Muisteloita torstaissa.

Kun päivät pitenevät ja valon määrä lisääntyy, alkaa kaivata oikeaa tekemistä.
Asuessamme Hakaniemen Hallin vieressä, kotiimme paistoi aurinko, sen mitä paistoi, eteisen oven päällä olevasta ruutuikkunasta viereiseen seinään, korkealle katon rajaan, vain parin kämmenen kokoisen pläntin joka sekin viipyi siinä siirtyillen vain hetken. Ei sitä edes ennättänyt edes huomata moninakaan päivinä.

B-portaan Rannistoilla kävin siivoamassa ja joskus jäin nojaamaan ikkunalautaan, käänsin kasvoni aurinkoon ja nautin torin suuntaan avautuvasta maisemasta ja ikkunaan paistavasta auringosta. Ranniston mamma oli yksi niitä vanhuksia joita auttelin, siivosin ja kävin asioilla. Oli sekin aikaa, pienet lapset, työ ja toinenkin, mutta joka viikko oli vähintään kolmen vanhuksen asunnon siivous ja palkka nimellinen, markan kerta.  Palkattakin olisin auttanut, mutta kun halusivat maksaa, huvittaa nyt, olishan heillä ollut varaa maksaa vaikka tuntipalkka, mutta kun en tehnyt sitä rahan, vaan jonkun muun syyn vuoksi.

Saloniemen mammasta olen usein ja moneen paikkaan muistellut. Hänen 95-vuoden ikäisenä antamansa elämänohjeet ovat aarteita. Häen luonaan vieraillessa aika meni siivillä ja siivoushetki oli juhlaa kun sai kuulla talon historiaa, ihmisistä ja tapahtumista Helsingissä hänen nuoruusvuosiltaan 1890 luvulta. Hevoset ja reet Hämeentiellä, paksut hanget joita lapioivat ovien ja rappujen edestä asukkaat itse. Pihan perällä oli roskahuone jonne kaikki roskat heitettiin. Niin se oli vielä minun talossa asuessanikin. Helsingissä oli silloin vielä niin pieniä kuorma-autoja jotka mahtuivat ahtaasta Hämeentie 1 portista pihaan, jossa autoilija nosteli roskat lavalle ja ajoi pois, hän hoiti roskien uljetuksen vielä kun saimme pihaan oikein roskalaatikot. Lehtilaatikkoon kiipesi usein iltaisin parikin miestä, mutta sen ja nykyisenkin ajan mukaan, lukittujen porttien taakse ei vieraita miehiä tai naisia voinut jättää ja häätöjä oli tehtävä.

Minulle, maalla kasvaneelle oli joskus vaikea ymmärtää sitä kovuutta jolla elämä kaupungisssa asuvaa varatonta kohtelee. Se käsi on kova ja kylmä. Minua säälitti toimia järjestyssääntöjen mukaan kun ulkona paukkui pakkanen ja ohuisiin kesätakkeihin pukeutuneet sodan veteraanit ja pulituurin orjat oli vain kylmästi pyydettävä poistumaan rappukaytävästä, vaikka näin käsineettömät kädet ja sukattomat jalat. Hakaniemessä kulkikin silloin mies jolla oli ämpäri kenkänä. En nyt hänen tapauksestaan tämän enemäpää, moni tunsi ja tiesi, harva auttoi, mutta hyvällä omallatunnolla voin sanoa, olin yksi joka ojensi kätensäkin.
Heitä osattomia oli monia, kylmään yöhön, kylmälle kadulle, tuiskuun ja tuuleen oli mentävä.
Hallin ulkoseinässä on kadun rajassa ilmastointikuiluja joihin poistoilma sisällä olebvista koneista ohjautuu. Siihen aukkojen eteen sitten iltaisin asettautui miehiä kadulle nukkumaan, revittyjä pahvilaatikoita alla ja peittonaan.
Itku tulee kun muistan, näin, mutta en voinut auttaa.

Eräs Pena sielä kadulta, sain hänestä ihan ystävän joka muisti minut vielä vuosia myöhemmin kun tapasin hänet siinä torilla.
Kerran pakkasen paukkuessa hän seisoi D-portaan alatasolla, piti käsiä kuuman lämpöpatterin ja seinän välissä. Kädet olivat punaiset ja turvonneet, pienellä miehellä karhun kämmen.
En voinut ajaa häntä kadulle, vaan annoin luvan lämmitellä. Menin kotiin, kaivoin kaapista mieheni nahkarukkaset ja lapaset, ojensin ne Penan käteen ja pyysin ettei hän niitä vaihtaisi mihinkään juomiin, koska kädet on sittenkin tärkeämmät. Itkien hän lupasi.
Sen talven aikana hän tuli ajoittain näyttämään ettei käsiä palele, mutta kyllä ne rukkaset sitten lopulta jonnekin unohtuivat, minä niiden antajana olin mielessä rukkasista huolimatta.

Voi niin monta kurjaa kohtaloa niillä kulmilla tuli nähtyä ja tarinaa kuunneltua. Mukana oli herraa ja narria, kuuluisaa ja vähemmän kuuluisaa joukkoa joka vain vajosi alemmaksi, enkä ihmettele.
Niillä eväillä ja mahdollisuuksilla joita heillä oli, olisin itsekin kenties lopulta saanut kadulta siirron sinne Malmin lentokentän tienoille jossa he usein siirtyivat kyytiini, joko menossa kaupunkiin aamulla toivorikkaana, että jostain se ryyppykin löytyy ja illalla paluumatka takaisin, joillakin jopa onnistuneen huumaavan ryypyn jälkeinen vetämätön tai riehakas olo, mutta se haju. Sitä en unohda koskaan.

Se aurinko, nyt se saisi paistaa ihan isoista ikkunoista suoraan huoneeseen.
Kaukana on Hakaniemi ja kaukana se aika, mutta niin lähellä kun muistaa.