamassa kotiin, käytyään Lapissa. Hänelle oli varattu viihdykkeeksi vain suupaloja. Mummo ojensi rusina- pähkinä sekoitus pussin, rusinat kelpasivat, mummi kaivoi suklaata, se kelpasi, mummi juoksi pitkin vaunua kun tuo ja tuo paikka oli tyhjä ja kiinnosti, tuossa olis hyvä istua.
Mietin miksi ei mummi ottanut pojalle kuvakirjaa, tai piirustusvälineitä. Jokaiselle istumapaikalle kun on pieni pöytätila jonka päällä olisi voinut vaikka pelata jotain pelejä vilkkaan pikkumiehen viihdykkeeksi. Nyt eräät vaunussa matkaavat loivat vihaisia katseita kun pieninkin rauha vaunusta oli pikkumiehen käsissä, eli paremminkin juoksevissa jaloissa. Mitäpä se minulle oikeastaan kuuluu, ihmettelen vaan mummin toimintaa ja asennetta lapsi kontara muut matkustajat.

Eteeni penkille istahti mies, joka puhui minulle siihen selkänsä taakse, kertoi lapsuudesta saakka elämäänsä Lapissa, turisteille rakennetusta perheensä lomakylästä, omista reissuistansa ja työstänsä, siitä, kuinka turistit nykyisin yöpyvät asunto autoissa, vaikka vain levähdyspaikalla ja rakennetut, tarjotut palvelut jäävät jopaLapissa käyttämättä. Lama vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin.

Taakseni istahti lääkärillä tutkittavana käynyt mies. Hän sanoi joutuvansa leikkaukseen polvensa vuoksi, kertoi kuvauksista ja tutkimuksista, mutta kehui nuoren lääkärin ammattitaitoista otetta vaivaansa.

Muutama penkkirivi eteenpäin istahti seuraavalta asemalta junaan noussut nainen. Hän olis halunnut sulkea silmänsä ja levätä matkan aikana, mutta pikkumies kyseli ja kyseli, mummikin yhtyi puhelemaan ja kysymään... Siinä se matka meni sujuvasti. Ei tarvinnut itse monta sanaa sanoa, eikä minulla nyt mitään kerrottavaa olisi ollutkaan. Kysyjälle vastasin, menen Savoon ja olin siellä pohjoisessa vierailulla tuttavieni luona.

Olihan siinä matkassa vielä autollakin matkattavaa. Mittariin kertyi kilometrejä toinen toisensa jälkeen ja piti poiketa pieni illallinenkin nauttimassa, koska  aamupalan söin  joskus seitsemän jälkeen aamulla. Kyllä sitä kellon ympäri selviää syömättä kun vähän on kulutustakin istuessa junassa ja ajaessa autolla.
Ajaessa ei saa olla väsynyt. Kaikkien aistien pitää toimia hämärässä ja pimeässä, keskittyminen ei saa herpaantua siitä mitä on tekemässä,

Olen aikeissa matkata enemmänkin junalla, se on paljon halvempaa kuin oman auton käyttö. Eihän kaikkiin paikkoihin pääse junalla, mutta kyllä meillä vielä on kattava rataverkosto käytössä ja sitä pitäisi enemmän ja useamman matkaajan käyttää.
 Pohjoisen junissa on tilaa. Lähde sinäkin raiteille! Siellä näkee, kuulee ja kokee.

Tuulee ja sataa.

Syksyn tuntua kun sataa ja tuulee. Puista lähtevät värikkäät lehdet, sekoittuvat  keltaisten ja osin vihreidenkin lehtien suureen massaan.
Maassa ne maatuvat uuden kasvun voimaksi. Kun me jaamme omistamaamme tietoa ja opetamme taitojamme lapsille, tai yleensä nuoremmille me samalla voimaa uuteen kasvuun kuin maatuvat lehdet maassa.
Olemme pudottaneet sellaista mitä meillä on, siihen maaperään joka sattuu olemaan lähellä, tavoitettavissa, kuuloetäisydellä.

Syksy ottaa ja antaa.
Sato on korjattu aittoihin ja kellareihin. Nyt on meidän aikamme, meidän, jotka viihdymme lämpimissä pirteissä, mukavassa seurassa tai yksinäisyydessä. Me voimme heittäytä syksyn syliin, kesän muistoissa ja talvea odottaen..

Tässä ja nyt

Yöllä satoi. ja taivas on jäänyt harmaaksi.
Syksyä se on, vaikka taitaa ulkona olla yli kymmenen plus astetta tälläkin hetkellä.

Ilmat viilenevät luonnon aikataulun mukaan, mutta kyllä tätä syksyä on jo jatkunut ihan nautinnoksi asti. On ollut kuivaa ja lämmintä tavallisten syyssateiden viipyessä , mutta sataa se, tykkää siitä tai ei, koska maa tarvitsee vesivarat talveksi ja kevään silmut eivät avaudu kuivuuteen kuolleissa puissa.

Kun on poissa kotoa, näkee kaikki mittasuhteet toisin, kuin siitä pienestä näkökentästä josta on itsellensä suonut oikeuden maailmaa katsella. Eikä vain maailmaa, vaan kaikkea, omista haaveista, toiveista ja tunteista alkaen. Minä olen sama, mutta asiat ja olosuhteet ympärilläni muuttuvat.  Kun on aikaa tarkastella niitä muuttuvia tekijöitä ja kuulostella omia ajatuksia, voi löytää ihan uuden minän.
Jossain paikoissa olen viihtynyt aina, kuin kotonani, jossain en viihdy viiihdyttämälläkään. Pitisi kai oppia olemaan kuin kala vedessä, uida vaikka vastavirtaan, jos sitä sitten oppisi elämään ja viihtymään paikassa kuin paikassa.

Väliaikaistahan kaikki on.. ja vaan, mutta ei elämää pidä rakentaa pelkälle väliaikaiselle pohjalle, kyllä aina on parempi katsoa pysyvyyttä samalla, kun jotain alkaa kehittelemään, vaikka kivijalka olisi heikompikin.
Mitä siitä tulee jos heikko rakennelma kaatuu ja ensimmäinen myrsky vie katon? Tiedän, se on joillekin ihan katastrofi jos ei saa odottamaansa vastausta. Kokemustakin on, kärpäsen kakan kokoinen asia saa jotkut ihmiset unohtamaan kaiken muun, elämä on sekaisin ellei kaikki mene kuin on suunnitellut. Silloin on paras kääntyä toiseen ilmansuuntaan ja odottaa tuulen puhdistavan pahat ilmat. Sanotaanhan, että suvannossa on helpomi uida kuin kosken niskalla.

Niitä koskia ja kuohuja en halua enää kokemuksieni kartuttajaksi. On tässä elämässä oltava muutakin iloa kuin nauru naapurin kaatumiselle.

Tässä on mielessä pyörinyt jo pitkiä aikoja niin monta vaihtoehtoista tietä tulevaisuuteen etten enää tiennyt mitä olisi pitänyt piirtää kartalle ja mitä pyyhkiä pois.
Olen lisännyt ja poistanut, solminut ja purkanut, eikä ole enempää tarpeenkaan.
Mikä on minulle hyvää, se riittäköön ulkopuolisillekin. Omat kokemukset kasvattavat eniten. Minkä näet silmillä ja kuulet korvilla, onko sekään aina totta. Voisi paremminkin sanoa, että näyttelijän lahjat ovat hyvät kun niitä tarvitaan, mutta näyttelemään ei kannattaisi koskaan alkaa, ellei sitten näyttele tosissaan, vaikka vain sivuosaa.

Aamulenkillä avautui eteen kauniita näkymiä syksyn väriloistosta.
Tuolla taustalla erään vankilan korkea aita jota koristaa tavan mukainen piikkilankaaita uloke aidan yläpulella.
Komea aamu, ulkona + 16 astetta kun aamulenkki alkoi, kulki rantapolkuja ja kaupunkikatuja, poikkesi hautausmaalla ja ohitti kauppakeskuksen.
Kauneutta ei tarvitse hakea, kun avaa silmänsä näkemään.

Tänään kyläilyä vanhojen tuttavien luona, olihan jo ennättäneet kysellä milloin ilmaannun ja kiva oli taas pitkästä aikaa porista porukalla.

Eilen pari tuntia hidasta valssia. on se vaan kuma kun pitää tulla Lappiin tanssia opettelemaan... vaikka eihän se pakko ole, menin ihan mielelläni katsomaan oppiiko vanha koira istumaan.
Tämä on kyllä ihanne tilanne, minulla on ystäviä täällä kilometrien päässä ja olen aina tervetullut. Nyt jo suunnittelemme uutta tuloa, tällä kertaa on pakko olla kotona märäpäivänä, uusi hella saapuu vihdoin. Ei ole yhtään kaveria jolle olisin avaimen voinut antaa, siksi on itse oltava kotona sovittuun aikaan. Näin ne on marjat ja kaikki eri astiassa, eli omat huolet kullakin.
Hella jonka sain uutena, ei paistanut pullista kun toisen posken, korjaajaa olen odottanut juhannuksesta asti, mutta nyt on päädytty uuteen lieteen. Hyvä niin, haluan leipoa ja paistaa pullat kääntelemättä peltiä uunissa.

Kuinka nautinkaan tästä tilanteesta, elämä avaa uusia ovia ja kuljettaa kohti kokemuksia joilla on aina jokin merkitys, tai ne antavat kipinän uusiin haasteisiin.
Paikoilleen pysähtyminen on merkki kyllästymisestä. Koko kesän oli tunne, kuin olisin kulkenut väärissä kengissä. Ei ollut halua, ei intoa mennä huvittelemaan tai lenkille, mutta yritin elää yli sen vaiheen ja katsoa mitä tulee ja mikä menee. Jotain on muuttunut, muutuinko minä itse?.

Katsoin junan ikkunasta tiistaina näitä pohjanlahteen ja perämereen laskevia jokia. Kovin on vähän vettä, pohjamudat ja kivet paljaina. Iijoen isompi haara virtasi kyllä vuolaasti ja rantamaisemassa ruskan värit. Pohjoisempana alkaa ko olla puista lehtiä maassa, komeita siinä vihreällä nurmikollakin, kunnes sade ne harmaannutta massaksi joka korjataan kompostiin maatumaan maaksi.

Tmä päivä meni näin, huomenna uudet lenkit leikit ja huvit.

Uusi aamu, minä vanha.

Pysähdyinkö elämään eilistä.
Kulkeeko elämäni samalla raiteella jyskyttävän veturin tavoin ees taas, vähän eteen, sama taakse.

Nuo ovat tuttuja tilanteita. Kun ei ole voimia tarttua huomiseen, on helppo elää eilisen muistoissa.
Ne ovat tuttuja kenelle tahansa, ellei ota vastaan haasteita huomisista.
Yli kaksikymmentä vuotta sitten istuimme mieheni kanssa muistellen lapsuutta ja nuoruutta joka jo silloin tuntui olevan kaukana. Yhteisen keskustelun päätös oli, että lähdemme heti seuraavana aamuna ajelemaan hänen synnyin kotiinsa, siihen pihapiiriin joka oli jäänyt muutamien tapahtumien kautta lähtemättömästi mieleen.
Talo oli jo hänen lapsuus aikanansa myyty, sitä asuttivat ihmiset jotka olivat tuttuja, mutta mieheni ei ollut koskaan aiemmin edes ajatellut mennä käymään siellä.

Päivä oli merkityksellinen meille molemmille.
Hän eli uudelleen lapsuutensa leikit, kiipesi joka kivelle ja katolle, meni onkimaan tummakylkisisä ahvenia pienestä järvestä jonka rannat olivat upottavaa suota, nousi läheisestä ojasta pudottuaan sinne lankulta joka oli ojan ylitystä varten asetettu.
Opin tuntemaan hänet ihan toisesta näkökulmasta, vaikka olimme silloin olleet aviossa jo kolmekymmentä vuotta.

Hänen lapsuuttansa varjosti isän ankaruus ja alkoholi jolla isä kai yritti häivyttää mielestänsä sodan muistot.
Isä oli toiminut rintamalla taistelu lähettinä. Pari hevosta oli hänen altansa kaatunut ja hän ei päässyt koskaan niistä muistoista kokonaan irti. Hän eli vain hetkeä, sodan kokemukset olivat vieneet häneltä huomiset.
Sen päivän aikana puhuimme mieheni lapsuudesta enemmän kuin vuosiin. Mieheni oli herkkä, äitinsä kaltainen, itku ja nauru olivat herkässä. Minulla olikin maailman ihanin anoppi, toinen äiti minulle, samoin mieheni aina oli lähellä minun äitini sydäntä. Äiti sanoikin usein omistavansa kolme poikaa, vaikka omia oli kaksi. Se päivä siellä pienen mökin pihamaisemissa ja metsikössä, sekä illalla onkien, sen järven pieniä mustia ahvenia, palaa nyt usein mieleeni, kun mieheni poismenostakin on jo kuusitoista vuotta.
Onko muistoihin palaaminen elämistä eilisissä?
Minusta on ihana tunne kun on hyviä muistoja, niissä on lämpöä, niissä on elämää ja niissä on se menneen elämän tuntu jota ei enää päivistään löydä, ei koe samalla latauksella ja tunteella kuin nuorena.

Tunnen eläväni tässä ja nyt, mutta olen onnellinen niistä eilisistä jotka sain jakaa rakkaiden ja tärkeiden ihmisten kanssa. Palaan omiin lapsuusmaisemiini muistoissani, kuljen metsissä ja pelloilla, kuin lapsena ennen, eikä minulla ole estettä myöskään poiketa siihen maisemaan, kun taas jonain päivänä lähden ajelemaan niihin maisemiin.
Liian nuorena lähdin maailmalle, mutta koskaan en ole liian vanha palaamaan muistoissa niihin eilisiin joita lapsuudessa elin. Muistoissa kaikissa tärkeissä hetkissä on elämä.

Vapautta ja sen kaipuuta.

Vapaus voidaan ymmärtää monella tavalla.
Kansojen vapaus, itsemääräämisoikeus ja yksilön vapaus kaikille elämän aloilla. Kaikkea tätä voi myöskin puuttua.
Vanki ei varmasti tunne vapautta sellinsä kalterioven takana, tai vankilan pihalla valvovien silmien alla.
Jossain mielessä olen tuntenut olevani vanki. Elämän myrskyisten vesien keskellä, kuohuissa ja suvannoissa, aina ihminen tuntee jotain, tuntee rajoittuneen vapauden, tai irtautumisen kaikesta kahlitsevasta.
Olen tuntenut hetkittäin suurta iloa, ollut onnellinen ja nauttinut kaikesta mikä on ollut minulle mahdollista nähdä ja kokea. Kuitenkin, siellä taustalla on ollut kaipuuta, elämän ikävää, sellaista jota en ole osannut eritellä tai hakea muutosta tilanteeseen.

Olen kuukausia vain siirtänyt kaikkea, päätöksiä jotka olisi pitänyt tehdä heti kun ne olivat kypsyneet selkeiksi muutospäätöksiksi, mutta ajattelin vain, jos tämä tästä, jos vielä....
 Tuntuu kuin näkymätön kahle olisi ollut jaloissani, painanut ja odottanut lukkojen avaamista, kahleiden iroittamista, vapautta juosta kuin karannut koira, etsien ja tutkien mitä on oman piha-aidan takana.
En osaa selittää, en kykene kuvailemaan, mutta tiedän, että moni näki kuinka jätin monia asioita tekemättä, moneen paikkaan menemättä ja vetosin siihen etten jaksa.
Se on totta. En jaksanut, en halunnut, en tuntenut kerrassaan mitään muuta kuin pettymystä elämän tilanteeseen, pettymystä kaikkeen mitä olin odottanut, mistä rakentanut tulevia huomisia.
Elin tunteessa jossa olin  kuin haihtuvaa ilmaa jota kukaan ei hengittänyt, kukaan ei pitänyt tärkeänä, kukaan ei tarvinnut. Olihan ja onhan minulla kaikki se mitä olin ympärilleni rakentanut harrastusten ja ystävien täyttäessä tyhjää tilaa. Jotain puuttui, jatain kaipasin ja sitä kohti en uskaltanut kuitenkaan ottaa ratkaisevaa askelta heti silloin kun se tuntui olevan tärkeintä elämässäni.

Olen ottanut sen askeleen, hypännyt pois siitä mikä tuntui pahalta, ja pahalta tuntui siitä puhuakin, mutta kun jokainen elää vain itsellensä ja rakentaa omaa tunnemaailmaansa omien tavoitteiden kautta ja vuoksi.

Kun, ainakin toistaiseksi oikeustaistelut ovat eräiden henkilöiden osalta päättyneet, tuntuu kuin olisin silläkin saralla jo päässyt irti asiattomista jutuista. Kuulen yhä kuinka minua leimataan asioissa syylliseksi, mutta oikeuden päätökset puhukoot puolestaan, en ala oikomaan kenenkään puheita. Kuka minut tuntee, tietää asioiden oikean laidan, joka ei tunne, ei ole väliä mitä hän luulee, uskokoon kuulopuheita.
Nuo asiat ovat henkisestikin raskaita, niiden ajatteleminenkin itkettää, mutta niiden kohdalla olen lakannut jo aikaa sitten suremisen. Nyt tämä toinenkin, jollain tavalla ahdistavaksi muodostunut elämän tunne, uupuminen ja haluttomuus on takana. Tänään elän kuin varsa pellossa, mutta en juokse päin aitaa.
Tuntuu etten voi sanoa kaikkea, enkä haluakaan. Näin on hyvä, kukaan ei ole kärsinyt, kukaan ei ole saanut haavoja, eikä anteeksipyydettävää ole, ellei minun suorista sanoistani. Minkäs mahdan, haluan puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja siitä pidän kiinni. Jotkut voivat loukkaantua, mutta ehkä huomaavat  kuinka tärkeää on olla rehellinen jopa itsellensä.