Syyskuun päiviä

Kyllä se syksy hiipii ikkunan takana ja tulee jopa tupaankin viileänä ilmavirtana oven täydeltä.
Mittarissa vain kolmen asteen verran lämmintä. Taitaa olla puolukka putoamassa, karpalo kypsymässä, kun yöt ovat viileitä, melkein pakkasella.
  Eilen aloittivat hirven kaadot. Eipä näillä seuduilla usein hirviä metsässäkään tapaa, mutta sienireissulla kyllä merkkejä josta tiesi niiden maisemassa liikkuneen. Liikenteessä alkavat vaaralliset ajat pimeään aikaan, kun saalistajien liikkeelle ajamat hirvet kulkevat vähemmän käyttämiään reittejä teiden ylityksessä. Vauhkoontunut hirvi ei varo autoja, normaalistihan ne eivät paljon tiellä liiku.
  Kun minulla oli koira, yritin muistaa metsästysajat ja pitää koirani kiinni, koska vaistohan se vei koiran ajamaan saalista kun kuuli toisen koiran olevan hirven jäljillä. Usein koira jäi haukkumaan tuntikausiksi jopa näätää joka kiipesi puuhun, eikä Viljo-koira hellittänyt, saalis piti saada puusta alas. Villiminkit se ajoi liikkeelle, jahtasi supit pois pihasta karviaisia rohmuamasta.
Parasta koiran olemassaolossa on sen uskollisuus ja seurallisuus, lenkkikaverista ei koskaan ollut puutetta.
  Sain tehtäväkseni sanoittaa eräs laulu jolla ei ole suomenkielisiä sanoja. Riimittelyä musiikkia kuunnellen, tahdit, montako tahtia on introa, montako tahtia laulua, sanojen sovittaminen rytmiin... katsotaan, jotain on jo alulla, mielenkiintoista kaiken kaikkiaan, valmiiseen musiikkiin.
  Mitäpä sitä ei harrastaakseen tekisi. Uusia tuulia kaikilla rintamilla, niin se on vaihtelu taattu ja pimeys saa uutta sisältöä. Innostuksen lomassa unohtuu ruoka ja untakin pitää rukoilla tulemaan, kun ei malta mennä petille kun se juuri olisi tulollaan, sitten se kulkeekin ohi.

Kun on tunteet.

Tunteista on hyvä puhua usein ja avoimesti.
Mieheni oli tunteellinen ihminen. Hänellä oli itku ja nauru herkässä, mutta hän osasi puhua tunteista.
 Me halasimme usein, meille oli itsestään selvää ottaa huomioon toisen tunteet, vaikka sanojen säilääkin toisillemme heilutimme. Jos riidellään asioista se on selkeästi mielipiteiden erilaisuutta, ei ihmisten moittimista tai alistamista oman mielipiteen taakse.
 Kuinka helppoa oli sanoa toiselle; Minä rakastan Sinua. Kuulla se toisen sanomana useita kertoja päivässäkin. Ohimennen pieni halaus, tai suukko poskelle, pieni kosketus olkapäälle, suukot ja halaukset kun toinen jonnekin lähti, vaikkapa eri vuoroon töihin. Sitä avointa tunteiden näyttämistä ja kokemista olen kaivannut, koska en ole tuntenut rakkautta mieheni kuoleman jälkeen, rakkautta eri sukupuolten välillä tarkoitan.
 Tunnen rakkautta perheen sisällä ja sisaruksiani kohtaan, mutta mieheen en ole rakastunut. On kavereita, ystäviä ja tuttavia, mutta ei yhtään rakkaussuhdetta joka olisi jotenkin syvimpiä tunteitani liikauttanut. Minulla on hyviä miesystäviä. Miehiä taitaa ystävissäni olla melkoisesti, teinhän miehisessä yhteisössä työnikin eläkkeelle jäämiseen asti. Naistuttavat, monia voin sanoa tosi ystäviksi vuosien takaa, ovat joko yksinäisiä tai perheellisisä, mutta monen kanssa on yhteiset harrastukset.
 Tunteet, ilo, suru, viha ja rakkaus, kukaan ei niistä koskaan voi liikaa kertoa, niiden pohjalla tai huipulla on käytävä itse tietääkseen millaista on tuntea koko keholla, koko sielu mukana.
Suurin tunne kytkeytyy rakkauteen. Äidinrakkaudesta ei tarvitse edes puhua, se on jokaisen äidin rinnassa.
Parisuhteen rakkaus, suuri tunne josta pitäisi puhua keskenään, muillehan se näkyy, jos sitä on.
 Nuori ihminen rakastuu ja ihastuu tulisesti, kuin mikään muu ei mitään merkitsisi. Muistan rakastumiseni, niin suuria tunteita ei voi kuvailla, mutta vieläkin sattuu kun rakkain on poissa. Surun tunne ei ole kadottanut muistoista rakkautta, se elää yhä minussa.

En etsi elämäni järisyttävää rakkautta, etsin olotilaa jossa tunnen olevani tukevalla alustalla, haaveissa huomiset, muistoissa eiliset. Ellei ihmisellä ole unelmia hän ei elä tulevaisuuden uskossa. Eihän huomiselta toivo eilisen epäonnea, jos sellaista on kokenut.
En kadu elettyä elämääni, vaikka monta asiaa olisin voihut toisin valita. Olen oppinut kaikista ylämäen kipuamisesta, oppinut niistä alamäistä joissa ei tahtonut rattailla pysyä ja olen oppinut tekemään päätökset omien tunteideni mukaan. Mistä en tykkää, sen sanon. Eräs tuttavani sanoi olevansa kynnysmatto johon kaikki kantavat omat surunsa, mutta eivät kuuntele mitä hänellä olisi sanottavaa. Hän on hiljaa, ei sano, ei puhu ja se on mielestäni väärin. Pitää uskaltaa sanoa mikä tuntuu pahalta, missä on raja hänen mielestänsä.
Ota härkää sarvista ennenkuin härkä vie sinua!
Olenko itse ollut liian suorasanainen, sitä en usko.
Jos vuosia nieleksii sellaista minkä haluaisi sanoa, mutta ei vain tule sanoneeksi, alkaa olla niin täysi niitä puhumattomia asioita ja sanomattomia sanoja, että alkaa purkin kansi pullistella liiasta kaasusta. On pakko puhua. Tai, on pakko olla puhumatta jos haluaa välttää loukkaamasta tai loukkaantumasta. Kun pakahduttaa tunteensa, tai pitää sisällänsä kaiken mistä pitäisi puhua, ne vaikuttavat jopa terveyteen. Tulee haluttomaksi, innostus kaikesta lopahtaa ja jää sinne sivuraiteelle jossa turhaan odottaa uutta junaa pysähtyväksi. Minulle kyllä jo kävi niin, istuin kuin suolla, jalkojen alla pelkkää tyhjää. Tarvittiin vain pieni vihje ja paineen purku. Jopa tuntuu kevyelle, mielessä ei ole puhumattomia asioita, eikä sanomattomia sanoja ja jos onkin, en tunne mitään tarvetta palata niihin paineisiin.

 Nyt on monta päivää puhelimeeni soitellut henkilö jonka kanssa en halua keskustella.
Ei auta puhe, ei uhkailut, joten pitänee ilmoittaa viranomaisille häirinnästä jota hän aiheuttaa. Ei voi pitää puhelinta auki yöllä, tekee mieli laittaa päivälläkin koko aparaatti kiinni kun soi ja soi...
Miksi hän soittelee, haluaa tavata, vaikka en missään tapauksessa sitä halua, en edes vastaan kävellä, tuollaista häirikköä. Toivottavsti hän itsekin tajuaa ettei meillä ole mitään yhteistä. Lieneenkö hänellä mitään tunteita, ei ainakaan ota niitä huomioon!

Harrastukset vievät toiselle paikkakunnalle, mutta mitäpä ei uhraisi hyvään harrastukseen. Tulevaisuudesta kun ei voi mitään ennustaa ja moni asia on "valmistumista vaille", kuten kurssilla työryhmämme Savottarien eräässä ryhmätyössä sanoimme. Elämässä tahtoo olle usein se arvaamattomuuden laki, itse ei voi kaikkea määrätä eikä omien valintojen oikea suuntakaan aina ole varmaa, siksi pitää olla valmis muutoksiin.
Kaikkeen valmiina, odottamatta kuuta taivaalta tai rakkaustunnustuksia, jokainen aamu on tyhjä sivu jonka käsikirjoitukseen haluan itsekin vaikuttaa.
Olkoon tunteet millaiset tahansa, kunhan puhutaan niistä.

Opittua ja elettyä.

Kaikkea minkä oppii ei ole tarpeen kuuluttaa.

Kun lapsi kuulee kirosanan hän käyttää sitä kuin sana olisi hänelle opetettu kuvaamaan vaikkapa kiukkua.

Eihän kukaan halua rumaa sanaa opettaa, mutta lapsi sieppaa sen aikuisen suusta, kuin oppikirjasta. Vanhempana meidän pitäisikin aina miettiä millaista opetusta lapset ja nuoret meiltä, kaikilta aikuisilta saavat esimerkin kautta.

Eipä ole ollut tarvetta luetella osaamiaani rumia  sanoja, kiroiluja ja manauksia osoituksena oppimastani, mutta joskus sellainen sana livahtaa puheen joukkoon. 

En myöskään harrasta kaksimielisiä vitsejä, vaikka olen niitäkin kuullut ja joskus lukenutkin. Eivät ne jää mieleeni, en muista niitä, enkä osaa kertoa. Istuimme iltaa pöytien äärellä ja monella oli mielessä ja kielellä ne Pikku-Kallen jutut joista ihan vitsikirjoja on julkaistu. Meneväthän ne aikuisten illanvietossa, ei siinä mitään, mutta hyvä etteivät olleet ainoa puheenaihe. Naurettiinhan me kaikki hyville jutuille, ihan uusiakin mukana..

Nähty ja kuultu esimerkki tarttuvat. Tietokoneen käyttöäkin on helpompi oppia kun näet kuinka sellainen toiminta tapahtuu mitä haluat oppia, vielä paremmin jos itse sen teet toisen ohjaamana. Opetteleminen vaatii harjoittelua ja harjoittelua, kaiken tiedon oppiminen ja välittäminen on kertausta kertauksen perään.

Kävimme läpi uutta lakia, sen soveltamista ja määräyksiä joita kuntien pitäisi noudattaa, ottaa ohjeena vanhusväestön hoivassa ja hoidossa. On siinä paljon hyvää, mutta kuinka kunnissa kyetään lakia noudattamaan, kuinka moni vanhus sittenkin jää yksin vaille hoitoa, vaikka laki miten tarkaan määräisi asioiden oltavan. Toivotaan ettei asioita hoideta aina rahaa ajatellen, vaan katsottaisiin inhimillistä puolta jokaisessa päätöksessä mitä kunnissa tehdään. 

Kun uni antaa aikaa.

Iltaisin ei aina tule uni odottaenkaan.
Turhaan sitä pyörii sängyssä ja miettii miksi ei nukuta, kun voi nousta ja tehdä mitä tahansa hiljaisessa kodissa kunnes uni antaa merkkejä tulostaan.
On pimeää ja hiljaista. Vain kellon tikitys ja jääkaapin hurina seurana, kunnes laitoin musiikkia soimaan.
Laulun sanat nostivat esiin muistoja, mutta samalla ne antoivat sanomattoman hyvän tunteen. Olen pitkän aikaa elänyt jotain sivuroolia omassa elämässäni ja tunnen nyt saavuttaneeni sen mitä kaipasin. Ei ole kiire mihinkään. Illat ovatkin parasta aikaa, kun ulkona sää viilenee ja pimeys laskeutuu kaiken ylle. Rakastan näitä syys päiviä, vaikka värit katoavat luonnosta ja puut itkevät lehdettömin oksin sadepisaroita.

Kaiken pitää aina mennä kuin on määrätty. Asiat vain tapahtuvat omalla ajallaan, vaikka kuinka laatisi aikatauluja ja sovittelisi päiväkirjaansa aina ei mene oman tahdon mukaan. Hyvähän se onkin, kohtalolla on päivissä sormensa pelissä, onnettarella omat lahjansa. Kohtalo on usein julma, me emme hyväksy tapahtumia, vaan haluaisimme kaiken pysyvän oman tahtomme mukaisina, eikä se niin mene, kaikella on aikansa.

Luonto muuttuu ja niin me ihmisetkin, kun ikää karttuu ja kokemukset opettavat katsomaan asioita laajemmin. On muutakin, kuin näkymä omasta ikkunasta. Kävin taidenäyttelyssä, gallerian omaa taidetta, kotimaisia tunnettuja taiteilijoita, monia vanhoja maalauksia joiden tyyli puhuttelee minua enemmän kuin nykytaiteilijoiden suorat linjat. Onhan nuorissakin todella puhuttelevien teosten tekijöitä, piirtäjiä ja maalareita.
Joitain töitä siellä gallerian seinällä ihailin mennen tullen, ne kertoivat aikansa tyylistä ja monet maisemista joita ei enää ole. Merellisyys ei minulle ole mitenkään kiehtova aihe, mutta sellaistenkin näkeminen antaa ajateltavaa. Kuinka joillakin on niin herkkä käsi ja näkevät silmät. Valon ja varjon leikki maalauksissa on kuin arki ja pyhä, täydentävät toisiaan.

Taidekaupassa on laajat valikoimat uutta ja vanhaa, kallista ja halpaa, mutta enimmäkseen kovinkin kallista nimekkäiltä taiteen tekijöiltä. Hieno mies tuo kauppias ja hän tiesi mistä puhuu, haki taiteilijaluettelot esiin ja näytti millaisesta miehestä/naisesta on kyse. Jäi kaivelemaan kun en voinut ostaa, halusin ja haluan joitain töitä, mutta jätin miettimiseen. Kunhan seuraavan kerran, enhän edelliselläkään käyntikerralla mitään ostanut, mutta jos seuraavalla jotain himoitsemaani.
Oma taiteellisuus on vakan alla, eipä ole taidoissa kehumista, mutta harjoitellen oppii, siitä on monta todistetta. Nyt keskityn olevaan ja tulevaan, nautin tästä ajasta ja tiedän ettei elämän ole pakkopysähtyä tähän olotilaan, vaan uusia hetkiä ja tapahtumia on tarjolla, kun oma innostus riittää. Ihmeesti se uusi puhti löytyi, vaikka kaikki tuntui olevan liikaa voimia vaativaa ja jollain tavalla vastahankaista menoa.
Auttoiko se helteiden loppuminen, ehkä niinkin. Tunnen vain nuortuneeni ja menossahan pitää olla mukana, vaikka pääosaa ei missään näytöksessä tarjottaisikaan.

Viilenevää.

Sää muuttui melkoisella vauhdilla.
Pohjoisesta puhaltaa, mittarissa tänään vain hiukan yli aste plussan puolella, mutta aurinko sentään pilkisteli tuosta sälekaihtimien raoista, vaikka veti sitten säteet piiloon ja taivas tummuu.

Istuin eilen junassa muutaman aseman välin.
Viereiset paikat enimmäkseen tyhjiä, mutta pieni poika oli mummonsa kanssa matkaamassa kotiin, käytyään Lapissa. Hänelle oli varattu viihdykkeeksi vain suupaloja. Mummo ojensi rusina- pähkinä sekoitus pussin, rusinat kelpasivat, mummi kaivoi suklaata, se kelpasi, mummi juoksi pitkin vaunua kun tuo ja tuo paikka oli tyhjä ja kiinnosti, tuossa olis hyvä istua.
Mietin miksi ei mummi ottanut pojalle kuvakirjaa, tai piirustusvälineitä. Jokaiselle istumapaikalle kun on pieni pöytätila jonka päällä olisi voinut vaikka pelata jotain pelejä vilkkaan pikkumiehen viihdykkeeksi. Nyt eräät vaunussa matkaavat loivat vihaisia katseita kun pieninkin rauha vaunusta oli pikkumiehen käsissä, eli paremminkin juoksevissa jaloissa. Mitäpä se minulle oikeastaan kuuluu, ihmettelen vaan mummin toimintaa ja asennetta lapsi kontara muut matkustajat.

Eteeni penkille istahti mies, joka puhui minulle siihen selkänsä taakse, kertoi lapsuudesta saakka elämäänsä Lapissa, turisteille rakennetusta perheensä lomakylästä, omista reissuistansa ja työstänsä, siitä, kuinka turistit nykyisin yöpyvät asunto autoissa, vaikka vain levähdyspaikalla ja rakennetut, tarjotut palvelut jäävät jopaLapissa käyttämättä. Lama vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin.

Taakseni istahti lääkärillä tutkittavana käynyt mies. Hän sanoi joutuvansa leikkaukseen polvensa vuoksi, kertoi kuvauksista ja tutkimuksista, mutta kehui nuoren lääkärin ammattitaitoista otetta vaivaansa.

Muutama penkkirivi eteenpäin istahti seuraavalta asemalta junaan noussut nainen. Hän olis halunnut sulkea silmänsä ja levätä matkan aikana, mutta pikkumies kyseli ja kyseli, mummikin yhtyi puhelemaan ja kysymään... Siinä se matka meni sujuvasti. Ei tarvinnut itse monta sanaa sanoa, eikä minulla nyt mitään kerrottavaa olisi ollutkaan. Kysyjälle vastasin, menen Savoon ja olin siellä pohjoisessa vierailulla tuttavieni luona.

Olihan siinä matkassa vielä autollakin matkattavaa. Mittariin kertyi kilometrejä toinen toisensa jälkeen ja piti poiketa pieni illallinenkin nauttimassa, koska  aamupalan söin  joskus seitsemän jälkeen aamulla. Kyllä sitä kellon ympäri selviää syömättä kun vähän on kulutustakin istuessa junassa ja ajaessa autolla.
Ajaessa ei saa olla väsynyt. Kaikkien aistien pitää toimia hämärässä ja pimeässä, keskittyminen ei saa herpaantua siitä mitä on tekemässä,

Olen aikeissa matkata enemmänkin junalla, se on paljon halvempaa kuin oman auton käyttö. Eihän kaikkiin paikkoihin pääse junalla, mutta kyllä meillä vielä on kattava rataverkosto käytössä ja sitä pitäisi enemmän ja useamman matkaajan käyttää.
 Pohjoisen junissa on tilaa. Lähde sinäkin raiteille! Siellä näkee, kuulee ja kokee.

Tuulee ja sataa.

Syksyn tuntua kun sataa ja tuulee. Puista lähtevät värikkäät lehdet, sekoittuvat  keltaisten ja osin vihreidenkin lehtien suureen massaan.
Maassa ne maatuvat uuden kasvun voimaksi. Kun me jaamme omistamaamme tietoa ja opetamme taitojamme lapsille, tai yleensä nuoremmille me samalla voimaa uuteen kasvuun kuin maatuvat lehdet maassa.
Olemme pudottaneet sellaista mitä meillä on, siihen maaperään joka sattuu olemaan lähellä, tavoitettavissa, kuuloetäisydellä.

Syksy ottaa ja antaa.
Sato on korjattu aittoihin ja kellareihin. Nyt on meidän aikamme, meidän, jotka viihdymme lämpimissä pirteissä, mukavassa seurassa tai yksinäisyydessä. Me voimme heittäytä syksyn syliin, kesän muistoissa ja talvea odottaen..

Tässä ja nyt

Yöllä satoi. ja taivas on jäänyt harmaaksi.
Syksyä se on, vaikka taitaa ulkona olla yli kymmenen plus astetta tälläkin hetkellä.

Ilmat viilenevät luonnon aikataulun mukaan, mutta kyllä tätä syksyä on jo jatkunut ihan nautinnoksi asti. On ollut kuivaa ja lämmintä tavallisten syyssateiden viipyessä , mutta sataa se, tykkää siitä tai ei, koska maa tarvitsee vesivarat talveksi ja kevään silmut eivät avaudu kuivuuteen kuolleissa puissa.

Kun on poissa kotoa, näkee kaikki mittasuhteet toisin, kuin siitä pienestä näkökentästä josta on itsellensä suonut oikeuden maailmaa katsella. Eikä vain maailmaa, vaan kaikkea, omista haaveista, toiveista ja tunteista alkaen. Minä olen sama, mutta asiat ja olosuhteet ympärilläni muuttuvat.  Kun on aikaa tarkastella niitä muuttuvia tekijöitä ja kuulostella omia ajatuksia, voi löytää ihan uuden minän.
Jossain paikoissa olen viihtynyt aina, kuin kotonani, jossain en viihdy viiihdyttämälläkään. Pitisi kai oppia olemaan kuin kala vedessä, uida vaikka vastavirtaan, jos sitä sitten oppisi elämään ja viihtymään paikassa kuin paikassa.

Väliaikaistahan kaikki on.. ja vaan, mutta ei elämää pidä rakentaa pelkälle väliaikaiselle pohjalle, kyllä aina on parempi katsoa pysyvyyttä samalla, kun jotain alkaa kehittelemään, vaikka kivijalka olisi heikompikin.
Mitä siitä tulee jos heikko rakennelma kaatuu ja ensimmäinen myrsky vie katon? Tiedän, se on joillekin ihan katastrofi jos ei saa odottamaansa vastausta. Kokemustakin on, kärpäsen kakan kokoinen asia saa jotkut ihmiset unohtamaan kaiken muun, elämä on sekaisin ellei kaikki mene kuin on suunnitellut. Silloin on paras kääntyä toiseen ilmansuuntaan ja odottaa tuulen puhdistavan pahat ilmat. Sanotaanhan, että suvannossa on helpomi uida kuin kosken niskalla.

Niitä koskia ja kuohuja en halua enää kokemuksieni kartuttajaksi. On tässä elämässä oltava muutakin iloa kuin nauru naapurin kaatumiselle.

Tässä on mielessä pyörinyt jo pitkiä aikoja niin monta vaihtoehtoista tietä tulevaisuuteen etten enää tiennyt mitä olisi pitänyt piirtää kartalle ja mitä pyyhkiä pois.
Olen lisännyt ja poistanut, solminut ja purkanut, eikä ole enempää tarpeenkaan.
Mikä on minulle hyvää, se riittäköön ulkopuolisillekin. Omat kokemukset kasvattavat eniten. Minkä näet silmillä ja kuulet korvilla, onko sekään aina totta. Voisi paremminkin sanoa, että näyttelijän lahjat ovat hyvät kun niitä tarvitaan, mutta näyttelemään ei kannattaisi koskaan alkaa, ellei sitten näyttele tosissaan, vaikka vain sivuosaa.