Joka vanhoja muistelee.

Muistelen siitä huolimatta.
Kun herään aina ennen kukon laulua ja naapureiden koirien pissahätää, yritän elää hissukseen ja hiljaa, vaikka radion kyllä aukaisen yleensä heti kun laitan vedenkeittimeen veden kiehumaan.
Ei se huuda tuossa ikkunalla, kiva taustaääni ja seurustelukumppani joka ei vaadi mitään, mutta antaa sitä enemmän.

Niin, hiljaisena aikana selailin jälleen muutamia lehtiöitäni, osan olen jo laittanut tuohon paperijätteisiin  menevään mainoslehtisten kasaan. Selailin ja huomasin, kovin on yksityista tekstiä ja muistoja, vaikka ei siellä osoitteita ja nimiä, etunimen mainintaa enempää ole kirjattuina.

Mitä enemmän selailin, sitä enemmän muistoja elin.
Tuli mieleeni ottaa ne siitä takaisin jonnekin hyllyn perukoille ja miettiä mitä niiden kanssa nyt tekisin, heitänkö pois, vai pidänkö vielä siltä varalta, että joskus joku... ties mitä, mutta ne ovat sitä materiaalia jonka julkistamistaminulta jo vuosia sitten pyydettiin.
Olin silloin vastaan, mutta kuka tietää, joko ne asiat olisivatkin saaneet tarpeeksi etäisyyttä ja minä itse kypsyyttä kohdata ne asiat uudelleen. No, tuossa ovat kasassa tuolilla, mietintä meneillään.

Ulkonakin on pieni miinusmerkki lämpötilassa, - 0,2  +- 0,0 vaihtelee tuo digimittari. Ulkoilusäätä luvassa, kun ei hämärä tänään houkutellut liikkeelle.
Ei niin hyvää säätä ole odotettavissa taloudellisestikaan, vaikka hintoja halpuutettiin.
Selailin tuossa kauppaketjun mainoslehtistä. Oli sitä ja tuota tarjouksessa, mutta ei yhtään sellaista tuotetta jota kaupasta lähtisin hakemaan. En juo olutta, en limsaa, en syö valmisruokia, en salaatinkastikkeita, saan muista kaupoista halvemmalla WC paperit ja talouspyyhkeet, ilman mietelauseita kaiken lisäksi, en osta hunajamaustettua kanaa, en jugutteja ja maustettuja viilipurkkeja. Kaiken luetun perusteella, ajelen tästä sellaiseen kauppaan jossa olen itse löytänyt suosikkini joiden valinnassa ei aina ole hintakaan ratkaisevin, vaikka sekin etu siellä kaupassa on useiden tuotteiden kohdalla. Miksi syödä kuukauden säilyvää ruokaa, kun voi laittaa itse ja syödä tuoretta.
Marinoidut tuotteet, jaa, itse tässä kai jo kaipaisi jotain uutta marinointia, menee itsesä toistamiseksi koko elämä.
Eilen keitin perunoita ja niin teen tänäänkin, toisto on turvallista ja perunat taatusti kotimaisia.

Kyytiä, kyytiä ja kustannuksia.

Ihmiset marssivat tänään Helsingissä herättääkseen päättäjät ja muutkin vaikuttajat ja lähimmäiset näkemään vanhusten hoidon ja huolenpidon puutteita joita nykyiset lait ja asetukset sisällään pitävät.

Paljon olis tavallisilla ihmisillä näkemyksiä ja kokemuksia joiden pohjalta voisi uusia toimintamalleja suunnitella, mutta aina ensimmäinen vastaus on; Se maksaa.
Kaikki maksaa, mutta tekemällä uudet suuntaviivat voidaan useissa kohdin päästä jopa suuriin säästöihin kun asioita järkeistetään, ja kootaan tehtäviä samaan pakettiin.
Moni muu asia ja kustannuskertymä valtion pussissa voisi pienentyä purkamalla vanhoja järjestelmiä ja luomalla uusia kustannuksiltaan halvempia toimintamalleja.
Kelan maksamiin kuljetuskustannuksiin saisi todella suuret säästöt jos se olisi suunniteltua potilaiden siirtoa ns. yhteiskuljetuksena esim. keskussairaaloihin tutkimuksiin kunnasta A kaikki ne potilaat joille voidaan varata aika samalle päivälle, vaikka niin, että sydän, keuhko, sisätauti, kirurgia jne. varaisi kunnallisesta terveyskeskustasta tulleiden lähetteiden mukaan ajat kaikille samalle päivälle, ja kuljetus voitaisiin, potilaiden kunnon, sairauden, tai muun syyn salliessa sopia yhteiskuljetuksena.
Nykyaikisen tietotekniikan menetelmin se ei voine olla ylivoimaista järjestelmän sisällä, lähetteethän menevät koneelle ja vaatii vain ohjelman jolla kunnat eritellään omaksi ryhmäksensä aikavarauksien listoille. Mutta sekin kai on liian vaikeaa ja makssa, vaikka nyt pikkupojat osaavat murtaa autojen tietokannat, tehdä puhelimella auton kanssa mitä tahtovat. Onko siis liian vaikeaa järkeistää ja ohjelmoida potilaiden aikavarauksia.
Yksi taksi, monta potilasta!
Mutta kun ei niin ei.

Miljoonia palaa tuolla tiellä Kelan piikkiin, jokainen omalla autolla, kilometri kilometrin jälkeen ja taas huomenna uusi reissu.
Ei voi mitään, noin se on päätetty ja noin se on, maksoi mitä maksoi.
Maalaisjärjellä kustannuksia voitaisiin karsia, mutta kun maalaisjärki ei tehoa, se pitää olla suuresti koulutettu komitea joka asiat tutkii ja päättää, eikä kukaan voita.

Kuntien omien terveyskeskusten päivystyksien lopettaminen maksaa nyt matkoina sen, mitä yksi päivystävä lääkäri olisi saanut palkaa, ehkä enemmänkin.
Lisää kuljetuksia, lisää huonosti voivia vanhuksia koteihinsa, kuljetettavaksi edes takaisin, kotoa laitokseen, laitoksesta sairaalaan, sairaalasta kotiin ja ralli jatkuu tuhansina tapauksina vuosittain.

Mihin unohtui ihminen ja kuinka ne kustannukset sitten olivatkaan?
Säästyikö jossain jotain?

Muisteloita torstaissa.

Kun päivät pitenevät ja valon määrä lisääntyy, alkaa kaivata oikeaa tekemistä.
Asuessamme Hakaniemen Hallin vieressä, kotiimme paistoi aurinko, sen mitä paistoi, eteisen oven päällä olevasta ruutuikkunasta viereiseen seinään, korkealle katon rajaan, vain parin kämmenen kokoisen pläntin joka sekin viipyi siinä siirtyillen vain hetken. Ei sitä edes ennättänyt edes huomata moninakaan päivinä.

B-portaan Rannistoilla kävin siivoamassa ja joskus jäin nojaamaan ikkunalautaan, käänsin kasvoni aurinkoon ja nautin torin suuntaan avautuvasta maisemasta ja ikkunaan paistavasta auringosta. Ranniston mamma oli yksi niitä vanhuksia joita auttelin, siivosin ja kävin asioilla. Oli sekin aikaa, pienet lapset, työ ja toinenkin, mutta joka viikko oli vähintään kolmen vanhuksen asunnon siivous ja palkka nimellinen, markan kerta.  Palkattakin olisin auttanut, mutta kun halusivat maksaa, huvittaa nyt, olishan heillä ollut varaa maksaa vaikka tuntipalkka, mutta kun en tehnyt sitä rahan, vaan jonkun muun syyn vuoksi.

Saloniemen mammasta olen usein ja moneen paikkaan muistellut. Hänen 95-vuoden ikäisenä antamansa elämänohjeet ovat aarteita. Häen luonaan vieraillessa aika meni siivillä ja siivoushetki oli juhlaa kun sai kuulla talon historiaa, ihmisistä ja tapahtumista Helsingissä hänen nuoruusvuosiltaan 1890 luvulta. Hevoset ja reet Hämeentiellä, paksut hanget joita lapioivat ovien ja rappujen edestä asukkaat itse. Pihan perällä oli roskahuone jonne kaikki roskat heitettiin. Niin se oli vielä minun talossa asuessanikin. Helsingissä oli silloin vielä niin pieniä kuorma-autoja jotka mahtuivat ahtaasta Hämeentie 1 portista pihaan, jossa autoilija nosteli roskat lavalle ja ajoi pois, hän hoiti roskien uljetuksen vielä kun saimme pihaan oikein roskalaatikot. Lehtilaatikkoon kiipesi usein iltaisin parikin miestä, mutta sen ja nykyisenkin ajan mukaan, lukittujen porttien taakse ei vieraita miehiä tai naisia voinut jättää ja häätöjä oli tehtävä.

Minulle, maalla kasvaneelle oli joskus vaikea ymmärtää sitä kovuutta jolla elämä kaupungisssa asuvaa varatonta kohtelee. Se käsi on kova ja kylmä. Minua säälitti toimia järjestyssääntöjen mukaan kun ulkona paukkui pakkanen ja ohuisiin kesätakkeihin pukeutuneet sodan veteraanit ja pulituurin orjat oli vain kylmästi pyydettävä poistumaan rappukaytävästä, vaikka näin käsineettömät kädet ja sukattomat jalat. Hakaniemessä kulkikin silloin mies jolla oli ämpäri kenkänä. En nyt hänen tapauksestaan tämän enemäpää, moni tunsi ja tiesi, harva auttoi, mutta hyvällä omallatunnolla voin sanoa, olin yksi joka ojensi kätensäkin.
Heitä osattomia oli monia, kylmään yöhön, kylmälle kadulle, tuiskuun ja tuuleen oli mentävä.
Hallin ulkoseinässä on kadun rajassa ilmastointikuiluja joihin poistoilma sisällä olebvista koneista ohjautuu. Siihen aukkojen eteen sitten iltaisin asettautui miehiä kadulle nukkumaan, revittyjä pahvilaatikoita alla ja peittonaan.
Itku tulee kun muistan, näin, mutta en voinut auttaa.

Eräs Pena sielä kadulta, sain hänestä ihan ystävän joka muisti minut vielä vuosia myöhemmin kun tapasin hänet siinä torilla.
Kerran pakkasen paukkuessa hän seisoi D-portaan alatasolla, piti käsiä kuuman lämpöpatterin ja seinän välissä. Kädet olivat punaiset ja turvonneet, pienellä miehellä karhun kämmen.
En voinut ajaa häntä kadulle, vaan annoin luvan lämmitellä. Menin kotiin, kaivoin kaapista mieheni nahkarukkaset ja lapaset, ojensin ne Penan käteen ja pyysin ettei hän niitä vaihtaisi mihinkään juomiin, koska kädet on sittenkin tärkeämmät. Itkien hän lupasi.
Sen talven aikana hän tuli ajoittain näyttämään ettei käsiä palele, mutta kyllä ne rukkaset sitten lopulta jonnekin unohtuivat, minä niiden antajana olin mielessä rukkasista huolimatta.

Voi niin monta kurjaa kohtaloa niillä kulmilla tuli nähtyä ja tarinaa kuunneltua. Mukana oli herraa ja narria, kuuluisaa ja vähemmän kuuluisaa joukkoa joka vain vajosi alemmaksi, enkä ihmettele.
Niillä eväillä ja mahdollisuuksilla joita heillä oli, olisin itsekin kenties lopulta saanut kadulta siirron sinne Malmin lentokentän tienoille jossa he usein siirtyivat kyytiini, joko menossa kaupunkiin aamulla toivorikkaana, että jostain se ryyppykin löytyy ja illalla paluumatka takaisin, joillakin jopa onnistuneen huumaavan ryypyn jälkeinen vetämätön tai riehakas olo, mutta se haju. Sitä en unohda koskaan.

Se aurinko, nyt se saisi paistaa ihan isoista ikkunoista suoraan huoneeseen.
Kaukana on Hakaniemi ja kaukana se aika, mutta niin lähellä kun muistaa.

Inhimillistä kohtaamista.

Uutisvirta on katkeamaton. Perhonen sai urheilijan nimen, kuolleen nimellä saadaan lääkemääräys, kahvi onkin niin terveellistä, saunomalla välttyy sydänkuolemalta, valtion säästöt, sote-esitys, syntyneet maanvajoamat (kraaterit), katu sortuu, Siperiasta Ukrainaan sotimaan, Putin sitä, Putin tätä, punaisella matolla nähtiin paljasta pintaa, eli kyllä maailmassa tapahtuu ja uutiskanavat toimivat.
Milloin meillä on aikaa puhua suurin otsikoin pienen ihmisen hädästä.
Se on huoli toimeentulosta, terveydestä, vanhuudesta, se on huoli laitoksissa olevien ihmisten arvostuksesta. Riittääkö henkilökunnan toiminnassa se mistä vanhus, tai sairas maksaa, vai voisiko se olla ihmisen konaisvaltaista huomiomista. Pään silittämisestä ja pienestä keskustelusta ei ole hinnastossa mainintaa, mutta eikö se kuuluisi ihan luonnollisena asiana jokaiseen kohtaamiseen.

En halua olla vain nimi tai jonotusnumero, haluan olla ihminen joka huomioidaan ihmisenä, ei vain maksullisten palveluiden maksajana. Huonojakin kokemuksia on, mutta onneksi inhimillisyyttäkin saa kokea. Jos valitat kolotuksia ja huimauksia, ei riitä, että sanotaan sen kuuluvan ikään.
Jos olet jo siellä ihmiselämän viimeisellä kymmenellä, en hyväksy sanottavan, että olet liian vanha hoidettavaksi, Niin tässä eräälle henkilölle sanottiin julkisessa sairaanhoidossa, yksityinen taho hoiti, mutta kaikilla ei riitä rahat.

Kohtasitko sinä eilen sairaan tai vanhan jolle olisit voinut olla ystävällisempi, otitko sitä tuttua ihmistä kädestä ja annoit hänen tuntea sen lämmön jota meidän olisi jokaiseen kohtaamisen osattava jakaa. Maanantain kohtaaminen odotushuoneessa jäi niin painamaan mieleeni, etten voi olla kommentoimatta näin yleisellä tasolla palveluhenkilöstön asennetta asiakkaisiinsa.

Pelkkä puhe ei ketään auta, mutta puutteista puhuminen ehkä korjaa asennettamme ja suhtautumistamme heihin joita on autettava. Usein he ovat hiljaa, vaatimatta mitään! Siksi muiden on puhuttava, uutisoitavakin asioista joita pidetään piilossa, ne kun ovat vain sisäisiä asioita, tai salattavia, mikä tekosyy milloinkin estää puutteita paljastamasta.

Kaikkien meidän olis syytä katsoa peiliin ja miettiä millä tavalla me suhtaudumme avun pyytäjään, tai tarvitsijaan.

Kauppakeskuksen käytävällä istuu mies pidellen rintaansa, mutta ohikulkijoista kukaan ei pysähtynyt kysymään miksi hän siinä istuu.

Kauppakeskuksen käytävällä olevan pikaruokalan pöydässä istui halpaan takkiin pukeutunut vanha mies ja myyntihenkilöstöön kuuluva nainen tuli ja pyysi miestä poistumaan välittömästi maksavien asiakkaiden tieltä. Mies nousi, keräsi muovikassit käsiinsä ja lysähti pöydän päälle. Hikikarpalot nousivat otsalle, kasvot valahtivat kalman kalpeiksi ja keho vavahti vain kerran. Olisiko joku voinut kysyä mieheltä jo aiemmin kuinka hän voi? Olisiko tuo myyjä voinut kysyä sitä, eikä huutaa  ja katsoa inhovalla katseella?

Kuinka me suhtautumme palvelevana henkilönä asiakkaisiimme. Annammeko kahvilassa vain sen mistä maksetaan, vai voisimmeko me kantaa sen vapisevin käsin kukkarostaan lantteja kaivaneen asiakkaan kahvikupin pöytään ja kysyä tarvitseeko hän ehkä jotain, vaikka lasillisen vettä?

Sairaaloissa ja vanhainkodeissa joissa olen vieraillut, tai ollut potilaana, istuu ihmisiä jotka odottavat jotain, mutta eivät aina tiedä mitä odottavat. Niissä tilanteissa olen ajatellut kauhulla aikaa jolloin itse olen samassa tilassa, en muista mitä ja miksi, en tiedä missä ja milloin!

Jos minulle heitetään jonkin palvelun kautta ruoka-annos pöydälle ja sen avaamiseen en kankein sormin millään kykene, toivoisin, että se annoksen tuoja avaisi sen valmiiksi, mutta kun en maksa siitä, ei se kuulu tuojan tehtäviin!

Vanhus istuu penkillä, hampain hän on yrittänyt repiä kuumasaumattua kalvoa annoksen yltä, onnistumatta tekohampaillaan. Saksien käyttöön eivät reumaiset sormet löydä voimaa, peukalo ei vain taivu saksien käytössä, ei siinä hän miettii keinoa saada se ruoka suuhunsa!

Joku toi maitopurkin, sekin on jo viikkoja ollut avaamatta jääkaapissa, ei aukea ei, ei korkit eikä kurtut!

Voi meitä ihmisiä.

Milloin avautuvat silmämme huomaamaan ettei vanhusten hoidoksi riitä se lääkedosetin täyttö kerran viikossa, ei lämmin ateria joka arkipäivä, eikä lattian lakaisu vain silloin kun hernekeitto on jo kuivunut lattiaan ja sen yli on vaikea kävellä.

Milloin siliti vanhuksen päätä, milloin kysysit onko hän yksinäinen, milloin kysyit voisitko kammata hänen hiuksensa, ajaa partansa, keittää vaikka yhteiset kahvit, kun nyt olet täällä ja on kiva jutella kanssasi, hakea kaapista villasukat vanhuksen paljaisiin jalkoihin, hän ken ei taivu niitä jalkaansa vetämään ja on jo viikon kulkenut noilla Reinoilla. Niin milloin?

Toivoisi ettei kaikessa ajateltaisi sitä mitä se maksaa, vaan sitä mille se tuntuu siitä avun saajasta!

Aikaa se tuskin aina vie yhtään enempää kuin maksu kattaa, mutta asenteen muuttamista ja annettujen aikarajojen murtamista palvelun tarjoajalta ja kaikissa laitoksissa henkilökunnalta alimmalta portaalta johtoon saakka.

Mikä on tilanne kun itse apua tarvitsen? Toivottavsti en vielä pelkää, vaan luotan inhimillisyyden lisääntyvän tiedon kautta. 

Onko jokaisen ajateltava; Jos minä itse olisin tuossa autettavana, mitä toivoisin?

Kiirehdi pimeille hinnoille.

Kiirehdi pimeille hinnoille, julistaa sähköpostin otsikko.
Mielikuva pimeistä hinnoista on sellainen, ettei kiinnostavuutta synny tuolla mainoslauseella.
Työn teettäminen pimeillä hinnoilla, ilman veronpidätyksiä ja muita maksuja, on sitä pimeimpää hintaa jota ei kannata suosia.

Pimeällä hinnalla teetettyyn työhön ei saa takuuta, eihän sitä ole teetettykään, ei ainakaan mitään maksettu!
Takuulla tai ei, halvalla voi teettä jos luottaa laatuun, samoin ostaessa. On vain yleinenkin mileikuva se, ettei hyvää saa halvalla, laatu maksaa alehintaisenakin.

Olen suunnitellut uusivani huonekalut, halvalla saa lastulevyä jota useimmissa kalusteissa on käytetty ja kuitenkn puhutaan puusta. Kun nojatuolin toppauksien alta näkyy puu jalat, saa tuote nimen puukaluste! Katso ny, jalat komeaa koivua!
Ehkä sitten kun muutan, myyn täällä kaikki huutokaupalla, enkä ota mukaan mitään millä ei ole tunnearvoa enemmän kuin hinta-arvo olisi. Katsellaan, kaikki on auki ja tietä riittää muuttaa kauaksikin. Mitä vähemmän tavaraa, sen halvempi muutto. Varmaa ei ole mikään, epävarmoja asioita senkin edestä.

On hienoa istua sisällä jakuunnella hiihtokilpailuselostuksia telkkarista nyt, ei se kuva ole niin tärkeä.
Ulkona onkin pääkallokeli tuolla sivuteillä. Ei olemitään mieltä luistella kävellessä, kun liikuntaa saa sittenkin muillakin tavoin kuin kävellen. Hikijumpasta jo kokemus tänäänkin, vaikka hiukan tuo rytmihäirö asettaa rajoitteita, rinnassa on ajoittain kuin ylikierroksilla käyvä epätahtinen moottori joka jyskyttää ja pätkii. Nekin vaivat ovat jo tulleet tutuiksi, syy aina vain jossain lääkärikirjan yhteenliimautuneiden lehtien kätkössä, kun ei löydy selaamalla.

Olisi ikävää jos joku kääntäisi telkkarin aina toiselle kanavalle kun minä haluan jotain katsoa. Oli aika, että teki mieli ottaa kaukosäädin omaan taskuun,kun telkkarissa vaihtui kanava kaiken aikaa.
Minulle se ei sittenkään ole niin tärkeää katsoa telkkarista sarjoja, mutta jos jotain alan katsomaan, haluan katsoa sen ohjelmana loppuun, sitten jo saa kanavakin vaihtua tai koko vempele kiinni.

Nyt katsomaan paroviestien loppukisoja.

Kuplia.

Kun vaikeudet alkavat kasaantua ihmisen " nurkkiin" tuntuu jokainen aamu varmasti raskaalta.
Ostaessaan kodin uskoo pääsevänsä sinne asumaan, niin ei aina sittenkään käy,kuten uutisoinnista olemme saaneet lukea. Kupasta valitettiin ja niin oikeus hakee kaupan laillisuutta. Tuntuu kyllä kummalliselta, että moisen päätöksen tekeminen kestää monta vuotta.
Minun kauppaani yritettiin saada mitätöityä, kun ulootosta ostin tilan, mutta kauppa katsottiin lailliseksi ja pitäväksi. Saa näkee mitä vielä keksitään tuonkin perheen osalle, meneekö rahat ja koti.

Niin se kyllä kestää häätöpäätoksenkin hakeminen.
Tuomarir varta vasten venyttävät juttuja tekemällä eriäviä mielipideilmoituksia, asialle haetaan jatkoaikaa, keksitään mitä tahansa, että saataisiin palkkioita kasvamaan. Aina on olemassa se maksajataho Valtio. Aieltä saa palkkiot, kun yleensä ne häädettävät saavatkin ilmaisen oikeudenkäynnin.
Olen niitä joutunut minäkin maksamaan, omakotitalon niillä rahoilla nyt hankkisi mikä on mennyt tuomarien taskuihin ja vastapuolien oikuskulut on maksanut Suomen valtio. Sellaista se on, koskaan heiltä en saa minäkään niitä heille tuomittuja maksuja ja kulukorvauksia,se on päivän selvää. Jotenkin ne aina osaavat liukua kaikesta vastuusta, kuin jääpala kädestä. Onneksi on elämää jo pitempi osuus taivallettu, ei ennätä niin pitkään harmittelemaan hukkaan heitettyä rahaa ja muuta elämää.

Onneksi elämällä on muutakin tarjottavaa meille kaikille,  kuin vastamäkiä ja menetyksiä.
Joku on päässyt terveiden kirjoihin kun on suunnitelmallisesti pitänyt itse huolen terveellisistä elämäntavoista ja saanut liikakilot tippumaan.
Kun voi jättää osan pitkään käyttämistään lääkkeistä kokonaan pois, se on suuri voitto elämälle.
Monella on siteen huonomminkin.
Jokainenhan toivoo omalle ja läheisten kohdalle terveitä päiviä, mutta kaikkea ei aina saa.
Pnko se kohtalo, vai oma valinta, niin kuulinneräässä ohjelmassa tänään kysyttävän.
Kohtaloakin, sanoisin.

Varhais aamu.

Kielioppi hukassa, varhaisaamu, vai varhais aamu?
Sama se, ei kai niin suuri kielioppivirhe, jos pilkut ja pisteet tulevat suunnilleen kohilleen.

Löydä nyt itsellesi tasokasta seuraa, etsi Eliittikumppani! Mikä on tasokas seura? Vaatiiko se tittelin ja pitkän koulutuksen?
Tuntuu ettei teknikollekaan riitä seuralaiseksi kaupanmyyjä joka on työssä ammattinsa oppinut, mutta teknikko ei ole tehnyt päivääkään oman ammattinsa työtä ja muutenkin kovin vähän työtä itseään edes kohdannut. Eliitikumppani! Kyllä on noita mainoksia heti kun jonkin sopivan sivun sattuu aukaisemaan. Ihan kuin ihmisille ei riittäisi ihminen!
Iski taas tuo mainos silmään kun avasin nettisivustolta erään lehden etusivun, siitäkös taas eliitti!

Eilen mietin ottaisinko esiin paperit ja hiilet, alkaisin piirtämään kuvia, maisemia, ihmisten muotokuvia en sentään edes yritä, mutta jotain uutta kun yksi sormi jää koukkuun ja kutominen on pelkkää nimettömän oikomista puikon ympäriltä. Hiili on kahden sormen välissä ja kun olis noita välineitäkin valmiina, aloitusta puuttuu taas.
Olin kyllä innoissani Tainan + näyttelykumppanin kuvista ja valokuvauskin voisi olla se juttu jonka parissa aika kuluis paremmin kuin nyt, tavallaan toimettomana tässä ajassa. Odottaen jotain mitä ei ehkä koskaan tule, muistellen sitä mikä meni!
..............
" Oli mutkaton ties,
oli ankarat elämäs lait:
sinä kaiken perinnöks, mies,
maa-emoltas karulta sait.
Oli hellä hän, mutta
myös ruoskaa hän sästänyt ei,
kunis täynnänsä  rakkautta
sinut untensa tarhaan hän vei. "

Katkelma Ruotsalaisesta laulurunoudesta,  runosta : Valitusvirsi maamiehen kuoltua.
 E. A .Karlfeldt.

Elämä ei ruoskalta säästä, ei päästä helpolla, mutta rakkautta on elämän kaikissa vaiheissa, kuolemassakin, vaikka se tuntuu julmalta kun nuori ihminen kuolee. Hiihtokeskuksen rinteessä, pulkkamäessä kotikulmilla, luistinradalla, sairaalan vuoteella, kotona ja kaikkialla siellä missä ihminen elää, on mukana kuoleman mahdollisuus.
Minusta tuo runo konaisuudessaan kuvaa maamiehen elämän perintömaasta haudan lepoon niin tunteellisesti, että toivoisi osaavansa suhtautua elämään ja kuolemaan yhtä runollisesti, kauniisti.
Kukon laulukaan ei enää häiritse....

Kukko ei ole laulanut, mutta vettä sataa parin asteen suojasäässä, pimeää ja liukasta, ei paljon huvittanut tuo jäätikkö askelten alla. Valoisaa päivää tästä ei ehkä tule, mutta ajatuksiin valoa voi odottaa. Nykyinen aika ahdistaa kaikkinensa. Rahan riittävyys edes kaikkeen pakolliseen on monen ongelma. Heille jotka ovat aina pelänneet velkaa ja jotka eivät koskaaan ole kyenneet sijoittamaan tuottavuuteen on tässä ajassa mietittävää.
Asuminen maksaa.
Eduskunnassa on suunnitteilla asuntokorkovähennyksien poistaminen.
Mihin joutuvat ne miljonavelalliset jotka ovat toivorikkaasti hankkineet ison kalliin asunnon halpojen korkojen aikana, verovähennys on auttanut paljon, mutta jos se nyt kerralla kokonaan poistetaan, mikä silloin eteen?

Olen ihan varma, että monta henkilökohtaista konkurssia on edessä, kukaan ei voi selvitä pelkällä palkkatulolla noista ylisuurista veloista, eikä kalliille asunnolle ole silloin ostajaa kun siitä olis pakko päästä eroon.
Tilanne on tuttu ns. kahden asunnon loukussa oleville. Muutamia vuosia sitten heitä oli enemmän. Kallinkin asunnon hintaa oli myydessä alennettava ja tappiot sen mukaisia, kun se uusi asunto oli ostettu ja kallis hinta maksettu toiveissa entisen myynnistä saatava rahoitus, ehkämyyntivoittokin kuvitelmissa. Köpelösti kävi monelle. Samaa on odotettavissa. Asuntoja myydään muutamalla tuhannella, jopa 0 euron hinnalla tontti ja laho mökki myynnissä. Purkukustannuksetkin ovat ylivoimainen kustannuserä joillekin ihmisille, parempi antaa kuin maksaa.

Parempi antaa kuin maksaa, toistan, kun vanhoja huonekaluja kaupataan kaikilla markkinapalstoilla, osta, myy, vaihda, tms. Tulee sitten myynnin epäonnistuessa halvemmaksi antaa tavara ilmaiseksi kuin maksaa kuljetuksesta vaikka kaatopaikalle.

Tähän on tultu.
Vanha ei kelpaa aina ilmaiseksikaan, mutta uutta on saatava, velkavankeudenkin uhalla monissa tapauksissa.
" Ota lainaa ilman vakuuksia"
Lainaa heti, ja vippi vipin päälle vanhan maksamiseen.

Tätä se on monen elämä, eikä ole pakko noin elää jos ajattelee järjellä ja pyrkii elämään kukkaron mukaan. Totta on sekin, ettei rahat riitä, ei tiukallakaan budjetilla jos elämässä ylämäki seuraa ylämäkeä.
Tasamaata kaikille valinnoille ja kaikille tasapainoa.
Eliitti on ihan erikseen!